Taistelu Norjasta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taistelu Norjasta
Osa toista maailmansotaa
Battle of Norway.jpg
Päivämäärä:

9. huhtikuuta10. kesäkuuta 1940

Paikka:

Tanska ja Norja

Casus belli:

Saksan tarve varmistaa rautamalmin saanti Ruotsista.

Lopputulos:

Saksan voitto

  • Norjan miehitys
Osapuolet

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Norjan lippu Norja
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Ranskan lippu Ranska
Puolan lippu Puola

Komentajat

Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Nikolaus von Falkenhorst
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Hans Ferdinand Geisler

Norjan lippu Kristian Laake (10. huhtikuuta asti)
Norjan lippu Otto Ruge (10. huhtikuuta eteenpäin)

Vahvuudet

100 000 sotilasta
(9 divisioonaa,
1 tykistöpataljoona,
1 moottoroitu kivääriprikaati)

Norja:
55 000 sotilasta
(6 divisioonaa, joista yksi mobilisoitu[1])

Muut:
38 000 sotilasta

Yhteensä:
93 000 sotilasta

Tappiot

5 296 sotilasta
1 raskas risteilijä
2 kevyttä risteilijää
10 hävittäjää
6 U-venettä
2 torpedovenettä
36 muuta alusta
90-240 lentokonetta

6 602 sotilasta
112 lentokonetta
2 risteilijää
9 hävittäjää
3 sukellusvenettä
useita muita aluksia
noin 400 kuollutta siviiliä

Kartta Norjan taistelusta

Taistelu Norjasta, Norjan taistelu tai Norjan miehitys oli konflikti, jonka myötä Saksa valloitti Norjan toisessa maailmansodassa huhti–kesäkuussa 1940. Operaation päätavoitteena oli varmistaa Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin saanti Ruotsista. Operaatio eteni nopeasti ja Norja yllätettiin pahasti. Liittoutuneet saapuivat norjalaisten avuksi, ja vaikka vastaiskut maan eteläosissa jäivät tuloksettomiksi, pohjois-Norjassa saksalaiset kokivat koko sodan ensimmäisen tappionsa Narvikin taistelussa.[2] [1] Saksan hyökkäys Ranskaan toukokuussa 1940 kuitenkin sai liittoutuneet vetäytymään Norjasta, jonka jälkeen maan oli antauduttava saksalaisille, ja sen hallitus lähti Lontooseen. Norja pysyi miehitettynä toukokuuhun 1945, jolloin brittijoukot saapuivat maahan, ja saksalaisjoukot antautuivat ilman vastarintaa.[3]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Operaatio Weserübung
Katso myös: Valesota

Valesota ja talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen maailmansota oli alkanut 1. syyskuuta 1939 Saksan hyökätessä Puolaan. Iso-Britannia ja Ranska julistivat hyökkäyksen johdosta sodan Saksalle 3. syyskuuta, mutta eivät ryhtyneet mihinkään suuriin sotatoimiin. 17. syyskuuta myös Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan ja valtasi sen itäosat, jotka Saksa oli sille luvannut Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa. Puola kukistui reilussa kuukaudessa, ja tämän jälkeen alkoi niin sanottu valesota, jonka aikana liittoutuneet ja Saksa olivat sodassa keskenään, mutta eivät käyneet suuria sotatoimia. Sen sijaan Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, joka oli myöskin Molotovin-Ribbentropin sopimuksessa asetettu sen etupiiriin, 30. marraskuuta. Neuvostoliiton hyökkäys sujui kuitenkin huonosti, ja joulukuussa sen päähyökkäys pysähtyi suomalaisten Mannerheim-linjalle. [4]

Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen herätti närkästystä kaikkialla maailmalla. Liittoutuneiden johto oli asenteellisesti selkeästi suomalaisten puolella, mutta varsinaista apua Suomi ei saanut.[4] Suomeen lähetettiin jonkin verran aseapua, mutta ei vapaaehtoisten lisäksi sotajoukkoja. 5. helmikuuta 1940 liittoutuneet päättivät kuitenkin lähettää joukkoja Norjaan ja edetä sieltä Suomen avuksi. Päätöksen taustalla oli todennäköisesti liittoutuneiden halu estää Saksan pääsy Ruotsin malmivaroihin, joita kuljetettiin Norjan kautta Saksaan. 28. maaliskuuta Iso-Britannia ja Ranska sopivat miinoittavansa Norjan vedet pakottaakseen rautamalmia kuljettavat saksalaislaivat avomerelle ja liittoutuneiden maaleiksi. Tätä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen 9. huhtikuuta. Myöskään liitoutuneiden Suomen avuksi tarkoitettu siirtoarmeija ei koskaan osallistunut talvisotaan, sillä se ehti päättyä 13. maaliskuuta Moskovan rauhaan. [4]

