Georg C. Ehrnrooth

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Georg Carl Casimir Ehrnrooth
Kansanedustaja
22. heinäkuuta 1958 – 23. maaliskuuta 1979
26. maaliskuuta 1983 – 20. maaliskuuta 1987[1]
Tiedot
Syntynyt 27. heinäkuuta 1926
Lahti
Kuollut 19. lokakuuta 2010 (84 vuotta)
Helsinki
Puolue RKP (1958–1973)[1]
SPK(1973–1979)
POP (1983–1987)

Georg Carl Casimir Ehrnrooth (27. heinäkuuta 1926 Lahti19. lokakuuta 2010 Helsinki[2]) oli suomenruotsalainen lakitieteen lisensiaatti, varatuomari ja asianajaja sekä kansanedustaja.[1] Ehrnrooth oli Tuure Junnilan ja Veikko Vennamon ohella yksi Urho Kekkosen presidenttikauden tunnetuimmista oppositiopoliitikoista, jotka arvostelivat Kekkosen ulkopoliittista linjaa ja toimintatapoja, kommunismia ja Neuvostoliiton toimintaa. Ruotsalaista kansanpuoluetta (RKP) ja vuodesta 1973 lähtien Perustuslaillista kansanpuoluetta edustanut Ehrnrooth oli 1970-luvun lopulla Suomen oikeistolaisimpia julkisuudessa esiintyneitä poliitikkoja.

Ehrnrooth oli aluksi Ruotsalainen kansanpuolueen kansanedustaja ja kuului puolueen oikeistoon, mutta siirtyi vuoden 1973 lopulla Suomen Perustuslailliseen kansanpuolueen, jonka nimeksi tuli myöhemmin Perustuslaillinen oikeistopuolue. Hän johti puoluetta keväästä 1974 alkaen. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuutettu yhtäjaksoisesti 40 vuotta, vuosina 1956–1996.[2]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georg C. Ehrnroothin vanhemmat olivat varatuomari Carl Johan Casimir Ehrnrooth ja Aina Hélène Louise Mannerheim.[1] Hän kuului Ehrnroothin aatelissukuun ja hänen isänsä toimi useiden yritysten johtoelimissä, muun muassa Kymi Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Isoisä oli vuorineuvos Georg Casimir Ehrnrooth.[3] Marsalkka C. G. E. Mannerheim oli Ehrnroothin kummisetä ja tämän äidin Aina Hélène Louise Mannerheimin setä.[4]

Ehrnrooth syntyi Lahdessa, mutta varttui Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Nya svenska läroverketistä vuonna 1944. Ehrnroothin kiinnostus politiikkaa kohtaan heräsi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhteydessä, jolloin hän opiskeli oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Ehrnroothin kokemus tavasta, jolla syytettyjä kohdeltiin, ja varsinkin oikeusministeri Urho Kekkosen toiminta tässä oikeudenkäynnissä vaikuttivat ratkaisevasti hänen poliittiseen heräämiseensä. Seuraavina vuosina Ehrnrooth ottikin ensimmäiset askeleet politiikassa osallistumalla nuorisopolitiikkaan ensin Ylioppilasoikeistossa ja myöhemmin RKP:n nuorisojärjestö Svensk Ungdoms Högerissä. Ehrnrooth valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1954, varatuomarin arvon hän sai jo vuonna 1952. Vuosina 1954–1958 hän työskenteli apulaisena Procopé & Hornborg -lakitoimistossa.[5][1]

Ehrnrooth nousi vuonna 1956 RKP:n listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon. Vuoden 1956 kunnallisvaaleista tulikin suuntaa antava hänen myöhemmälle uralleen. Tästä piti huolen hänen kohdistamansa kritiikki Helsingin kaupunginhallituksen toteamusta vastaan, jonka mukaan kaupungilla ei ollut rahaa vanhusten asuntotuotantoa varten. Sen sijaan Helsingin kaupungilla oli varaa rakentaa apinalinna Korkeasaareen. Apinatalo-kommentin kautta Ehrnrooth sai julkisuutta ja tämä oli tavallaan yksi tärkeä tekijä hänen ensimmäisen vaalivoittonsa taustalla. Siitä lähtien Ehrnrooth oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen yhtäjaksoisesti vuoteen 1996 saakka.

