Sotakorvaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sotakorvaus on materiaalinen, immateriaalinen tai rahallinen korvaus sodassa hävinneeltä maalta voittaneelle maalle. Immateriaalisen sotakorvauksen esimerkkinä Aspirin menetti Versailles’n rauhansopimuksen nojalla merkkisuojansa Britanniassa, Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Voittanut maa vaatii hävinneeltä korvausta menetetyistä resursseista. Sotakorvauksen vaatiminen pohjautuu vahvemman oikeuteen.

Sotasaalis eroaa sotakorvauksesta siten, että sotasaalis saadaan haltuun taistelutoimien yhteydessä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kautta aikojen on sotien jälkeen ollut tavallista, että voittanut osapuoli vaatii hävinneeltä korvauksia. Muinaisina aikoina voitetulta viholliselta vaaditut sotakorvaukset olivat usein ensimmäinen vaihe siinä, että tämä voitettu valtio joutui säännöllisesti maksamaan tribuuttia.

Rooman valtakunta vaati Karthagolta suuret sota­korvaukset sekä ensimmäisen että toisen puunilais­sodan jälkeen.[1]

Vielä 1800-luvun alku­puolella ei Euroopan valtioiden välisten sotien jälkeen yleensä vaadittu sota­korvauksia.[2] Ranskan ja Preussin sodan jälkeen Ranska joutui kuitenkin 10. toukokuuta 1871 alle­kirjoitetun Frankfurtin rauhan­sopimuksen mukaisesti maksamaan sota­korvauksina viisi miljardia kultafrangia[3] viidessä vuodessa. Saksan sotajoukot pysyivät eräissä osissa Ranskaa, kunnes korvausten viimeinen erä maksettiin syyskuussa 1873, ennen määrä­aikaa.

Niiden sotien jälkeen, joita Qing-dynastian Kiina, Japani, Korea, Siam, Persia, Ottomaanien valtakunta, Afganistan ja muut maat joutuivat 1800-luvulla käymään eurooppalaisia voittoisia valtioita vastan, nämä joutuivat usein maksamaan sota­korvauksia varsinkin Yhdistyneelle kuningas­kunnalle, Ranskalle ja Venäjälle, myöhemmin myös Japanille. Esimerkiksi Kiina joutui ensimmäisen oopiumi­sodan (1840-1842) jälkeen maksanaam 16 miljoonan taelin suuruiset korvaukset Britannialle,[4], toisen oopiumi­sodan (1857-1860) jälkeen Ranskalle ja Britannialle 8 miljoonaa taelia kummallekin.[4]

Kiina kävi sotaa Japania vastaan vuosina 18941895. Kiina kärsi musertavan tappion. Sen oli julistettava Korea itsenäiseksi, luovutettava Taiwan ja Peskadorit sekä maksettava suuri sotakorvaus, 200 miljoonaa taelia, mikä ylitti sodasta Japanille aiheutuneet kustannukset moninkertaisesti.[4]

Vuoden 1897 Kreikan ja Turkin sodan jälkeen voitettu Kreikka joutui maksamaan neljän miljoonan punnan sotakorvaukset Turkille.[5] Kun Kreikka oli jo ennestään veloissa, sen oli suostuttava siihen, että sen valtion varat alistettin kansainvälisen finanssikomission valvontaan.[6]

Joskus sotakorvaukset ovat saaneet aikaan muutoksia raha­politiikassa. Esimerkiksi Ranskan maksamat sota­korvaukset Ranskan ja Preussin sodan jälkeen vaikuttivat suurelta osin siihen, että Saksa päätti siirtyä kultakantaan. Saman saivat Japanissa aikaan ne sota­korvaukset, jotka laisesta se peri voitetulta Kiinalta Kiinan-Japanin sodan jälkeen.[7]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Venäjä myöntyi maksamaan keskus­valloille korvauksia,[8] mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin bolshevikki­hallitus peruutti sitoumuksensa.