Samaan aikaan saksalaisilla oli oma suunnitelmansa Norjan varalle. Adolf Hitler aikoi vallata Norjan, jotta Ruotsin malmi pääsisi jatkossakin saksalaisten käyttöön. Hyökkäyksessä aiottiin käyttää Puolan offensiivissa hyväksi todettua salamasotaa. Operaatio sai nimekseen Weserübung. Eräs tärkeä syy hyökkäykselle oli myös tapaus, jossa brittilaivasto kaappasi saksalaisen rahtialus Altmarkin Norjan Jössinfjoridssa. [1] Tämä sai Hitlerin raivostumaan, ja antoi hänelle kuvan ettei Norja aikonutkaan pysyä puolueettomana. [1]

Norjan tilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norja oli muiden pohjoismaiden tapaan päättänyt pysytellä maailmansodassa puolueettomina. [Hastings 1] Maassa toimi pieni mutta äänekäs äärioikeistolainen puolue Nasjonal Samling, jonka puheenjohtajana toimi Vidkun Quisling. Puolue oli erittäin myötämielinen natseja kohtaan, ja Quisling tapasi Hitlerin henkilökohtaisesti kahdesti. Hitler kertoi Quislingille pitävänsä Norjan puolueettomuutta parhaana vaihtoehtona, mutta puuttuvansa tilanteeseen aseellisesti heti, jos britit osoittaisivat mitään aikeita nousta maihin Norjaan.[1]

Norjan asevoimat olivat toisen maailmansodan alkaessa pienet ja erittäin puutteellisesti aseistetut. Panssarivoimia ei ollut lainkaan, ei myöskään raskasta tykistöä. Panssarintorjunta- ja ilmatorjuntakalusto oli aivan riittämätöntä. Maavoimien, laivaston ja ilmavoimien vähäinen kalustus oli sekin vanhentunutta. [1] Norjalaiset myös reagoivat saksalaisten hyökkäyksen lisääntyvään uhkaan hitaasti - Norjan armeijan yleisesikunnan päällikkö kenraali Hatledal oli vaatinut armeijan täyttä liikekannallepanoa jo 5. huhtikuuta, mutta tähän ei annettu lupaa. Norjalaiset olivatkin saksalaisten hyökätessä täysin valmistautumattomia taisteluun.

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Tanskan valtaus
Blucher uppoaa Oslonvuonossa saatuaan osumia norjalaisten tykistötulesta ja torpedoista.

Saksalaiset joukot tukenaan noin 1 000 lentokonetta hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan aikaisin yöllä 9. huhtikuuta 1940. Tanska vallattiin muutamassa tunnissa. Kaikkien aikojen ensimmäinen maahanlaskuhyökkäys tehtiin Oslon ja Stavangerin lentokentille Norjassa. Laivat laskivat sotilaita kuuteen eri kohteeseen. Norjan kuudella divisioonalla ei ollut panssarijoukkoja eikä tehokasta tykistöä, ja maan rannikkopuolustus oli huonosti varustettu. Kun Norjan armeijan ylipäällikkö Kristian Laake sai tiedon että saksalaiset sotalaivat liikkuivat Oslonvuonoa pitkin kohti Norjan pääkaupunkia Osloa, hän ei aluksi suhtautunut tähän kovin vakavissaan. Useimmat Oslonvuonon linnakkeet (jotka olivat vanhoja ja puutteellisesti aseistettuja) antautuivat ilman vastarintaa tai vallattiin nopeasti, mutta ikivanha linnake Oscarsborg onnistui tykistötulella ja torpedoilla upottamaan raskaan risteilijä Blücherin, joka vei mukanaan satoja sotilaita, jotkut arviot ovat puhuneet jopa tuhannesta saksalaisesta. [1] [Hastings 2] Henkiinjääneet saksalaiset uivat rantaan, missä norjalaiset vangitsivat heidät hetkeksi. Vangiksi joutui myös Oslon hyökkäystä komentava kenraali Erich Engelbrecht. [Hastings 3] Tämä viivästytti hieman saksalaisten Oslon valtausta, ja Norjan Kuningas Haakon pystyi tämän seurauksena pakenemaan Elverumiin hallituksensa kanssa. Saksalaisia laskuvarjojääkäreita lähetettiin Elverumia kohti vangitsemaan kuningas ja maan tärkeimmät poliitikot [1], mutta he joutuivat norjalaisten väijytykseen ja pakenivat sekasorrossa, menettäen komentajansa, kapteeni Eberhard Spillerin. [1] [Hastings 4]

