Perustuslaillinen oikeistopuolue

Wikipedia
Ohjattu sivulta Perustuslaillinen kansanpuolue
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Perustuslaillinen oikeistopuolue
Perustettu 1973
Lopetti 1993?
Ideologia oikeistolaisuus
antikommunismi
Äänenkannattaja Express
Naisjärjestö Perustuslaillisen kansanpuolueen naisten liitto

Perustuslaillinen oikeistopuolue (POP) (ruots. Konstitutionella högerpartiet) oli vuosina 1973–1992 toiminut suomalainen kaksikielinen oikeistopuolue.

Lakitieteen lisensiaatti varatuomari Georg C. Ehrnrooth johti perustuslaillisia vuosina 1974–1992, ja puolue henkilöityi pitkälti häneen. Ehnrooth oli 1970-luvun tunnetuimpia Urho Kekkosen politiikan vastustajia yhdessä SMP:n Veikko Vennamon, RKP:n Victor Procopén ja kokoomuksen Tuure Junnilan kanssa.

Puolue perustettiin nimellä Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue (SPK) (Finlands Konstitutionella Folkparti). Nimi vaihdettiin vuonna 1976 Perustuslailliseksi Kansanpuolueeksi (PKP) (Konstitutionella Folkpartiet) ja 1980 Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi.[1][2] Puolueen jäseniä tai kannattajia kutsuttiin perustuslaillisiksi. Nimitystä ei tule sekoittaa sortokausien venäläistämistoimia vastustaneisiin perustuslaillisiin.

POP osallistui viimeisen kerran eduskuntavaaleihin vuonna 1991. Puolue jäi paikoitta ja se poistettiin puoluerekisteristä. Toukokuussa 1992 POP päätti lopettaa toimintansa puolueena. Järjestö kuitenkin jatkoi ”poliittis-aatteellis-isänmaallisena” yhdistyksenä, ja nimeksi vaihdettiin Perustuslaillinen Oikeisto.[3] Yhdistys osallistui lokakuun kunnallisvaaleihin.

Vuonna 1983 POP:llä oli noin 3 000 jäsentä. Jäsenkunta oli keskittynyt pääkaupunkiseudulle ja Pohjanmaalle.[1] POP:n naisjärjestöä johtivat muun muassa Salme Katajavuori[4] ja Marjatta Tuderus[3]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SPK:n kannattajakortteja alettiin kerätä keväällä 1973[1] ja järjestö merkittiin puoluerekisteriin lokakuussa 1973. Keskeisin henkilö hankkeen taustalla oli RKP:n kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth, joka oli puolueensa oikeistosiiven (ruots. Nordisk Grund för frihet och social välfärd) johtaja. Hän erosi RKP:stä vastalauseena presidentti Kekkosta myötäilleelle linjalle. Ehrnrooth oli yhdessä Victor Procopén kanssa kritisoinut puoluejohtaja Jan-Magnus Janssonia. Janssonin tarkoituksena oli pitää RKP hallituskelpoisena. Ehrnrooth näki RKP:n ja kokoomuksen tuen Kekkosen uudelleenvalinnalle 1973 merkiksi suomettuneisuudesta, eikä varsinkaan hyväksynyt sitä, että valinta suoritettiin poikkeus­lailla. Ennen kaikkea Ehrnrooth piti asiaa perustuslaillisena periaatekysymyksenä, jossa valtiosääntö sivuutettiin ja kansalaiset sysättiin syrjään.