Versailles'n rauhansopimuksen 231. artiklan mukaan Saksan oli maksettava voittajavaltiolle suuret sotakorvaukset. Niiden suuruus ja maksu­järjestelyt jätettiin aluksi avoimeksi, mutta vuonna 1921 summa vahvistettiin 132 miljardiksi kultamarkaksi.[9] | Maksu­järjestelyistä sovittiin myöhemmin Dawesin suunnitelman mukaisesti vuonna 1923 ja Youngin suunnitelman mukaisesti vuonna 1929.[9] Vuonna 1953 tehdyllä sopimuksella korvausmäärää pienennettiin. Viimeinen korvauserä maksettiin 3. lokakuuta 2010[10]

Bulgaria maksoi voittajavaltiolle Neuillyn rauhansopimuksen mukaisesti 2,25 miljardin kultafrangin (90 miljoonan punnan) sotakorvaukset.

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Saksan oli Potsdamin konferenssissa (17-7.-2.8.1945) tehtyjen päätösten mukaisesti suoritettava liittoutuneille 23 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvoiset sotakorvaukset pääasiassa koneina ja teollisuustuotteina. Korvaukset Neuvostoliitolle päättyivät vuonna 1953. Lisäksi Morgenthaun suunnitelman mukaisesti useita teollisuuslaitoksia purettiin Ranskaan tai Britanniaan kuljettamista varten tai yksinkertaisesti tuhottiin. Tällaisista toimenpiteistä luovuttiin vuonna 1950.

Monissa maissa monet sodan uhrit saivat korvauksia, jotka suoritettiin niiden saksalaisten omaisuudella, jotka karkotettiin Itä-Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen.

Saksa maksoi myös Israelille 450 miljoonaa Saksan markkaa korvauksena natsien juutalaisvainoista sekä kolme miljardia markkaa juutalaisten maailmankongressille hyvityksenä henkiin jääneille muissa maissa.

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen sotakorvaukset

Vuonna 1944 solmitun ns. välirauhansopimuksen perusteella Suomi joutui ”korvaamaan aiheuttamansa vahingot” sotakorvauksena Neuvostoliitolle (puutavaratuotteina, paperina, selluloosana, meri- ja jokialuksina, erilaisina koneina ja muina tavaroina). Sotakorvausten arvoksi sopimuksessa määritettiin 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria ja ne tuli toimittaa kahdeksan vuoden kuluessa 19 päivästä syyskuuta 1944 lukien.[11]

Sotakorvauksien seurauksena Suomessa jouduttiin kehittämään siihen asti vähäisempää raskasta metalliteollisuutta, jonka on katsottu olleen tavallaan hyödyksi Suomelle. Sotakorvaukset eivät kuitenkaan, kuten ei myöskään myöhempi bilateraalinen kauppa SEV-maiden kanssa, kehittäneet Suomen kilpailukykyä koska kauppasopimukset tehtiin poliittisin perustein.

Muut Euroopan maat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 tehtyjen Pariisin rauhansopimusten mukaan Italia sitoutui maksamaan 125 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria Jugoslavialle, 105 miljoonaa Kreikalle, 100 miljoonaa Neuvostoliitolle, 25 miljoonaa Etiopialle ja 5 miljoonaa Albanialle. Unkari 200 miljoonaa Neuvostoliitolle ja 100 miljoonaa Tšekkoslovakialle, Romania 300 miljoonaa Neuvostoliitolle sekä Bulgaria 50 miljoonaa Kreikalle ja 25 miljoonaa Jugoslavialle. Näiden rauhansopimusten mukaisesti yksi Yhdysvaltain dollari vastasi 35 troy unssia puhdasta kultaa.