Narvikin edustalla kaksi vanhaa norjalaista rannikkopuolustusalusta, Eidsvold ja Norge, tekivät vastarintaa kolmelle saksalaislaivalle, joka kuljetti kenraali Eduard Dietlin joukkoja Narvikiin. Eidsvold ampui varoituslaukauksen saksalaista Heidkampia kohti. Saksalaissaattuetta komentava Friedrich Bonte lähetti norjalaisalukseen neuvottelijan. Norjalaiset kieltäytyivät päästämästä saksalaisia satamaan. Saksalaisten neuvottelija lähti Eidsvoldista, ja tämän jälkeen Heidkamp upotti aluksen ampumalla siihen kolme torpedoa. Norge alkoi tämän jälkeen tulittaa toista saksalaisalusta, Arminia, mutta tuloksettomasti. Armin laukaisi torpedoja, jotka upottivat myös Norgen. Taistelussa kuoli satoja norjalaisia uppoavien laivojen mukana. [1] Tämän jälkeen saksalaiset ajoivat Narvikin satamaan. [1] Narvikissa oli vain heikko maapuolustus, ja kaupungin oli antauduttava ilman taistelua. Seuraavina päivinä Kuninkaallinen laivasto teki Narvikin edustalla yllätyshyökkäyksiä Saksan laivasto-osastoja vastaan (Narvikin ensimmäinen taistelu 10. huhtikuuta ja Narvikin toinen taistelu 13. huhtikuuta).

Varmistettuaan ensimmäiset sillanpääasemansa saksalaiset käynnistivät varsinaisen Norjan valloituksen. Norjalaiset puolustautuivat sitkeästi Mjosajärvellä ja Glomman laaksossa.

Liittoutuneiden vastatoimet Keski- ja Etelä-Norjassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan hallitus neuvotteli, pitäisikö heidän lähteä maasta Ruotsiin. Pääministeri kannatti tätä, mutta kuningas Haakon kieltäytyi ehdottomasti. Norjan hallitus siirtyikin väliaikaisesti Lillehammeriin ja päätti jatkaa taistelua. [Hastings 5] Laake oli murtunut henkisesti, mutta hänen tilalleen Norjan armeijan ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Otto Ruge jota pidettiin edeltäjäänsä tarmokkaampana. [5] Kun Norjan armeija pantiin liikekannalle, kutsuun vastasi noin 40 000 miestä. Armeijan aseistus oli erittäin huono, mutta taisteluhenki sitä vastoin hyvä - aseisiin saapuneet olivat pääosin intohimoisia patriootteja. [Hastings 6] 14. huhtikuuta varsinainen liittoutuneiden siirtoarmeija, noin 10 000 miestä, joka muodostettiin alun perin auttamaan Suomea, nousi maihin Namsoksessa (operaatiot Henry ja Maurice), Åndalsnesissa, Ålesundissa ja Moldessa (operaatiot Primrose ja Sickle) sekä Narvikissa (operaatio Rupert). Tarkoitus oli vallata takaisin Trondheim, jotta Norjaan saataisiin suuri sillanpääasema. Joukot olivat huonosti valmistautuneet taisteluun eivätkä yhteydet norjalaisiin toimineet. Liittoutuneiden joukot eivät kyenneet yhteistoimintaan, eikä niitä oltu koulutettu sodankäyntiin pohjoisessa. [5]

Operaatio Henryn eli Namsoksen maihinnousu alueen varmistaminen Trondheimin pohjoispuolella tapahtui 14. huhtikuuta, kun etukomennuskunta nousi maihin Namsoksessa. Kuninkaallisen merijalkaväen kapteenin Eddin komentama 350 merimiehen ja merijalkaväen sotilaan joukko varmisti alueelle tulevan tien sillan ja miinoitti sataman laitteet.

