Suomettuminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomettuminen (saks. Finnlandisierung) tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa heikomman naapurimaan asioihin. Käsite esiteltiin alun perin Itävallassa jo 1950-luvulla, mutta sitä alettiin käyttää ahkerasti Saksan liittotasavallassa 1960-luvun lopulla. Termiä käyttivät alun perin liittokansleri Willy Brandtin vastustajat kritisoidessaan hänen uutta, Ostpolitik-nimellä tunnettua ulkopoliittista linjaansa liian neuvostomyönteisenä. Brandt tuomitsikin termin käytön suomalaisia loukkaavana.[1] Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.

Urho Kaleva Kekkonen.

Suomessa suomettumisen ydinaikaa oli Kekkosen hallintokausi. Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella alkanutta poliittista kehitystä Suomessa on myöhemmin kutsuttu suomettumiseksi. Tavallisesti suomettumisella tarkoitetaan sellaista poliittista kehitystä, jossa pieni demokraattinen maa alistuu suuremman, totalitaarisen naapurivaltion tahtoon[2]. Myös etenkin 1960-luvun alkupuolen Noottikriisi ja 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi 1981 ja presidentiksi 1982 olivat yhä väkevää suomettumisen aikaa. Esimerkiksi Max Jakobson on pitänyt Suomen sisäpolitiikkaan 1980-luvun alkupuolelle saakka merkittävästi vaikuttaneen ministerineuvos Viktor Vladimirovin paluuta vuonna 1984 Neuvostoliittoon merkkitapauksena suomettumisen ajan vähitellen päättyessä. Mutta vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Suomalaisesta poliittisesta keskustelusta käsite ei kuitenkaan ole täysin hävinnyt 2000-luvullakaan, ja suomettuneisuuden tai "uussuomettumisen" käsitettä on viljelty milloin puhuttaessa Suomen suhteista Neuvostoliiton seuraajavaltio Venäjään, milloin Euroopan unioniin, milloin Yhdysvaltoihin.

Tarkka suomennos olisi "suomettaminen". Rinnakkaistermi suomettaminen tarkoittaa sitä, että pyritään saamaan valtio tai ihminen suomettuneeksi ja suomettuminen taas, että suometutaan itsenäisesti. Käsitteellä tarkoitettiin negatiivisesti Suomen joutumista Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomessa Neuvostoliiton vaikutusvalta ulottui myös sisäpolitiikkaan ja ilmeni mediassa ns. itsesensuurina. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Lauri Aho kirjoitti suomettumisen tarkoittavan "tilaa, jossa maa ilman Neuvostoliiton miehitystä, ilman kommunistikaappausta ja ilman demokraattisten laitosten poistamista on tietyn asteisessa riippuvaisuussuhteessa Moskovasta" (Uusi Suomi 14. marraskuuta 1971).

Kun suomettumiskeskustelu alkoi levitä, presidentti Urho Kekkonen yritti antaa käsitteelle myönteistä sisältöä yhdysvaltalaiselle Newsweek-viikkolehdelle syyskuun alussa 1973 antamassaan haastattelussa: "Jos suomettumisella tarkoitetaan todellista tilannetta, sitä että sodan hävinnyt pieni eurooppalainen maa on säilyttänyt itsenäisyytensä ja omanarvontuntonsa, päässyt jaloilleen ilman ulkopuolista apua, luonut hyvät ja luottamukselliset suhteet suurvaltanaapuriinsa ja kehittänyt oman puolueettomuuspolitiikkansa, niin pidän sanontaa imartelevana! Mutta näinkään määriteltynä ei suomettuminen ole vientitavaraa." [3]

Historiantutkijoista suomettumisen aikaa ovat selvitelleet etenkin Hannu Rautkallio ja Timo Vihavainen. Vihavainen julkaisi aiheesta vuonna 1991 huomiota herättäneen teoksen Kansakunta rähmällään (Otava). Myös suomettumisen ajan huomattava ulkopoliittinen vaikuttaja Max Jakobson on varsinkin teoksissaan Vallanvaihto (1992) ja Tilinpäätös (2003) ruotinut 1970- ja 1980-lukujen ulkopolitiikkaa ja Suomen ja Neuvostoliiton tuolloisia suhteita. Tuoreeltaan suomettumisilmiötä käsitteli laajasti virolais-ruotsalainen toimittaja Andres Küng vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan Vad händer i Finland (Mitä Suomessa tapahtuu).