Valtiopäivien syyskauden avajaiset 3. syyskuuta 1963. Portaikossa istuvat paitahihasillaan ruotsalaisen kansanpuolueen kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth ja lakitieteen lisensiaatti Kai Korte.

Eduskuntaan Ehrnrooth nousi vuoden 1958 vaaleissa RKP:n listalta ja hän sijoittui henkilökohtaisella äänimäärällään koko maassa kolmanneksi, häviten ainoastaan Hertta Kuusiselle ja Väinö Tannerille.[6]

Ongelmia RKP:n johdon kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrnroothin taipumattomuus poliittisessa linjassaan ja tunteenomainen suhtautuminen poliittisiin kiistakysymyksiin aiheuttivat ongelmia RKP:n johdon ja Ehrnroothin välille. Vedenjakajana puolueen ja Ehrnroothin suhteissa voidaan pitää vuoden 1968 presidentinvaaleja, jolloin Ehrnrooth asettui tukemaan Kansallisen Kokoomuksen Matti Virkkusta, kun taas RKP:ssä katsottiin tärkeämmäksi varmistaa hallituskelpoisuus ja siten asettua Kekkosen taakse. 1970-luvulle tultaessa Ehrnrooth joutuikin yhä suurempiin ristiriitoihin RKP:ssä. Tähän vaikutti etenkin RKP:n oikeistosiiven hajoaminen ja Helsingin piirin siirtyminen kekkoslaisten hallintaan.[7]

Lopulta RKP:n ja Ehrnroothin suhde tuli katkeamispisteeseen poikkeuslakia säädettäessä vuonna 1973. Ehrnrooth ei voinut hyväksyä Urho Kekkosen uudelleenvalitsemista poikkeuslailla kansan mielipidettä kuulematta. RKP:sta erottuaan Ehrnrooth perusti Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen eli SPK:n, jonka nimeksi vaihdettiin tuli myöhemmin Perustuslaillinen Oikeistopuolue (POP). Toinen SPK:n ensimmäisistä kansanedustajista oli kokoomuksesta samoihin aikoihin eronnut Salme Katajavuori, joka kuitenkin myöhemmin − kansanedustajauransa jo päätyttyä − palasi kokoomukseen. Vuonna 1977 SPK:n kansanedustajaksi tuli Kullervo Rainio, joka ajautui välirikkoon kokoomuksen johdon kanssa puolueen asetuttua Urho Kekkosen taakse vuoden 1978 presidentinvaaleissa. SPK asetti ehdokkaakseen Kekkos-kriittisen Ahti M. Salosen, joka puolestaan erotettiin asian vuoksi SDP:stä.

Poliittiset linjaukset ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittiselta linjaltaan Ehrnrooth oli konservatiivis-oikeistolainen, mikä tarkoitti hänen kohdallaan erityisesti perustuslaillisuuden, isänmaallisuuden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän korostamista. Näiden arvojen vaaliminen teki hänestä sekä oikeistolaisen että vakaumuksellisen antikommunistin. Hänelle Neuvostoliitto ja kommunismi edustivat sitä, mikä Suomen kannalta oli vaarallista ja halveksittavaa. Sosiaalipoliittisissa kysymyksissä Ehrnrooth ei kuitenkaan ollut puhtaasti oikeistolainen ja tämän takia hänen sijoittamisensa tietylle kohdalle vasemmisto-oikeisto-akselissa ei ole helppoa. Varsinkin vanhusten asioiden ajaminen kunnallisessa ja valtakunnallisessa politiikassa oli Ehrnroothille tärkeää. Jutta Zilliacus sanookin, että Ehrnroothilla oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.[8]

