Pariisin rauhansopimus (1947)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pariisin rauhansopimus huomioitiin vuonna 1947 julkaistussa Suomen postimerkissä

Pariisin rauha solmittiin Pariisissa, Ranskassa 10. helmikuuta 1947. Toisen maailmansodan voittaneet liittoutuneet (ensi sijassa Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Ranska) neuvottelivat rauhansopimukset häviäjien eli akselivaltoina olleiden Italian, Romanian, Unkarin ja Bulgarian sekä niiden kanssasotijana taistelleen Suomen kanssa heinä–lokakuuhun 1946 pidetyssä rauhankonferenssissa. Häviäjävaltiot säilyivät itsenäisinä ja niillä oli mahdollisuus liittyä Yhdistyneisiin kansakuntiin.

Rauhansopimusten mukaan Italian siirtomaavalta purettiin; Italian sekä Albanian, Jugoslavian, Kreikan ja Ranskan; Romanian sekä Neuvostoliiton ja Bulgarian kuin myös Unkarin sekä Tsekkoslovakian ja Romanian välisiä rajoja muutettiin, samalla Suomen ja Neuvostoliiton rajamuutos pohjoisessa vahvistettiin. Sopimuksiin liittyivät myös häviäjävaltioiden velvollisuus taata kaikille kansalaisilleen ihmisoikeudet riippumatta rodusta, sukupuolesta, kielestä tai uskonnosta sekä sanan-, paino-, julkaisu-, uskonnon-. poliittisten mielipiteiden ja kokoontumisvapaus. Oli myös suoritettava sotakorvaukset.

Häviäjävaltiot eivät saaneet rangaista kansalaisiaan, jotka olivat toimineet tai osoittaneet myötätuntoaan liittoutuneille eivätkä myöskään rodullisen syntyperän takia. Syrjivä lainsäädäntö ja sen aiheuttamat rajoitukset oli kumottava. Oli myös sitouduttava ehkäisemään demokraattiset oikeudet kieltävien yhdistysten olemassaolo ja toiminta.

Japani ja Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Häviäjävaltioista Japani solmi rauhansopimuksen San Franciscossa 1951 sekä Saksan liittotasavalta ja Saksan demokraattinen tasavalta 1990 rauhansopimuksen korvaavan sopimuksen Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä.

Sotakorvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotakorvaukset oli suoritettava vuoden 1938 hintatasossa.

$ 125 000 000 Jugoslavialle
$ 105 000 000 Kreikalle
$ 100 000 000 Neuvostoliitolle
$ 25 000 000 Etiopialle
$ 5 000 000 Albanialle
  • 300 000 000 dollaria Romanialta Neuvostoliitolle
  • 300 000 000 dollaria Unkarilta:
$ 200 000 000 Neuvostoliitolle
$ 100 000 000 Tsekkoslovakialle ja Jugoslavialle
  • 300 000 000 dollaria Suomelta Neuvostoliitolle
  • 70 000 000 dollaria Bulgarialta:
$ 45 000 000 Kreikalle
$ 25 000 000 Jugoslavialle

Suomi ja Pariisin rauha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rauhanvaltuuskuntaan kuuluivat pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministeri Carl Enckell, professori Väinö Voionmaa, sosiaaliministeri Lennart Heljas, kansanedustaja, kouluneuvos John Österholm ja pääsihteerinä lakitieteen tohtori Tauno Suontausta sekä asiantuntijoina Suomen Neuvostoliiton-lähettiläs Cay Sundström, kontra-amiraali Svante Sundman, kenraalimajurit Ilmari Karhu ja Frans Helminen, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss ja professori Kaarlo Kaira.[1] Allekirjoittajina olivat Suomen puolesta ulkoministeri Enckell ja maatalousministeri Vihtori Vesterinen ja Suomen Ranskan-lähettiläs Johan Helo[2] sekä liittoutuneista Neuvostoliiton, Britannian ja Tsekkoslovakian sekä Britannian dominiosta Australian, Etelä-Afrikan, Intian, Kanadan ja Uuden-Seelannin kuin myös Neuvostoliittoon kuuluneiden Ukrainan ja Valko-Venäjän edustajat.

Alueluovutuksen vahvistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin rauhassa vahvistettiin Moskovan välirauhansopimus vuodelta 1944, jonka mukaan Suomi joutui luovuttamaan alueestaan Petsamon.

Sotakorvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen sotakorvaukset

Suomen oli korvattava vahingot, jotka se aiheutti Neuvostoliiton alueeseen, erityisesti Itä-Karjalaan kohdistamilla sotatoimilla ja miehityksellä. Korvausten suoritusaika kesti vuoteen 1952 ja olivat arvoltaan 300 miljoonaa dollaria.

Sotilaalliset rajoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin rauhansopimuksen III osa asetti puolustusvoimille sotilaallisia rajoituksia:

Erikseen kiellettiin hankkimasta mitään sotamateriaalia Saksasta tai myöskään siviililentokoneita, joista vain osakin oli saksalaista tai japanilaista valmistetta. Koneiden mallitkaan eivät saaneet olla saksalaisia tai japanilaisia.

Myös puolustusvoimien ulkopuolinen sotataitojen koulutus eli vapaaehtoinen maanpuolustus kiellettiin. Sopimuksen kahdeksannessa artiklassa todettiin Suomen jo Moskovan välirauhansopimuksen mukaisesti hajottaneen ”fascisminluontoiset poliittiset, sotilaalliset tai sotilaallisluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille kansakunnille vihamielistä propagandaa”, kuten suojeluskunnat ja Lotta Svärdin.

Neuvostoliitto ja Britannia tulkitsivat rauhansopimusta 1963 niin, että puolustukselliset ohjukset olisivat mahdollisia ja niin Helsingin puolustusta varten hankittiin ilmatorjuntaohjuksia vuonna 1978.

Sopimuksen raukeaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan jälleenyhdistyttyä 1990 ja Saksan saavutettua täyden suvereniteetin seuraavana vuonna Suomi julisti yksipuolisella päätöksellään Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat mitättömiksi ydinasekieltoa lukuun ottamatta, sillä Suomi on ollut mukana ydinsulkusopimuksessa vuodesta 1970 pysyen ydinaseettomana.[3] Suomi oli tiedottanut aikeestaan Neuvostoliitolle ja Britannialle, jotka vastasivat ennen päätöksen tekemistä eivätkä asettuneet vastustamaan.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rauhanvaltuuskuntamme saapuu ”rutiinikäynnille”. Helsingin Sanomat. 31.8.1946.
  2. Suomen rauhansopimus allekirjoitettu. Uusi Suomi. 11.2.1947.
  3. SOPIMUS ydinaseiden leviämisen estämisestä 11/1970, Valtiosopimukset, Finlex
  4. Suurlähettiläs Jaakko Blomberg: Kylmän sodan päättyminen, Suomi ja Viro Puheet, 17.10.2001, Ulkoasiainministeriö

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]