Taloudellinen perusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli YYA-sopimuksen vuoksi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä tiukemmin kuin yksikään toinen länsimaa. Suomen puolueettomuus perustui YYA-sopimukseen, joka sisälsi myös sotilasliiton, kun taas Itävallan asema perustui 1955 valtiosopimukseen, jolla Neuvostoliitto tarjoutui luopumaan Itävallan osan miehityksestä, mikäli Itävalta pysyisi puolueettomana senkin jälkeen kun neuvostojoukot olivat vetäytyneet. Neuvostoliitto kävi bilateraalikauppaa sosialistisen valtioiden lisäksi vain Suomen ja Intian kanssa. Suomi oli ajoittain Neuvostoliiton toiseksi suurin länsimainen kauppakumppani bilateraalikaupan ansiosta Saksan liittotasavallan ollessa kaikkein suurin.

Taloudellisessa mielessä oli kysymys Neuvostoliiton kannalta rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteesta eli siitä, että Neuvostoliitto pystyi osoittamaan kansainvälisesti, että kapitalistisen ja sosialistisen maan rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdollista.

Suomi Saksan liittotasavallassa varoittavana esimerkkinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsisaksalaisille konservatiivipoliitikoille, etenkin Baijerin pääministerille Franz Josef Straussille, Suomen tapaus kelpasi varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka suurvalta määräilee paljon pienempää naapuriaan tämän sisäisissä asioissa ja naapurin itsenäisyys muuttuu muodolliseksi. Axel Springerin mediakonserni käytti ahkerasti finnlandisierung-termiä.

Neuvostoliiton puolueettomuusvaatimus hintana bilateraalikaupasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto nimitti tietyt suomalaiset puolueet ja poliitikot "neuvostovastaisiksi". Näitä puolueita ja poliitikkoja ei sitten päästetty johtaviin asemiin vaalituloksesta riippumatta. Suomettuminen johti siihen, että moni porvarillinenkin poliitikko pyrki "neuvostoystävälliseksi" eli luottamuksellisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa.

Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön, jonka Aarno Laitinen nimesi kirjassaan Tamminiemen pesänjakajat kotiryssäksi. Kutsu Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen vuosipäivänä 7. marraskuuta merkitsi julkista osoitusta virallisella linjalla olemisesta, ja siitä kilpailtiin. Myös elinkeinoelämässä arvostettiin hyviä idänsuhteita suuryritysten johdossa. Merkittävää idänkauppaa käyvien suomalaiskonsernien toimitus- tai pääjohtajia kutsuttiin idänkaupan vuorineuvoksiksi tai kriittisesti asiaan suhtautuvien piirissä punaisiksi vuorineuvoksiksi.

Tätä kautta Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla. Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueessa K-linja, SDP:ssä yleensä nuoremman polven vasemmisto 1970-luvulla ja SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset. Vastakkaisia nopeaa länsi-integraatiota korostaneet ryhmät olivat Kokoomuksen oikeistolaiset, Kokoomuksesta ja Ruotsalaisesta kansanpuolueesta muodostuneet perustuslailliset, SDP:ssä tannerilaiset tai asevelisosialidemokraatit ja Keskustapuolueessa nk. musta tusina.

Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura.

Itsesensuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomettumiseen liittyy läheisesti myös termi itsesensuuri. Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan suomalaisten itse suorittamaa julkisen keskustelun valvontaa, jossa kaikki hiukankin Neuvostoliittoa kohtaan negatiiviseksi arvioitu aineisto joutui voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja "Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita" vahingoittavan materiaalin julkaisemisesta pyrittiin pidättäytymään.[4][5]

Juridinen peruste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsesensuurilla oli myös juridinen perusteensa: vuonna 1948 rikoslakiin lisättiin kappale, jonka mukaan Suomen ja vieraan valtion, käytännössä lähinnä Neuvostoliiton, suhteita vahingoittavasta materiaalista voitiin tuomita enimmillään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Rikokseksi määriteltiin vieraan valtion julkinen ja tahallinen halventaminen "painotuotteella, kirjoituksella, kuvallisella esityksellä tahi muulla ilmaisuvälineellä". Virallinen syyttäjä sai nostaa syytteen kyseisessä lainkohdassa määritellystä rikoksesta vain tasavallan presidentin määräyksestä ja ensimmäisenä oikeusasteena tällaisten tapausten käsittelyssä oli hovioikeus. [6]

Pykälän perusteella tuomittiin sanomalehti Keskisuomalaisen päätoimittaja ja toimitussihteeri sakkoihin syksyllä 1948. Kyse oli sodan jälkeistä liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen Andrei Ždanovin kuolemaan liittyvästä uutisoinnista (1.9.1948), jossa vihjailtiin hänen joutuneen Josif Stalinin terrorin uhriksi. Syytteen nostamista olivat vaatineet presidentti Paasikivi ja valtioneuvosto.[7]

Saman pykälän nojalla presidentti Urho Kekkonen uhkasi erittäin tiukkasävyisessä "myllykirjeessään" toukokuussa 1975 Uusi Maailma -lehden päätoimittajaa Jussi Talvea syytteen nostamisella; kyseessä oli ainoa tämänkaltainen tapaus Kekkosen virkakaudella. [8] Lehdessä oli julkaistu nimimerkki "Taisto Virtasen" kirjoitus otsikolla "Toverien kalliit neuvot − lakot". Nimimerkki oli kirjoittanut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtomiesten Boris Ponomarevin ja Mihail Suslovin yllyttäneen Moskovassa hieman aiemmin vieraillutta SKP:n valtuuskuntaa lietsomaan Suomessa laajaa tyytymättömyyttä ja järjestämään lakkoja vallankumoukselle otollisen tilanteen aikaansaamiseksi. Kekkonen piti artikkelia "ennenkuulumattoman törkeänä provokaationa" Neuvostoliittoa kohtaan ja yrityksenä saada aikaan kylmän sodan olosuhteet maiden välille sekä sen julkaisemista juuri ETY-kokouksen alla erittäin vaarallisena Suomen mustamaalauksena länsimaiden silmissä. [9] Kirjoituksen oli toimittanut Uusi Maailma -lehdelle Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja Eero Lattula. [10]

Kyseinen rikoslain kohta poistettiin rikoslaista vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Lehdistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös lehdistössä ja kirjallisuudessa harjoitettiin itsesensuuria, eli Neuvostoliitolle vihamieliseksi katsottua ”neuvostovastaista” materiaalia ei aina suoraan julkaistu. Sanomalehti Uusi Suomi ratkaisi ongelman käyttämällä niin sanottua neulanpistotaktiikkaa eli hakemalla neuvostolehdistöstä kriittisiä Neuvostoliittoa koskevia artikkeleita ja julkaisemalla ne Suomessa.lähde? Artikkelit eivät voineet olla neuvostovastaisia, koska ne oli julkaistu Neuvostoliitossa. Yksi neuvostoajan kriittisistä lehdistä oli kulttuurilehti Literaturnaja gazeta, jossa sallittiin älyllistä, mutta periaatteisiin käyvää kritiikkiä.

