Viaporin kapina

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viaporin kapina
Osa Venäjän vuoden 1905 vallankumousta
Päivämäärä:

30. heinäkuuta 19062. elokuuta 1906

Paikka:

Suomenlinna, Helsinki

Lopputulos:

kapina kukistettiin

Osapuolet

Red flag.svg Suomenlinnan kapinalliset
Red flag.svg Työläisten järjestyskaarti

Venäjän lippu Venäjän keisarillinen armeija
Naval Ensign of Russia.svg Itämeren laivasto
Flag white.svg Suojeluskaarti

Komentajat

Sergei Tsion
Arkadi Jemeljanov
Jevgeni Kohanski
Johan Kock

Venäjän lippu V. A. Laiming
Naval Ensign of Russia.svg Nikolai von Essen
Flag white.svg Didrik von Essen

Vahvuudet

n. 2 000

n. 2 000

Viaporin kapina oli heinä-elokuun vaihteessa 1906 tapahtunut kapina Suomenlinnan eli silloisen Viaporin merilinnoituksessa Helsingissä. Se liittyi Venäjän–Japanin sodan aiheuttamaan laajempaan kapinaliikehdintään Venäjän keisarikunnan sisällä ja oli osa vuoden 1905 vallankumousta.

Kapina alkoi 30. heinäkuuta, kun osa linnoituksen venäläisestä sotaväestä nousi upseeristoa vastaan kapteeni Sergei Tsionin sekä kahden nuoren luutnantin johdolla. Suunnitelman olivat laatineet venäjän vallankumoukselliset bolševikit sekä Suomen punakaartin päällikkö Johan Kock. Kapinalliset uskoivat saavansa tukea toisilta Helsinkiin sijoitetuilta joukko-osastoilta sekä punakaartilta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kapina kukistettiin jo vajaan kolmen vuorokauden kuluttua. Tapaukseen liittyi myös muita levottomuuksia Helsingissä ja lähiympäristössä. Niistä tunnetuin on niin sanottu Hakaniemen mellakka, joka oli ensimmäinen Suomen punakaartien ja suojeluskuntien välinen yhteenotto.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alustavat suunnitelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viaporin kapinan taustalla oli Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen aiheuttama poliittinen levottomuus sekä sotilaiden yleinen tyytymättömyys oloihinsa ja kohteluunsa upseeriston taholta. Tätä käyttivät hyväkseen sekä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen bolševikit, että sosialistivallankumoukselliset eli eserit. Molemmilla oli omat maanalaiset taisteluryhmänsä, jotka toimivat myös Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Keväällä 1906 niiden suunnitelmissa oli käynnistää myöhemmin kesällä tai syksyllä yht'aikaiset sotilaskapinat Viaporin ja Kronstadtin linnoituksissa, joihin olisi pian liittynyt myös muita laivastoasemia sekä Mustanmeren laivaston päätukikohta Sevastopolissa.[1] Sotilaskapinan oli tarkoitus laajentua vallankumoukseksi, kun mukaan olisivat tulleet lisäksi suurimpien kaupunkien työläiset. Valmisteluja jatkettiin kesän aikana laivaston ja armeijan salaisissa vallankumouskomiteoissa. Hallitus oli kuitenkin tietoinen mahdollisesta vallankaappausyrityksestä ja oli luokitellut lähes puolet Kronstadtin, Viaporin, Tallinnan ja Liepājan miehistöstä "epäluotettaviksi".[2]

Duuman hajottamisen aiheuttamat levottomuudet ja kapinan valmistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun 21. päivänä keisari Nikolai II hajotti toukokuussa valitun duuman, joka aiheutti Pietarissa pieniä mellakoita. Hajotetun duuman jäseniä kokoontui vuorokautta myöhemmin Viipuriin, jossa he antoivat niin sanotun Viipurin manifestin, kehoittaen kansalaisia muun muassa yleiseen kansalaistottelemattomuuteen. Joitakin duuman jäseniä, kuten vallankumouksellinen Mitrofan Mihailitšenko, saapui myös Helsinkiin, mikä osaltaan kasvatti kapinaan ryhtyneiden maanalaisten sotilaskomiteoiden suosiota.[1] Duuman hajottamisen johdosta Hesperian puistossa nähtiin punakaartin organisoima 20 000 hengen mielenosoitus, johon osallistui myös 400 venäläistä sotilasta sekä muun muassa tuolloin Helsingissä oleskellut vallankumouksellinen kirjailija Leonid Andrejev. Viaporin kapinan jälkeen hän pakeni Suomesta, pelätessään joutuvansa maineensa vuoksi pidätetyksi, vaikka ei siihen osallistunutkaan.[3]

