Eduard Dietl

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eduard Dietl
Kenraalieversti Dietl
Kenraalieversti Dietl
Henkilötiedot
Syntynyt 21. heinäkuuta 1890
Saksan keisarikunnan lippu Bad Aibling, Baijeri, Saksa
Kuollut 23. kesäkuuta 1944 (53 vuotta)
Itävallan lippu Rettenegg, Steiermark, Itävalta
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Saksan lippu Weimarin tasavalta
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Natsi-Saksa
Palveluvuodet 1910–1945
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo Kenraalieversti
Kunniamerkit Rautaristin ritariristi tammenlehvin ja miekoin
Albert Speer ja Eduard Dietl Suomessa 5. helmikuuta 1944

Eduard Dietl (s. 21. heinäkuuta 1890 Bad Aibling, Saksa23. kesäkuuta 1944 Steiermark, Itävalta) oli saksalainen sotilaskomentaja toisen maailmansodan aikana, arvoltaan kenraalieversti.

Dietl oli kansallissosialismin kannattaja, kansallissosialistisen puolueen jäsen[1] ja eräs Adolf Hitlerin lempikenraaleista. Hän oli ensimmäinen kenraali, jolle myönnettiin rautaristi tammenlehvillä, 19. kesäkuuta 1940. Dietl johti saksalaista 3. vuoristodivisioonaa Norjan maihinnousun aikana 9.–10. huhtikuuta 1940. Dietl johti vuoristoarmeijakunta Norjaa, joka toimi Suomen ja Norjan alueella itärintaman pohjoisimmassa osassa. Kesäkuussa 1942 armeijakunnan nimeksi muutettiin 20. Vuoristoarmeija (saks. 20. Gebirgsarmee).

Eduard Dietl Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dietl toimi Suomessa armeijakuntansa esikunnassa Rovaniemellä. Hän oli Suomessa ollessaan varsin pidetty, Suomen ystäväksi mielletty saksalaisupseeri. Vaikka Dietl oli kotoisin Baijerista, häntä pidettiin usein itävaltalaisena, alppijääkäreiksi kutsuttujen 20. Vuoristoarmeijan itävaltalaisjoukkojen mukaan.[2] Dietl oli innokas laskettelija ja rakennutti Rovaniemelle Ounasvaaran ensimmäisen pujottelurinteen vuonna 1943.[3] Suomessa olo aikanaan hän oppi jopa muutaman sanan suomeakin nimittäin ryssä matalaksi, johon hän lisäsi perään onnea.[4] Erityisen hyvinä ystävinään hän piti eversti Oiva Willamoa ja Lapin läänin maaherraa Kaarlo Hillilää, joita hän kiitteli myös ylipäällikön 75-vuotisjuhlilla.[4]

Huolimatta siitä, että Dietl oli vakaumuksellinen kansallissosialisti, omien sanojen mukaan ”hänelle ei tulisi mieleenkään ryhtyä tätä oppia Suomessa saarnaamaan.” Toisin kuin Saksalle, Dietl piti Suomelle demokratiaa sopivimpana yhteiskuntamuotona.[5]

Kuolema lento-onnettomuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan ratkaisutaistelujen aikaan kesäkuun 1944 puolivälissä Dietl kiersi tapaamassa Suomen poliittista ja sotilaallista johtoa. Saksan sodanjohdolle Dietl painotti Suomen tarvitsevan kaiken mahdollisen materiaaliavun. Osittain tätä tarkoitusta varten hän matkusti 17. kesäkuuta Saksaan, jossa 22. kesäkuuta keskusteli tilanteesta kahdenkeskisissä neuvotteluissa Adolf Hitlerin kanssa.[5] Dietl kuoli lento-onnettomuudessa Salzburgin lähellä seuraavana päivänä, 23. kesäkuuta 1944.

Dietlin seuraajaksi Jugoslaviasta komennettu Lothar Rendulic määräsi myöhemmin saksalaisjoukkojen vetäytymisvaiheessa loka–marraskuussa 1944 Lapin hävitettäväksi. Yleisesti arveltiin, ettei Dietl olisi voinut antaa hävityskäskyä, lento-onnettomuutta arveltiin jopa järjestetyksi. Todellisuudessa Dietl oli allekirjoittanut vastaavanlaisen tuhoamisen sisältävän peräytymisvaiheen toimintasuunnitelman jo vuonna 1943.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Herrman, Kurt: Dietl - napapiirin kenraali. Loviisa: Loviisan uusi kirjapaino Oy, 1957.
  • Jokisipilä, Markku: Aseveljiä vai liittolaisia? Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin sopimus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2004. ISSN 1238-3503.
  • Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. väitöskirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6.
  • Linkomies, Edvin: Vaikea Aika, Otava: Helsinki 1970.
  • Saatiin tämä vapaus pitää. toim. Heikki Annanpalo, Ritva Tuomaala ja Marja Tuominen. Jyväskylä: Rovaniemen kaupunki, mlk ja srk, 2001. ISBN 951-634-770-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Junila 2000, s. 170
  2. a b Saatiin tämä vapaus pitää, s. 165-166
  3. Saarenkylän historia, s. 350. kokoelma. Rovaniemi: Rovaniemen mlk, 1996. ISBN 951-970-53-3-3.
  4. a b Linkomies 1970: 108.
  5. a b Jokisipiliä 2004, s. 266-272

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]