Varsinainen maihinnousu eli operaatio Maurice tehtiin 16.–17.huhtikuuta. Pääjoukkona oli brittiläinen 146. Prikaati (Pataljoonat Lincolnshiren, King’s Own Yorkshire Light Infantry-, York- ja Lancaster-rykmenteistä) komentajanaan kenraali Carton de Wiart, joka saapui paikalle lentoveneellä. Lisäjoukkoina alueelle toimitettiin ranskalaisia alppijääkäreitä sekä jonkin verran kevyttä tykistöä sekä ilmatorjuntatykkejä.

Hyökkäys Trondheimiin alkoi 20. huhtikuuta. Saksalaiset pitivät asemansa ja odottivat lisäjoukkoja. Saksan ilmavoimat tuki puolustajia. Lopulta 30. huhtikuuta raskaita tappioita kärsineet liittoutuneet perääntyivät.

Namsoksen raunioita saksalaisten ilmahyökkäyksen jälkeen huhtikuussa 1940

Trondheimin operaation epäonnistuttua liittoutuneet evakuoivat Namsoksen ja Åndalsnesin 1.–2. toukokuuta. Yli puolet Norjasta oli nyt saksalaisten käsissä ja toukokuun alussa tilanne vakiintui asemasodaksi Narvikin eteläpuolelle.

Operaatio Rupert – hyökkäys Narvikiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka liittoutuneiden vastarinta oli murtunut eteläisessä Norjassa, pohjoisessa tilanne oli erilainen. Koko operaation tärkeimpiä tavoitteita oli ollut Narvik ja sen malmisatama, jonka kautta tuleva ruotsalainen malmi oli elintärkeää Saksan sotateollisuudelle. Saksalaiset olivat miehittäneet Narvikin jo heti operaation alussa, mutta heidän puolustuslinjansa kaupungin ympärillä olivat hyvin heikot, ja toukokuun alussa kenraali Eduard Dietlin komentamien saksalaisjoukkojen tilanne alkoi olla Narvikissa todella tukala. Heitä vastassa oleva kenraali Fleischerin komentama Norjan 6. divisioona oli norjalaisten ainoa mobilisoitu divisioona, ja sitä tukivat brittijoukot. [1] Norjalaiset olivat koetelleet saksalaisten puolustuskykyä jo toukokuun alusta lähtien, jolloin he alkoivat edetä kohti Narvikia. Hitler oli eräässä vaiheessa paniikissa Narvikin tilanteen vuoksi ja ehdotti, että kenraali Dietlin joukot haettaisiin lentoteitse turvaan Narvikista. Operaatio olisi kuitenkin ollut mahdoton toteuttaa. [1]

Norjalainen kenttätykki Narvikin taistelussa.

Saksan suurhyökkäyksen lännessä alkaessa molemmat osapuolet keskittivät joukkojaan Ranskaan. Norja oli nyt ”piikki lihassa” liittoutuneille, koska se sitoi heidän voimiaan. Churchill antoi käskyn vallata Narvik, mutta vain hämäykseksi, jonka jälkeen liittoutuneet saatettaisiin evakuoida Norjasta turvallisesti. Norjalaisille ei kerrottu suunnitelmasta, sillä heidän pelättiin antautuvan heti, jos kuulisivat liittoutuneiden aikomuksesta, eikä evakuointi tällöin välttämättä onnistuisi. Rugelle tosin kerrottiin asiasta, mistä hän aluksi raivostui mutta hyväksyi lopulta liittoutuneiden suunnitelman. [5]

Toukokuun alussa liittoutuneet saivat Narvikin rintamalle ensimmäiset panssarivaununsa ja maihinnousukalustonsa, ja Narvikia alettiin saartaa. 7. toukokuuta norjalaiset valtasivat strategisesti tärkeän ylängön, josta oli jo näköala Narvikiin. [2] Ranskan muukalaislegioona nousi maihin 12. toukokuuta ja valtasi Bjerkvikin. Bjerkvikissä saksalaiset tekivät vastarintaa. Kylä kärsi taistelussa pahoja vaurioita ja lukuisia siviilejä kuoli. Øyjordin liittoutuneet sen sijaan saivat haltuunsa ilman vastarintaa, sillä saksalaiset olivat paenneet. [2] Tämän jälkeen Narvikin saksalaisjoukot oli saarrettu. Etelämpänä kenraali Feuersteinin saksalainen 2. vuoristodivisioona lähti etenemään kohti pohjoista, tarkoituksenaan auttaa eristyksissä olevaa kenraali Dietliä. Saksalaisten hyökkäys etenikin, ja pakotti liittoutuneet kiirehtimään Narvikin valtausta. Britit ja norjalaiset hidastivat Feuersteinia räjäyttämällä siltoja ja käyden viivytystaisteluja. [1]