Perustuslaillisuus muodosti tärkeän viitekehyksen Ehrnroothin poliittiselle toiminnalle. Tämän kautta voi myös ymmärtää Ehrnroothin vahvat kannanotot parlamentarismin ja kansanvaltaisuuden puolesta. Demokratian kannalta perustuslait ja niiden suojeleminen olivat Ehrnroothin mielestä ensisijaisen tärkeää, sillä vain laillisuus takaisi kansanvaltaisuuden. Ehrnroothin kohdalla perustuslaillisuuden korostamista ei voida pitää ihmeenä, olihan hänellä taustallaan sekä oikeustieteelliset opinnot että verenperintö. Hänen sukulaisensa Carl Mannerheim oli autonomian ajan tunnetuimman perustuslaillisen Leo Mechelinin hengenheimolainen. Kotikieleltään ruotsinkielisen Ehrnroothin perustuslaillisuus sisälsikin samoja aineksia kuin Leo Mechelinin edustama perustuslaillisuus. Ehrnroothin ja Mechelinin perustuslaillisuudessa oli myös yhtäläisyyksiä, erityisesti idänpolitiikan osalta. Molemmat edustivat tiukkaa laillisuuslinjaa ja peräänantamattomuutta, joka johti ristiriitoihin myöntyvyyslinjalaisten kanssa. Mechelinillä vastustajat olivat fennomaaneja, Ehrnroothilla äärivasemmisto ja K-linjalaiset.[9]

Kommunisminvastaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunisminvastaisuutta voidaan pitää tärkeänä osana Ehrnroothin poliittista asennoitumista. Tästä samasta kumpusi myös hänen Kekkos-vastaisuutensa. Vaaran vuosien aikana heränneet epäilyt Kekkosen isänmaallisuudesta ja kommunistisympatioista olivatkin hänen Kekkos-vastaisuutensa taustalla. Myönteistä suhdetta Kekkoseen ei voinut syntyä myöhemminkään, siitä pitivät huolen Kekkosen myöhempi toiminta muun muassa yöpakkaskriisin ja noottikriisin aikana. Vuoden 1956 presidentinvaalit ja kommunistien julkinen tuki Kekkoselle todistivat Ehrnroothille sen, mitä arvoja Kekkonen edusti.[10]

Ehrnrooth tuli tunnetuksi voimakkaana persoonana, joka toimi ensisijaisesti äänestäjien antaman mandaatin mukaisesti – ei puoluepoliitikkona. Ehrnroothin puoluepolitiikasta riippumaton politikointi tuleekin nähdä osana hänen perustuslaillisuutta korostavaa näkemystään. RKP näyttikin olevan Ehrnroothille sopiva, sillä se tunnettiin puolueena, jossa "katto on korkealla". Toisaalta Ehrnroothin itsenäisen poliitikon linjassa piili tulevien ristiriitojen siemen, tarkoittihan se haluttomuutta toimia pelkästään puoluejohdon toiveiden mukaisesti. RKP:n ja Ehrnroothin välille ilmaantuikin ongelmia heti, kun puolueen toleranssi madaltui YYA-Suomen poliittisten yhdenmukaistumispaineiden myötä. [11]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ehrnrooth, Georg C.: Krokotiilien keskellä. Muistelmia kylmän sodan vuosikymmeniltä. (alkuteos: Simma med krokodilerna. En oliktänkare i Kekkonens republik. Helsinki: Schildts, 1999. ISBN 951-50-1039-X.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Georg C. Ehrnrooth Suomen kansanedustajat. 1.11.2010. Eduskunta. Viitattu 29.12.2010.
  2. a b Georg C. Ehrnrooth ja POP Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 20.10.2010.
  3. Veli-Matti Autio: Ehrnrooth (1500 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003 (päivitetty 10.9.2008). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Keski-Rauska 2005, s. 36 ja 104.
  5. Keski-Rauska 2005, s. 36–40.
  6. Keski-Rauska 2005, s. 42.
  7. Keski-Rauska 2005, s. 73–79.
  8. Keski-Rauska 2005, s. 42–44.
  9. Keski-Rauska 2005, s. 48–49.
  10. Keski-Rauska 2005, s. 105.
  11. Keski-Rauska 2005, s. 44.