SKP:n pääsihteeri Arvo Aalto leimasi kaikki ne jotka levittivät muita kuin Neuvostoliiton hyväksymiä käsityksiä, neulanpistopolitiikan harjoittajiksi.[11]

Romaanikirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päätyttyä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin suljettuihin varastoihin liki 300 teosta, joiden opetusministeriö katsoi voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Tässä joukossa oli mm. V. A. Koskenniemen, Mika Waltarin, Simo Penttilän (Uuno Hirvonen) ja Samuli Paulaharjun kirjoja, Urho Kekkosen Pekka Peitsi -nimimerkillä kirjoittamat kirjat, Kalle Väänäsen runokokoelma Runoruunalla ryssää päin, Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -kirjat sekä Ollin (Väinö Nuorteva) pakinakokoelmat Pisteet lopussa, Vot, Iivana ja Vastikekastike. Myös monet talvisotaa käsitelleet teokset, mm. Hjalmar Siilasvuon Suomussalmen taistelut ja Kuhmo talvisodassa, kuuluivat kyseisiin kirjoihin. [12] Osa kyseisistä kirjoista vapautettiin yleiseen käyttöön vuonna 1958.

Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Nobel-palkitun Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston suomennos oli kustannettava vuonna 1974 Tukholmassa. Solženitsynin teoksia siihen saakka kustantanut Tammi oli kieltäytynyt sen julkaisemisesta hallituksen kehotuksesta, minkä Tammen toimitusjohtaja Jarl Hellemann paljasti vasta yli 20 vuotta myöhemmin. [13] Pienkustantamo Kustannuspiste julkaisi kolmiosaiseksi muodostuneen teoksen kaksi jälkimmäistä osaa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. Vankileirien saariston kohtalo Suomessa herätti laajaa huomiota länsimaissa ja silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson katsoi "tapaus Solženitsynin" vahingoittaneen vakavasti Suomen kansainvälistä mainetta. [14]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsesensuuri sai joskus jopa koomiselta vaikuttavia piirteitä, mistä esimerkkinä on Sleepy Sleepersin julkaiseman Takaisin Karjalaan -levyn aiheuttama skandaali.

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut ennen toista maailmansotaa valmistuneet elokuvat leimautuivat sotien jälkeen neuvostovastaisiksi. Esimerkiksi Risto Orkon ohjaamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939) pysyivät ”yltiöisänmaallisuutensa” vuoksi esityskiellossa koko sotien jälkeisen ajan vuoteen 1986 saakka. Myös hänen Armas J. Pullan teosten pohjalta ohjaamiensa Ryhmy ja Romppainen -elokuvien esittäminen kiellettiin sotien päätyttyä vuosikymmeniksi.

Valtion elokuvatarkastamo kielsi vuonna 1972 suomalaissyntyisen Casper Wreden norjalais-brittiläisenä yhteistyönä ohjaaman elokuvan Ivan Denisovitšin päivä esittämisen Suomessa, koska sen katsottiin voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Elokuva pohjautui Aleksandr Solženitsynin samannimiseen romaaniin. Kun elokuva esitettiin Ruotsissa, Yleisradio esti sen näkymisen Suomessa sulkemalla Ahvenanmaalla olleen lähettimen. Elokuva vapautui esityskiellosta vuonna 1994 ja se esitettiin TV 1:ssä vuonna 1996.

Elokuvatarkastamo kielsi tammikuussa 1986 suomalaissyntyisen Renny Harlinin Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan Jäätävä polte esittämisen ja levityksen Suomessa paitsi raaistavan, myös neuvostovastaiseksi katsotun sisältönsä vuoksi. Elokuvan huomattavasti leikattu versio koki aluksi saman kohtalon, mutta Korkein hallinto-oikeus kumosi kiellon lokakuussa 1986. Elokuva vapautui kokonaisuudessaan esityskiellosta vasta vuonna 2006, jolloin se julkaistiin DVD-muodossa. Vuonna 2008 paljastui, että Jäätävän poltteen esityskieltoa oli alun perin vaatinut Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev.

Tieto- ja muistelmakirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraalimajuri Pentti Syrjän vuonna 1986 kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa Neuvostoliitossa aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto maiden välillä katkesi.