Neuvotteluihin SPK:n muodostamisesta osallistui 5–6 kokoomuksen kansanedustajaa. Mukaan hankkeeseen meni kuitenkin lopulta vain Salme Katajavuori. Katajavuori palasi kokoomukseen muutaman vuoden jälkeen.[1]

Aatemaailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue piti ideologisina perusarvoinaan kotia, uskontoa ja isänmaata.[5]

Puolue korosti toiminnassaan perustuslaillisuutta, isänmaallisuutta, ja antikommunismia sekä Kekkos-vastaisuutta. Myös kristillisyydellä oli tärkeä asema Ehrnroothin ja puolueen aatemaailmassa. Vahvassa konsensusilmapiirissä perustuslailliset olivat valtakunnan toisinajattelijapuolue. Äärivasemmisto leimasi Ehrnroothin "äärioikeistolaiseksi" ja "fasistiseksi". 1970- ja 1980-luvuilla puolue vaati äärivasemmiston vallan kaventamista, kansanvallan ja perustuslaillisuuden lisäämistä sekä ulkopolitiikan muuttamista isänmaallisempaan suuntaan. Puolue vaati myös sosiaalista hyvinvointia, parlamentarismia ja vapaampaa keskustelua Suomen ulkopolitiikasta. Kekkos-vastaisuus oli suurin syy leimaamiseen.lähde?

POP tuki 1980-luvulla afganistanilaisten taistelua Neuvostoliiton miehitystä vastaan. Afgaanikapinallisia osallistui POP:n vuoden 1986 puoluekokoukseen.[6]

POP vaati Suomen liittymistä EY:hyn ensimmäisenä Suomen puolueista vuonna 1988.[7]

Eduskuntaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueella oli oma eduskuntaryhmänsä vuosina 1973–1979 ja 1983–1987. Ryhmään kuului enimmillään kaksi edustajaa vuosina 1973–1975, kun siihen liittyi Ehrnroothin lisäksi Salme Katajavuori kokoomuksesta, 1977–1979, kun kokoomuksen Kullervo Rainio siirtyi perustuslaillisiin, ja 1986–1987, kun Ulla Bogdanoff (tuolloin Lehtinen) loikkasi SMP:stä.

Sosialidemokraatteja eduskunnassa vuosina 1948–1951 edustanut Toivo Pyörtänö johti POP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestöä.[8]

Perustuslain päivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-1980-luvuilla puolueen suurimpia juhlapäiviä oli 17. heinäkuuta vietettävä Perustuslain päivä. 17. heinäkuuta 1919 vahvistettiin Suomen tasavaltainen hallitusmuoto. Myöhemmin päivää vietettiin virallisesti Kalevi Sorsan aloitteesta 1992 nimellä Kansanvallan päivä. Päivä oli vuoden 1994 kalenterissakin, mutta sitä ei ole enää vietetty kuin satunnaisesti.

Johto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varapuheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulokset
Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1975 1 45 402 1,65%
1979 0 34 958 1,21%
1983 1 11 104 0,37%
1987 0 3 096 0,11%
1991 0 7 599 0,28%
Kunnallisvaalit
Vuosi Valtuutetut Äänet
1976 14 23 076 0,86%
1980 8 13 478 0,49%
1984 5 9 858 0,37%
1988 1 4 672 0,18%
1992 1 4 233 0,16%

Kunnallisvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallisvaaleissa perustuslailliset asettivat ehdokkaita parhaimmillaan 52 kunnassa (1976). Paikkakunnat ja ehdokkaat vähenivät tasaisesti seuraavissa vaaleissa ja vuonna 1988 puolueella oli oma lista enää viidessä kunnassa. Puolue sai jokaisissa vaaleissa yli puolet äänistään Helsingistä, jonka kaupunginvaltuustoon nousi puheenjohtaja Ehrnroothin suosion myötä muitakin puolueen edustajia. Ehrnrooth valittiin valtuustoon vielä vaaleissa 1992 Perustuslaillisen Oikeiston yhteislistalta. Helsingin lisäksi perustuslaillisia valittiin Espoon (1976–1984), Kauhajoen (1976–1980), Kauniaisten (1976–1988), Kirkkonummen (1976–1980), Kristiinankaupungin (1976–1980), Närpiön (1976–1988), Pedersören kunnan (1976–1988) ja Sipoon (1976–1984) valtuustoihin.[14]

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1978 presidentinvaaleissa puolueen ehdokkaana oli sosialidemokraatti Ahti M. Salonen. Salonen erotettiin SDP:stä ehdokkuutensa vuoksi. Salonen suostui perustuslaillisten ehdokkaaksi, koska hän arvosteli presidentti Kekkosen politiikkaa ja SDP tuki Kekkosta. PKP sai vaaleissa 6 valitsijamiestä ja 82 478 ääntä (3,4 %).