Samaan aikaan järjestettiin Helsingissä kapinaa suunnitellut salainen kokous,[2] johon bolševikkien lisäksi osallistuivat muun muassa esereiden taistelujärjestön johtajat Viktor Tšernov ja Jevno Azef. Heistä jälkimmäinen oli kuitenkin todellisuudessa tsaarin salaisen poliisin Ohranan ilmiantaja.[1] Mukana oli myös suomalaisia sosiaalidemokraatteja, kuten Otto Wille Kuusinen sekä Yrjö Sirola.[2] Kapina päätettiin lopulta aloittaa kaikissa suurimmissa tukikohdissa samanaikaisesti 10. elokuuta 1906. Helsingissä oli tuolloin yhteensä noin 7 000 venäläistä sotilasta, joista Viaporiin oli sijoitettu puolet. Heistä noin 1 800 oli tykkimiehiä, 1 500 jalkaväkeä ja 250 miinoittajia.[1]

Johtohahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinan johtohahmoiksi nousivat kapteeni Sergei Tsionin lisäksi nuoret luutnantit Arkadi Jemeljanov ja Jevgeni Kohanski sekä punakaartien puolelta kapteeni Johan Kock. Heistä Tsion oli toimittanut Viaporissa ilmestynyttä Vestnik Kasarmi (Kasarmin sanansaattaja) -lehteä, Jemeljanov puolestaan oli linnoituksen vallankumouksellisen sotilaskomitean johtaja ja Kohanski hänen apulaispäällikkönsä. Kaikki kolme olivat alun perin bolševikkejä, mutta Tsion oli vaihtanut esereiden puolelle. Johan Kock oli luvannut Viaporin kapinallisille punakaartin tuen, mutta hänen suunnitelmansa osoittautuivat kuitenkin liian optimistisiksi. Vaikka punakaartiin kuului parhaimmillaan jopa 25 000 henkeä, vain pienellä osalla oli aseistusta, eivätkä he muodostaneet mitään taistelukykyistä armeijaa.[1]

Kapinan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumat käynnistyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinan oli tarkoitus alkaa vasta 10. elokuuta, mutta tilanne Viaporissa eskaloitui kuitenkin jo paljon aiottua nopeammin. Ohrana oli ilmiantajilta saatujen tietojen perusteella varoittanut Viaporin komentajana toiminutta kenraalimajuri Vladimir Laimingia, joka puolestaan määräsi saarten ympäristön miinoitettavaksi kapinallislaivojen rantautumisen estämiseksi. Kun miinoja laskeneille sotilaille selvisi toiminnan syy, he kieltäytyvät 28. heinäkuuta jatkamasta miinoitusta. Kapinamielialaa oli huonon ruoan ja ylimääräisten palkkioiden leikkaamisen lisäksi aiheuttanut muun muassa yhden sotamiehen kuolema upseeriston simputuksen uhrina. Komentaja Laiming määräsi kaikki miinoittajat pidätettäviksi, repien upseerien arvomerkit omakätisesti irti ja uhkasi heitä myös ampumisella. Vangitut kuljetettiin Santahaminaan, jossa he joutuivat viettämään ensimmäiset puolitoista vuorokautta ilman ruokaa.[1]

Suomenlinnan tykkimiesten saatua tiedon miinoittajien vangitsemisesta, he päättivät pitää seuraavana päivänä kokouksen. Linnoituksen upseeristo puolestaan aikoi vastata tähän pidättämällä myös tykkimiehet, jotka kuitenkin ehtivät tekemään oman vastaiskunsa heinäkuun 30. päivän iltana. Tykkimiehet yrittivät aluiksi vapauttaa vangitut miinoittajat, kuitenkaan siinä onnistumatta. Tämän jälkeen he vetäytyivät Santahaminasta Kuninkaansaareen, jossa sijaitsivat linnoituksen raskaimmat tykit. Mukaansa kapinalliset ottivat kaikki löytämänsä veneet, sekä runsaasti aseistusta, kuten kiväärejä ja konekiväärejä. Sergei Tsion yritti vedota Kuninkaansaaren tykkimiehiin, etteivät he aloittaisi kapinaa, ennen kuin Kronstadtin linnoituksesta saataisiin lisätietoa, mutta tapahtumat olivat jo edenneet liian pitkälle.[1]