Useat ulkopoliittisen ns. suojasään aikana 1950-luvun puolivälissä julkaistut Suomen ja Neuvostoliiton suhteita arvioineet kirjat nousivat myyntimenestyksiksi. Tällaisia olivat Unto Parvilahden muistelmateos Berijan tarhat, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä käsitellyt Yrjö Soinin Kuin Pietari hiilivalkealla sekä Arvo Tuomisen kolmiosainen muistelmasarja Sirpin ja vasaran tie, Kremlin kellot sekä Maan alla ja päällä. Mistään näistä teoksista, Parvilahden teosta Berijan tarhat lukuunottamatta, ei otettu uusia painoksia syksyn 1958 yöpakkaskriisin jälkeen. Yöpakkasten aikana ilmestyneen Yrjö Leinon muistelmateoksen Kommunisti sisäministerinä julkitulo estettiin ja miltei kaikki sen painetut kappaleet tuhottiin myöhemmin. [15] Leinon muistelmat julkaistiin lopulta vuonna 1991, jolloin kirja ei enää juuri herättänyt kiinnostusta.

Kun WSOY julkaisi Neuvostoliiton entisen puoluejohtajan Nikita Hruštšovin muistelmat vuonna 1971 (vain hieman ennen Hruštšovin kuolemaa), silloinen ulkoministeri Väinö Leskinen moitti asian vuoksi WSOY:n pääjohtajaa Hannu Tarmiota siitä, että "kirjallisuudessa on jälleen näkyvissä merkkejä uudesta ulkopoliittisesta oikeistolaistumisesta". [16]

Urho Kekkosen ajan tunnetuimpiin poliittisiin toisinajattelijoihin kuulunut pitkäaikainen Kokoomuksen kansanedustaja Tuure Junnila katsoi suomettumisen olleen ratkaisevana syynä siihen, ettei hänen vakituinen kustantajansa WSOY suostunut julkaisemaan eräitä hänen teoksiaan. Kyseiset teokset, muiden muassa poikkeuslailla tapahtunutta Kekkosen uudelleenvalintaa ruotinut Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla (Länsi-Suomi, 1973) ja 1980-luvun sisä- ja ulkopolitiikkaa kriittisesti tarkastellut Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan (Alea-kirja, 1985), pääsivät kuitenkin pienempien kustantajien kautta julkisuuteen.

Yleisradio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahti Karjalainen.

Vuonna 1976 ilmestyneessä ruotsalaisen Andres Küngin kirjassa Mitä Suomessa tapahtuu? kerrottiin monista Neuvostoliiton miellyttämisen episodeista, mm. ulkoministeri Ahti Karjalainen ehdotti hallituksen kokouksessa 19.12.1973, että Yleisradion toimilupaa lisättäisiin määräys, joka velvoittaisi noudattamaan tiedottamisessa virallista ulkopoliittista linjaa[17]. Yleisradion toimittajat ja eräät lehdet tuomitsivat jyrkin sanoin Karjalaisen ehdotuksen, joka "unohdettiin" pian. Andres Küng arvelikin Karjalaisen pyrkineen ehdotuksellaan lähinnä lisäämään häntä kohtaan idässä tunnettavaa luottamusta.[18]

Yleisradion ohjelmaneuvosto hyllytti syksyllä 1985 brittiläisen dokumentin Karhu naapurina, jossa käsiteltiin Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ohjelmaneuvoston mielestä epäedullisessa valossa. Helsinkiläinen Radio City esitti talvella 1986 ohjelman Uusnatsin muotokuva, jossa Pekka Siitoin esitteli ideologiaansa toimittaja Teppo Turkille. Yleisradio oli jo aiemmin torjunut ohjelman ja liikenneministeriö antoi sen esittämisestä Radio Citylle ankarat nuhteet. [19]