Arvostelu ja haitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Maynard Keynes väitti, että Saksalta vaadittujen sotakorvausten vaikutus maailmantalouteen oli tuhoisa.selvennä

Usein on väitetty, että sotakorvaukset olivat epäsuora, mutta huomattava taustatekijä, joka osaltaan vaikutti toisen maailmansodan syttymiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa joutui Versailles'n rauhansopimuksen mukaisesti maksamaan suuret sotakorvaukset. On väitetty, että tämä korvausvelvoite oli merkittävä syy Saksan taloudellisiin ongelmiin, ja seurannut hyperinflaatio, jonka seurauksista Weimarin tasavalta ei koskaan toipunut, johti osaltaan natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousuun. Ranskan-Preussin sodan jälkeen vaadittujen sotakorvausten määrä oli tarkkaan määrätty. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen summa jätettiin myöhemmin määrättäväksi ja sitä muutettiin useita kertoja, mikä osaltaan rohkaisi Saksaa lopettamaan niiden maksamisen. Hitlerin noustua valtaan niiden suorittaminen lopetettiin kokonaan.

Kokemus ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä sotakorvauksista johti osaltaan toisen maailmansodan jälkeen tehtyyn ratkaisuun, jossa voittajat eivät vaatineet voitetuilta korvauksena rahaa vaan koneita ja irtaimistoa. Lisäksi sodan jälkeen käynnistettiin Marshallin suunnitelma, jonka tarkoituksena oli taloudellinen kehitys eikä niinkään entisten akselivaltojen rankaiseminen. Tälläkin pyrittiin välttämään samankaltaiset seurausilmiöt, joita ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaaditut sotakorvaukset olivat aiheuttaneet.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:War reparations

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wheeler-Bennett, Sir John "The Wreck of Reparations, being the political background of the Lausanne Agreement, 1932", New York, H. Fertig, 1972.
  • Ilaria Bottigliero "Redress for Victims of Crimes under International Law", Martinus Nijhoff Publishers, The Hague (2004).
  • Livius. Ab urbe condita (The Early History of Rome, books I–V, and The History of Rome from its Foundation, books XXI–XXX: The War with Hannibal), London; Penguin Classics, 2002 and 1976.
  • Mantoux, E. 1946. The Carthaginian Peace or The Economic Consequences of Mr. Keynes. London: Oxford University Press.
  • Morrison, R. J. 1992. Gulf war reparations: Iraq, OPEC, and the transfer problem. American Journal of Economics and Sociology 51, 385–99.
  • Occhino, F., Oosterlinck, K. and White, E. 2008. How much can a victor force the vanquished to pay? Journal of Economic History 68, 1–45.
  • Ohlin, B. 1929. The reparation problem: a discussion. Economic Journal 39, 172–82.
  • The Pamgrave Dictionary of Economics: Reparations Palgrave Macmillan.
  • Schuker, S. A. 1988. ‘American reparations’ to Germany, 1919–33.: implications for the third-world debt crisis. Princeton Studies in International Finance no. 61.
  • White, E. N. 2001. Making the French pay: the cost and consequences of the Napoleonic reparations. European Review of Economic History 5, 337–65.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Erick J. Zurcher: Turkey, A Modern History, s. 83. Lontoo: Tauris, 2004. ISBN 1-86064-958-0.
  2. Wynne William H., (1951), State insolvency and foreign bondholders, New Haven, Yale University Press, vol. 2.
  3. Metzler, M. 2006. Lever of Empire: The International Gold Standard and the Crisis of Liberalism in Prewar Japan. Berkeley and Los Angeles: University of California Press.
  4. Veit Valentin, s. 508}}
  5. a b Eric Hobsbawm: Äärimmäisyyksien aika, Lyhyt 1900-luku (1914–1991), s. 131. {{{Julkaisija}}}, 1999. ISBN 951-768-043-0.
  6. http://www.jpost.com/International/Article.aspx?id=189637
  7. Rauhansopimus Suomen kanssa, IV osa Finlex. Viitattu 30.8.2013.