Kapina alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuun 30. päivänä puoli yhdentoista aikaan illalla Kuninkaansaaresta ammuttiin kolme tykinlaukausta merkiksi kapinan aloittamisesta ja samalla myös Vallisaari, Susisaari sekä Kustaanmiekka otettiin kapinallisten haltuun. Viaporin linnoituksen saarista Iso- ja Pikku-Mustasaari sekä Santahamina jäivät hallitukselle uskollisten joukkojen haltuun ja Harakka sekä Länsi-Mustasaari puolestaan pysyivät puolueettomina. Kapinan alkaessa kapteeni Tsion oli vielä kaupungissa, josta hän yritti yöllä soutaa Kuninkaansaareen aktivisti Filemon Tidermanin ja kahden eserin avustamana. Miehet harhautuivat kuitenkin huonon näkyvyyden vuoksi Iso-Mustasaareen ja olivat joutua pidätetyiksi, mutta pelastautuivat väittämällä olevansa lehtimiehiä.[1]

Kapinallisten riveihin liittyi kaikkiaan seitsemän tykistökomppaniaa kymmenestä, eli noin 1 500 miestä. Yhteensä kapinallisia oli noin 2 000, kun taas komentaja Laiming onnistui nostamaan joukkojensa määrän 2 800 mieheen, koska kapinalliset eivät saaneet estettyä meritse tehtyjä täydennyksiä. Kapinallisilla oli kuitenkin aluksi enemmän tulivoimaa, kunnes he jäivät siinäkin häviölle Itämeren laivaston saavuttua paikalle. Taistelut kapinallisten hallitseman Susisaaren ja Iso-Mustasaaren välillä alkoivat varhain heinäkuun 31. päivän aamuna. Iso-Mustasaaren suuntautui ankaraa tykistötulta myös Kustaanmiekasta sekä Kuninkaansaaresta. Komentaja Laimingin kerrotaan paenneen kranaatteja Suomenlinnan kirkon kellariin.[1]

Taistelu Katajanokasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katajanokan Merikasarmilla oli 300 merisotilasta, jonka odotettiin myös liittyvän kapinallisten puolelle. Eteläsatamaan ankkuroiduista kolmesta miinalaivasta avattiin kuitenkin tuli kasarmia kohti, jolloin huonosti aseistetut merisotilaat yrittivät paeta kaupungin keskustaan. Suurin osa ei kuitenkaan päässyt murtautumaan Katajanokan kanavan ylitse, vaan joutui kasakoiden ja hallitukselle uskollisten joukkojen pysäyttämiksi. Yhteensä noin 100 merisotilasta vangittiin ja loput pakenivat veneillä kapinallisten hallitsemille saarille. Muutamat kaupunkiin päässeet vietiin Helsingin Työväenyhdistyksen talolle Yrjönkadulle, jossa heille annettiin siviilivaatteet ja sotilaat liittyivät Vesilinnanmäelle koottuun punakaartiin. Joidenkin lähteiden mukaan myös punakaartit olisivat osallistuneet Katajanokalla käytyyn taisteluun. Viiden aikaan iltapäivällä kasakat ja hallituksen sotilaat onnistuivat miehittämään laivaston sotilaista tyhjentyneen Merikasarmin. Tämän jälkeen Helsingin koko rannikko oli hallituksen joukkojen hallussa, eikä Viaporin saarten kapinallisilla ollut enää huoltoreittejä tai edes kontaktia kaupungissa oleviin liittolaisiinsa.[1]

Taistelulaivat saapuvat ja kapinalliset antautuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuun 1. päivänä, kapinan oltua käynnissä reilun vuorokauden, Venäjän Itämeren laivaston taistelulaiva Tsesarevitš ja risteilijä Bogatyr saapuivat Viaporin vesille. Kapinalliset luulivat, että ne olivat heidän hallussaan, mutta todellisuudessa alusten kapinoinut miehistö oli vangittu ja korvattu merikadeteilla sekä aliupseereilla. Kapinan johtajiin kuulunut Jevgeni Kohanski lähti erehdyksessä tervehtimään aluksia, mutta joutui pidätetyksi. Alukset avasivat nopeasti raskaan tykistötulen kohti kapinallisten hallussa olleita saaria ja samanaikaisesti hallituksen Pietarista lähtetyt vahvistukset aloittivat oman hyökkäyksensä kaupungin suunnasta. Kapinalliset antautuivat lopulta 2. elokuuta, noin 60 tuntia taistelut käynnistäneiden tykinlaukausten ampumisen jälkeen.[2]

Kapinan jälkeen pidätettiin noin 900 siihen osallistunutta sotilasta. Heistä 43 teloitettiin, 127 tuomittiin pakkotyölaitokseen ja loput 735 saivat tavallisen vankeusrangaistuksen.[2] Ensimmäisenä teloitettiin 11. elokuuta kapinan johtajiin kuuluneet Arkadi Jemeljanov ja Jevgeni Kohenski sekä viisi kapinajohtoon luettua tykkimiestä.[4] Sergei Tsion ja Johan Kock sen sijaan onnistuivat molemmat pakenemaan aktivistien avulla Ruotsin kautta Englantiin.