Tiedonvälitys yleisesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton puolustusministerin, marsalkka Dmitri Ustinovin vieraillessa Suomessa heinäkuussa 1978 hän esitti presidentti Urho Kekkoselle ja puolustusvoimain komentajalle, kenraali Lauri Sutelalle Suomen ja Neuvostoliiton välisen sotilaallisen yhteistyön laajentamista ja jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen ja Sutela torjuivat Ustinovin esityksen, koska jo sotaharjoituksia koskevat neuvottelut olisivat olleet ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Vierailun jälkeen Suomen poliittinen johto, ulkoministeriön virkamiehet ja puolustusvoimat kiistivät Ustinovin tehneen mitään sotaharjoitusehdotuksia. Samoin Suomen tiedotusvälineet vaikenivat Ustinovin vierailun todellisesta sisällöstä. Asia tuli kuitenkin Suomessa olleiden ulkomaisten kirjeenvaihtajien välityksellä tietoon Länsi-Euroopassa ja herätti siellä suurta huomiota, mikä antoi SMP:n kansanedustajalle J. Juhani Kortesalmelle aiheen eduskuntakyselyyn. Puolustusministeri Taisto Tähkämaa toisti Kekkosen ja Sutelan kannan ja valitti sitä, että länsieurooppalaiset sanomalehdet olivat antaneet harhaanjohtavia tietoja Ustinovin vierailusta. [20]

Useita muitakin Neuvostoliiton toisinajattelijoiden ja pakolaisten ym. esiintymisiä sekä kirjoja ja artikkeleita mm. Neuvostoliiton kidutuksesta ja Baltian maiden miehityksestä estettiin [21].

Professori Timo Vihavaisen mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisiksi kutsutun vähemmistön äänenkannattaja Tiedonantaja oli suomettumisen aikana kansainvälisesti arvioiden ainutlaatuisen merkittävä pienen poliittisen ryhmän julkaisu, koska se julistautui itse ehdottoman luotettavaksi Moskovan palvelijaksi. [22] Lehden keskeistä sisältöä oli Neuvostoliiton uutistoimistolta (TASS) saatu aineisto ja niinpä lehteä luettiinkin tarkoin Suomen poliittisissa piireissä 1970- ja 1980-luvuilla, koska sen katsottiin välittävän Neuvostoliiton virallisia kannanottoja. Lisäksi lehdellä oli avustajia monissa sosialistisissa maissa. [23] Toisaalta Tiedonantajan artikkeleja ja arvioita Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta julkaistiin usein Neuvostoliiton virallisissa lehdissä Pravdassa ja Izvestijassa, mikä lisäsi Vihavaisen mukaan huomattavasti Tiedonantajan painoarvoa. [24]

Koulujen oppikirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mm. Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja oppikirjat hyväksyvä kouluhallitus ehkäisivät kielteisten asioiden kertomista Neuvostoliitosta mm. historiankirjoissa[25][26]. Tohtori Janne Holmenin mukaan oppikirjoissa myötäiltiin Neuvostoliittoa erityisen usein antamalla lukijoille seuraavia, muunneltuja käsityksiä:

  • "talvisota vain 'puhkesi'
  • maatalouden kollektivisointi Neuvostoliitossa oli tapahtunut täysin vapaaehtoisesti ja ilman konflikteja
  • Neuvostoliitossa toteutettiin mittavia luonnonsuojelutoimia
  • keskusjohtoinen suunnitelmatalous toimi kapitalismia paremmin
  • Neuvostoliiton valtiojärjestelmä toimi erinomaisesti eikä sosiaalisia ongelmia ollut juuri nimeksikään
  • Prahan kevät johtui 'vastavallankumouksen uhasta' ja Länsi-Saksan uhkaavasta politiikasta".

"Vasta 1990-luvulla todettiin kiertelemättä, että Neuvostoliitto murskasi Itä-Euroopan reformiliikkeet sotilaallisella voimallaan". [27]

Esimerkiksi Historia ja me 8 -oppikirjassa (1977) väitettiin: "Viro, Latvia ja Liettua, jotka puna-armeija vapautti saksalaisten miehityksestä, liittyivät uusina tasavaltoina Neuvostoliittoon", "Tshekkoslovakian kriisi ratkaistiin rauhallisesti"[27].