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa POP asettui tukemaan SDP:n Mauno Koivistoa, minkä Koivisto itse koki varsin kiusalliseksi. Koiviston suostumusta POP:n ehdokkaaksi ei kysytty. Sosialismin vastustamisella maineensa hankkineen puolueen asettuminen sosialidemokraattisen puolueen ehdokkaan taakse herätti myös yleistä ihmetystä. Puolueen tarkoituksena olikin torjua ns. mustana hevosena pidetty Ahti Karjalainen. [15] POP:n sisällä ei oltu kuitenkaan yksimielisiä asettumisesta Koiviston taakse; esimerkiksi Ahti M. Salonen hyökkäsi Hufvudstadsbladetille vaalien edellä antamassaan haastattelussa rajusti Koivistoa vastaan luonnehtien tätä "marxilaiseksi sosialistiksi". [16] POP sai näissä vaaleissa 9 532 ääntä (0,2 %), mutta ei yhtään valitsijamiestä.

Ylioppilaskuntien vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslaillinen Kansanpuolueen kannatus ruotsinkielisten opiskelijoiden keskuudessa oli laajaa. Muun muassa Åbo Akademis Studentkårin vaaleissa perustuslaillisten kannatus oli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa neljänneksen luokkaa.lähde? Valtakunnallisesti perustuslailliset opiskelijat saivat vuosina 1973–1981 0,5–3,3 prosenttia äänistä ja parhaimmillaan 26 edustajaa vuonna 1979.[17]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Eero Ojanen: Koivisto Need Not Be Criticized in Finland (Helsingin Sanomat 20.10.1983) teoksessa JPRS West Europe Report 21.11.1983 U.S. Foreign Broadcast Information Service
  2. Puoluerekisteriin merkityt ja siitä poistetut puolueet Oikeusministeriö 13.8.2009
  3. a b c d Pop ei ole enää piikki porvareiden lihassa Helsingin Sanomat 10.5.1992
  4. Salme Katajavuori Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  5. Yleisohjelma 1973 Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto
  6. a b c Marit Ingves: Ehrnrooth: ”Resolutions Do Not Control Terrorism” (Hufvudstadsbladet 27.4.1986) teoksessa JPRS West Europe Report 25.6.1986 U.S. Foreign Broadcast Information Service
  7. Kokoomus haluaa Suomen EY:n jäseneksi Helsingin Sanomat 10.6.1991
  8. Toivo Pyörtänö Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  9. Perustuslaillisille uusi johtaja Helsingin Sanomat 23.4.1993
  10. a b Eduskunnan historiakomitea (toim.): Suomen kansanedustuslaitoksen historia XII, s. 546. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1982.
  11. a b c d Perustuslaillisten puoluesihteeri vaihtui Helsingin Sanomat 8.5.1990
  12. Metsänhoitaja Panu Toivonen Helsingin Sanomat 8.9.2006
  13. Kullervo Rainio Jyväskylän kaupunginkirjasto
  14. Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat: Kunnallisvaalit 1976–2008 (Tilastokeskus 2008)
  15. Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 64. Sanoma Osakeyhtiö, 1982, Helsinki.
  16. Georg C. Ehrnrooth: Krokotiilien keskellä, s. 423. Schildts, 1999, Helsinki. ISBN 951-50-1039-X.
  17. Tapio Bergholm (toim.): Punaisista apostoleista opiskelijaradikalismiin, s. liite 1. SONK, 1983. ISBN 951-9120-01-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]