Valkoisen suojeluskaartin tiesulku Helsingin Keskuskadulla Hakaniemen mellakoiden aikaan 2. elokuutaa 1906.

Punakaartin osuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomedn punakaartin johtaja Johan Kock julisti suurlakon kapinallisten tueksi Helsingissä[5]. Venäjän Itämeren laivasto tulitti 1. elokuuta Viaporia ja punakaartilaiset auttoivat kapinallisia pakenemaan Viaporista[6]. Mäkkylässä punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset ottavat yhteen. Helsingin punakaarti järjesti suurlakon, mutta sosiaalidemokraatit ja porvarilliset ryhmät vastustivat kapinaa voimakkaasti.[6] Venäjän armeijan tuloa Viaporiin kapinaa tukahduttamaan pyrittiin estämään lähettämällä 80 punakaartilaista rikkomaan rataa Riihimäen kohdalla. Pohjoinen Haapahuhdan rautatiesilta räjäytettiin 1. elokuuta 1906. [7]

Kapinan aikana Hakaniemessä syttyi vakava mellakka[5], kun vallankumoukselliset yrittivät pysäyttää raitiovaunujen kulun. Raitiovaunuja suojasi porvarillinen ylioppilaiden suojeluskaarti, joten sattunutta mellakkaa on myöhemmin kuvattu suomalaisten ”punaisten” ja ”valkoisten” ensimmäiseksi yhteenotoksi, vaikka kyseessä oli pikemminkin venäläisten matruusien ja suojeluskaartin välinen kahakka. Kymmenkunta ihmistä sai surmansa.[6]

Kapinassa vangittiin kapinoivien sotilaiden ohessa myös noin sata heitä tukeneita suomalaisia punakaartin jäseniä.[5] Viaporissa kuolleiden venäläisten sotilaiden ja suomalaisten punakaartilaisten määrästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta suomalaisia arvioidaan kuolleen noin 150 kaatuneina ja teloitettuina. Mantereella pidätetyt kapinalliset joutuivat suomalaisten viranomaisten käsiin, ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Yhteensä 77 punakaartilaista tuomittiin kuritushuoneeseen. Tavanomaisin vankeusrangaistuksen pituus oli neljä vuotta. Punakaartin päällikön Johan Kockin[5] onnistui paeta kapinan kukistuttua maasta aktivistien avulla Ruotsiin ja sieltä edelleen Englantiin ja Yhdysvaltoihin.[5]

Mechelinin senaatti tuki sikäli tsaarin hallitusta, että se luovutti Suomesta turvapaikan ottaneita Viaporin kapinallisia Venäjälle.[8]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j In Centenary of the Sveaborg uprising 30th of July – 2nd of August 1906 - lessons for anarchists 3.12.2006. Antti Rautiaisen kirjoituksia. Viitattu 23.3.2015.
  2. a b c d e Флот под красным флагом Революции. В Первой Русской Революции Sut Vremeni (venäjäksi). Viitattu 24.3.2015.
  3. White, Fredrik H.: Memoirs and Madness: Leonid Andreev Through the Prism of the Literary Portrait, s. 126. Carleton University Press, 2006. ISBN 978-077-35304-4-7. Teoksen verkkoversio Google Booksissa
  4. Свеаборг. Наказание мятежников Tolstiyyoj, 12.6.2012. (venäjäksi) Viitattu 24.3.2015.
  5. a b c d e Vuosisatamme kronikka, s. 85 Gummerus
  6. a b c Suomen itsenäistymisen kronikka, s. 13 Gummerus 1992 ISBN 951-20-3800-5
  7. Riihimäen Historia I, s. 600-601, Riihimäen kaupunki 1979 ISBN 951-99205-4-4.
  8. Antti Hyvönen: ”IV:3 Viaporin kapina ja Suomen työväenliike”, Suomen vanhan työväenpuolueen historia, s. 107–112. 2. painos. Helsinki: Kansankulttuuri Oy, 1963.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salomaa, Erkki: Viaporin kapina, Kansankulttuuri 1965.
  • Kolu, Ere: Aktivisti, Tammi 2005. ISBN 978-951-31342-1-1.