Eräs suomettumisen ajan tunnetuin kohu syntyi vuonna 1974 ns. Pirkkalan monisteesta.

Historiaa termin synnylle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laillistettu kommunistipuolue SKP saavutti SKDL:n tunnusten alla neljänneksen kannatuksen eduskuntavaaleissa ja kommunistit nousivat hallitusvastuuseen. Myöhemmin vuosia 1944–1948 on kutsuttu vaaran vuosiksi. Myöhemmin on kuitenkin todettu, ettei Stalin halunnut geopoliittisen tilanteen vuoksi tukea suomalaisia kommunisteja, joten vallankaappauksen uhka oli pieni[28].

Presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen saivat neuvostojohtajien luottamuksen. Pitkään Suomi oli Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani, mikä vaurastutti Suomea merkittävästi. Kylmän sodan aikana oli vallalla "joko puolesta tai vastaan" -ilmapiiri suhteessa Neuvostoliittoon. Välivaihtoehtoja ei ymmärretty muualla maailmassa. Suomalaisen politiikan tapa puhua Suomesta ja Neuvostoliitosta "ystävällisinä naapurivaltioina" toi lännessä hämmennystä, koska termi oli lännessä Neuvostoliiton vasallivaltioiden synonyymi.

Neuvostoliitto piti presidentti Urho Kekkosta takuuna sille, ettei parlamentaarisista syistä Suomen ulkopoliittinen puolueettomuuslinjaus muutu. Kriittisesti YYA-sopimukseen ja sen ulkopoliittisena takaajana toimineeseen tasavallan presidenttiin suhtautuneet poliitikot leimautuivat vähitellen myös kekkosvastaisiksi. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila, Eero Lattula ja Pentti Mäki-Hakola, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio, SMP:n Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi sekä Itsenäisyyden Puolesta ry:n puheenjohtaja Heikki Eskelinen.

Suomettuminen ja itsesensuuri selviytymisstrategiana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomettuminen voidaan nähdä myös erikoistapauksena yleisempää reaalipoliittista selviytymisstrategiaa, jota on Suomessa sovellettu tilanteessa jossa Suomen olemassaolo on ollut (esimerkiksi) Venäjän uhkaama.

Tärkein kilpaileva selviytymisstrategia on Suomen historiassa ollut legitimiteettisuuntaus eli laillisuuden ja kansallisen itsemääräämisoikeuden kompromissiton puolustaminen. Sortokaudella strategiaa kutsuttiin laillisuuslinjaksi eli perustuslaillisuudeksi. Vasta tsaarinvallan viimeisinä vuosina syntyi väkivaltainen aktivismisuuntaus.