Kenraali Feuerstein ei ehtinyt ajoissa Dietlin avuksi, vaan kenraalien Fleischer ja Auchinleckin johtamat norjalaiset, ranskalaiset, puolalaiset ja britit valtasivat Narvikin ja pakottivat saksalaiset perääntymään kaupungista kohti Ruotsin rajaa. [2] [1] [6] Taistelu Narvikista oli ensimmäinen suuri maataistelu toisessa maailmansodassa, jonka liittoutuneet voittivat. [2] Dietlin joukkojen rippeet ajettiin pienelle alueelle Bjørnefjellin ympärille, lähelle Ruotsin rajaa. Norjan 6. divisioona lähestyi niitä vääjäämättä, kun Hitler antoi Dietlille luvan vetäytyä rajan yli Ruotsiin. Sieltä heidät oli määrä evakuoida junilla. [1] [2]

Tämä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä liittoutuneet toteuttivat suunnitelmansa ja norjalaisten yllätykseksi alkoivat vetäytyä rannikolta. Norjan armeija ei olisi pystynyt jatkamaan taistelua ilman täydennyksiä liittoutuneilta, ja sen olikin voitostaan huolimatta antauduttava, suojattuaan ensin liitoutuneiden evakuoinnin. [2] [6]

Liittoutuneiden evakuointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolalaisia sotilaita Narvikin taistelussa.

Liittoutuneiden joukkojen evakuoinnin suunnittelu oli alkanut toukokuun puolivälissä. Evakuointi oli tarkoitus toteuttaa pääosin Narvikin ja Harstedin satamien kautta 4.–10. kesäkuuta ja siihen oli tarkoitus käyttää useita suuria joukkojenkuljetukseen soveltuvia aluksia, jotka oli koottu eri satamiin. Laivoja olivat muun muassa Atlantis, Arandora Star, Duchess of York, Franconia, Georgic, Lancastria, Monarch of Bermuda, Orama, Ormonde, Oronsay, Royal Ulsterman, Ulster Prince sekä puolalaiset Batory ja Sobieski. Näiden alusten lisäksi oli laivaston tukialuksia sekä aseistettu maihinnousualus Van Dyck. Huolto- ja tankkilaivoina operaatiossa olivat Acrity, Blackheath, Cotswold, Couch, Cromarty Firth, Glenaffaric, Glengarry, Harmattan, Oil Pioneer, Oligarch ja Theseus. Viiden vuorokauden aikana evakuoitiin noin 25 000 miestä ja heidän kalustoaan.

Vetäytymisen yhteydessä myös Narvikin malmisatama tuhottiin, jotta estettäisiin rautamalmikuljetukset Saksalle pitkäksi aikaa. Kuningas Haakon VII ja hänen hallituksensa lähtivät Isoon-Britanniaan 7. kesäkuuta samaan aikaan, kun viimeiset liittoutuneet evakuoitiin Norjasta. Norjalaisten ylipäällikkö Ruge oli kieltäytynyt lähtemästä maasta ja vaati saada jäädä miestensä kanssa sotavangiksi.[5] Suuri määrä norjalaisia sotilaita lähti maasta osallistuakseen sotaan liittoutuneiden joukoissa. [5]

Admiral Hipper upotti 8. kesäkuuta tykkitulella ja laukaisemalla lopuksi torpedon Orient Linen Oraman (19 840 t). Aluksen upotessa hukkui 19 merimiestä ja 280 miestä vangittiin yhtenä Oraman päällikkö Sherburne. Samana päivänä upotettiin British Oil Shipping Company Limitedin tankkerin Oil Pioneerin (5 666 t) Narvikin ulkopuolella (67°44′N, 03°52′E).

Lisäksi alueella upotettiin lentotukialus HMS Glorious ja sen saattajana olleet hävittäjät HMS Acasta ja HMS Ardent. Ja toisaalla vielä aseistettu maihinnousualus Van Dyck upotettiin.

Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

9. kesäkuuta kuningas käski norjalaisia lopettamaan taistelun. Taistelu Norjasta oli ohi ja saksalaiset valtasivat pian myös pohjoisimman Norjan. Kuitenkin tämänkin jälkeen, Norjan vastarintaliike toimi aktiivisena.