Turun yliopiston yleisen historian professori Kalervo Hovi löytää kirjassaan "Puolan Historia" hyvin samantapaisia yleisiä selviytymisstrategioita Puolan suhteessa Venäjään.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Boxberg, Katja & Heikka, Taneli: Lumedemokratia. Helsinki : WSOY, 2009. ISBN (lisää).
  • Bäckman, Johan (toim.): Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25654-4.
  • Harriman, Averell: Huipputason diplomatiaa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1971. ISBN 951-26-0613-5.
  • Jakobson, Max: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−1992. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
  • Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11397-6.
  • Kekkonen, Urho: Kirjeitä myllystäni 2. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04053-7.
  • Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972−1976. Helsingissä: Otava, 1998. ISBN 951-1-14799-4.
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970. Helsinki: Otava, 1969.
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
  • Küng, Andres: Mitä Suomessa tapahtuu. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976. ISBN 951-26-1226-7.
  • Junnila,Tuure: Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan. Eurooppa-sarja n:o 2. Helsinki: Raud Publishing, 1997. ISBN 952-9689-10-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Brandt ja nootti Uutispäivä demari. Viitattu 21.11.2008.
  2. Hannu Rautkallio, Agenda Suomi. Kekkonen, SDP, NKP 1956–66, s. 11. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-023-740-X
  3. Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 16−17. Helsinki: Kirjayhtymä, 1976.
  4. Seppinen:Suomettumisen syövereissä, s. 48 -52
  5. Junnila:Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan, s. 272
  6. Kemppinen, Kullervo: Lakitiedon Pikkujättiläinen, s. 653. Porvoo: WSOY, 1985.
  7. Artikkeli "Martti Juusela päätoimittaja ja ensimmäinen maakuntaneuvos", toimittanut Lasse Kangas, Sanomalehti Keskisuomalainen 26.3.2008
  8. Suomi, Juhani: Liennytyksen akanvirrassa: Urho Kekkonen 1972−1976, s. 492. Helsinki: Otava, 1998.
  9. Kekkonen, Urho: Kirjeitä myllystäni 2, s. 231−233. Helsinki: Otava, 1976.
  10. Suomi: Liennytyksen akanvirrassa, s. 746.
  11. Seppinen:Suomettumisen syövereissä, s. 55.
  12. Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.
  13. Jarl Hellemann: "Tapaus Solženitsyn", artikkeli kirjassa Entäs kun tulee se yhdestoista? − Suomettumisen uusi historia (toim. Johan Bäckman), s. 189−206. Helsinki: WSOY, 2001.
  14. Max Jakobson: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−92, s. 141. Helsinki: Otava, 1992.
  15. Johan Bäckman (toim.): Entäs kun tulee se yhdestoista? - Suomettumisen uusi historia, s. 26. Porvoo: WSOY, 2001.
  16. Esko Rekola: Viran puolesta, s. 346. Porvoo: WSOY, 1998.
  17. Näin me miellytimme Neuvostoliittoa Ilta-Sanomat 05.08.2008.
  18. Andres Küng: Mitä Suomessa tapahtuu, s. 238.
  19. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987, s. 417. Helsinki: Otava, 1986.
  20. Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 201−207. Otava 1992, Helsinki.
  21. Juha-Pekka Tikka, Ilta-Sanomat 5.8.2008: Näin me miellytimme Neuvostoliittoa [1]
  22. Timo Vihavainen: Kansakunta rähmällään: suomettumisen lyhyt historia, s. 92. Helsinki: Otava, 1991.
  23. Jukka Halonen: Tiedonantaja – ase taistelussa. Taistolaiset: Iltalehden historialehti, huhtikuu 2013, s. 44.
  24. Vihavainen 1991, s. 93.
  25. Helsingin Sanomat 5.5.2006: "Tutkija Janne Holmén: Neuvostoliittoa käsiteltiin oppikirjoissa myötäsukaisesti" [2]
  26. Turun Sanomat 1.4.2006, "Koulujen historian opetus suomettui 1970- ja 1980-luvuilla - Leninistä tehtiin pyhimys ja yya-sopimuksesta mantra" [3]
  27. a b VTT Markku Jokisipilä, "Venäläiset ja suomalaiset historiakäsitykset", 29.3.2009 [4]
  28. http://personal.inet.fi/koti/jukka.tarkka/06-04-05.htm

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valkonen, Martti: Suomettaminen jatkuu yhä: Moskovan-kirjeenvaihtajan näkökulma Suomen ja itänaapurin suhteisiin kolmannesvuosisadan ajalta. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 951-31-1355-8.
  • Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  • Jakobson, Max: Tilinpäätös. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  • Seppinen, Jukka: Suomettumisen syövereissä. Docendo. Helsinki Jyväskylä: WSOYpro, 2011. ISBN 978-951-038-127-4.
  • Esko Salminen: Suomettumisen uusin aalto: Suomen haasteelliset naapurisuhteet 1990-2010. Minerva, Helsinki 2011