Operaation jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verraten vähäisten miestappioiden takia konfliktia kutsutaan joskus ”Norjan miehitykseksi”, mutta taistelujen paikoittaisen rajuuden vuoksi sitä kutsutaan myös nimellä ”taistelu Norjasta”.

Vaikka saksalaisten tappiot olivatkin pienet maataisteluissa, meritaisteluissa ne olivat kuitenkin paljon tuntuvammat. Saksan laivasto ei toisen maailmansodan aikana enää toipunut kunnolla Norjassa kärsimistään tappioista, eikä kyennyt missään vaiheessa haastamaan Iso-Britannian Kuninkaallista laivastoa. [1] Brittien laivastotappiot olivat suunnilleen yhtä suuret, mutta he kestivät ne paremmin. Myös Luftwaffe oli menettänyt paljon arvokasta kuljetuskalustoa. [1]

Norjan valtauksen myötä Saksa sai varmistettua malmin saannin Ruotsista. Lisäksi he saivat Norjasta käyttöönsä runsaasti rannikkotukikohtia, joilla mm. häirittiin brittien mahdollisuuksia valvoa Atlantin laivaliikennettä. Nämä tukikohdat tulivat erityisen tärkeiksi Operaatio Barbarossan alkaessa, kun liittoutuneiden saattueet alkoivat kulkea Neuvostoliittoon, kuljettaen tälle sota-apua. Norjan strateginen merkitys pieneni, kun saksalaiset saivat haltuunsa myös Ranskan länsirannikon, jonka tukikohdista oli suora pääsy Atlantille. [1]

Norjan miehitys kuitenkin nieli Saksan sotilaallisia voimavaroja melkoisesti. Hitler oli vakuuttunut, että Norja oli erittäin tärkeä sodan kannalta ja maa olikin erittäin vahvasti miehitetty, siellä oli parhaimmillaan 400 000 saksalaista sotilasta - yksi saksalainen kymmentä asukasta kohti. [7]

Osana Natsi-Saksan ydinohjelmaa Norjassa toimi myös raskasvesitehdas. Tehdas kärsi kovia vaurioita liittoutuneiden sabotaasi-iskussa helmikuussa 1943 (Operaatio Gunnerside), jossa SOE:n kouluttamat norjalaiskommandot tuhosivat räjäyttämällä suuria osia tehtaasta. [8] Iskun jälkeen saksalaiset päättivät siirtää loput raskaasta vedestä sekä tehtaan Saksaan. Tämä suunnitelma kuitenkin epäonnistui, kun Norjan vastarintaliike upotti kuljetusaluksen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan Norjan miehitys.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antony Shaw: Toinen maailmansota. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6370-0.
  • Chris Mann & Christer Jörgensen: ”Norjan valloitus”, Hitlerin sota pohjoisessa, s. 33-61. Gummerus. ISBN 978-951-20-6369-7.
  • Max Hastings: Maailma tulessa - rivisotilaiden ja siviilien toinen maailmansota, s. 45-56. Suom. Panu Väänänen. Docendo, 2011. ISBN 978-952-5912-39-5.
  • Norjan kohtalo: Churchill luovutti Norjan saksalaisille. Historia, 26.03.2010. Artikkelin verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hastings, s. 45
  2. Hastings, s. 46
  3. Hastings, s. 46
  4. Hastings, s. 48
  5. Hastings, s. 48-50
  6. Hastings, s. 50
  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Chris Mann & Christer Jörgensen: ”Norjan valloitus”, Hitlerin sota pohjoisessa, s. 33-61. Gummerus. ISBN 978-951-20-6369-7.
  2. a b c d e f g Norjan Kohtalo: Churchill luovutti Norjan saksalaisille
  3. Chris Mann & Christer Jörgensen: ”Miehityksen hinta”, Hitlerin sota pohjoisessa, s. 186-201. Gummerus. ISBN 978-951-20-6369-7.
  4. a b c Hastings, s. 32-40
  5. a b c d e Hastings, s. 50-53
  6. a b Hastings, s. 52-55
  7. Chris Mann & Christer Jörgensen: ”Miehityksen hinta”, Hitlerin sota pohjoisessa, s. 186-201. Gummerus. ISBN 978-951-20-6369-7.
  8. Chris Mann & Christer Jörgensen: ”Miehityksen hinta”, Hitlerin sota pohjoisessa, s. 195-196. Gummerus. ISBN 978-951-20-6369-7.