Münchenin sopimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ribbentrop, Chamberlain ja Hitler neuvottelemassa Münchenin sopimuksesta.

Münchenin sopimus oli eräiden Euroopan suurvaltojen solmima sopimus Tšekkoslovakian sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle. Münchenin konferenssi pidettiin ja sopimus allekirjoitettiin 29.–30. syyskuuta vuonna 1938. Paikalla olivat Adolf Hitlerin edustama Saksa, Neville Chamberlainin edustama Yhdistynyt kuningaskunta, Édouard Daladierin edustama Ranska sekä Benito Mussolinin edustama Italia.

Konferenssin tarkoitus oli ratkaista sudeettialueista syntynyt kriisi. Alueella oli huomattava saksalaisväestö, ja Hitler vaati sen liittämistä Saksaan. Alue oli kuitenkin strategisesti tärkeä myös Tšekkoslovakialle, sillä suuri osa sen rajapuolustusta sijaitsi siellä. Myös tärkeä aseteollisuuteen keskittynyt Škodan tehdas sijaitsi sudeettialueella. Konferenssissa siis päätettiin Tšekkoslovakian tulevaisuudesta, vaikka maalla itsellään ei edes ollut edustajaa paikalla. Alueiden luovuttamista on pidetty Saksan lepyttely-yrityksenä, jotta sodalta vältyttäisiin.

Versaillesista Müncheniin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan laajeneminen 1938–1939 ennen sotaa

Versailles’n rauhansopimuksen jälkeen 10. syyskuuta 1919 allekirjoitettu Saint-Germainin sopimuksella muodostettiin lokakuun 1919 jälkeen Tšekkoslovakian tasavalta. Sopimuksessa ympärysvallat ja Itävalta-Unkarin seuraajat sopivat järjestelyistä entisen keisarikunnan alueella. Siinä otettiin huomioon tšekkien ja slovakkien oikeus kansallisvaltion perustamiseen Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin määrittelemän ”kansojen oikeus hallita itse itseään” -periaatteen mukaisesti.

Sopimus ei ottanut huomioon sitä, että Böömin, Määrin, Slovakian, Rutenian ja Sleesian alueilla oli runsaasti etnisiä vähemmistöjä, joista jotkut olivat alueellaan jopa enemmistöinä. Suuria vähemmistöjä olivat esimerkiksi sudeettialueen saksalaiset, Etelä-Slovakian unkarilaiset sekä Sleesian puolalaiset.

Myös tšekeillä ja slovakeilla oli toisistaan eroava valtiomenneisyys, mikä kielellisestä samankaltaisuudesta huolimatta vaikeutti tšekkoslovakialaisen kansallisvaltion muodostamista. Tšekit ja slovakit olivat asuneet aikaisemmin yhdessä Suur-Määrin alueella mutta olivat jo kauan olleet valtiollisesti erossa toisistaan. Slovakit olivat olleet lähes tuhat vuotta unkarilaisten vallan alla ja tšekit puolestaan kuuluneet yhtä kauan itävallansaksalaisen kulttuurin piiriin. Böömin kuninkaatkin olivat olleet Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja sittemmin Itävallan alaisia. Erilainen tausta oli erkaannuttanut tšekkejä ja slovakkeja toisistaan, jotka Tšekkoslovakiassa kansallisvaltioaatteen perusteella yhdistettiin valtiollisesti, jotta voitaisiin perustella maan itsenäisyyttä ja samalla rajoittaa saksalaista vaikutusta niiden piirissä. Itävalta-Unkarin politiikka tšekkejä kohtaan oli ollut ajoittain heidän kansallisuusaatettaan voimakkaasti rajoittava.

Tšekkoslovakian esittämät kartat vähättelivät vähemmistöjä, mutta niitä ei lopulta vastustettu voimakkaasti vähemmistökansallisuuksien keskuudessa, vaan olotilaan sopeuduttiin. Valtioajatuksena oli puolustaa vasta muodostuvaa uutta kansallisvaltiota, jossa tšekit ja slovakit muodostivat niukasti puolet alueen väestöstä. Toinen puoli väestöstä muodostui sudeettialueen saksalaisista, unkarilaisista, saksalaistuneista juutalaisista, puolalaisista, ruteeneista (ukrainalaisista) sekä romaneista, jotka kaikki asuivat monikulttuurisessa entisessä keisarikunnassa.

Imperialismista toiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päästyään eroon Itävalta-Unkarin Itävallan vaikutuksesta tšekit tšekkiläistivät saksalaisilta hallinnon muun muassa Böömissä, mutta myös Slovakiassa, jossa oli puutetta entisen Itävalta-Unkarin saksalaiset ja unkarilaiset virkamiehet korvaavista slaaveista.

Saint-Gernain-en-Layen sopimuksessa oli taattu slovakeille kansanäänestyksen mahdollisuus liitosta tšekkien kanssa, mutta sitä ei ollut järjestetty.

1930-luvun lama ja kansallissosialismin nousu Saksassa siten, että se vaikutti myös sudeettimaahan muutti olosuhteet. Saksalaisten ja unkarilaisten lisäksi myös slovakit pyrkivät rajoittamaan tšekkien vaikutusvaltaa Tšekkoslovakiassa. Tasavertaisen liittosuhteen vertauskuvaksi yrittivät slovakit saada muutettua Tšekkoslovakian kirjoitetuksi muodossa Tšekko-Slovakia. Sudeettialueiden luovutuksen jälkeen maa muuttuikin slovakkien kannalta liittovaltiomaisemmaksi.

Sudeettialueiden kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1918 keisarillisen neuvoston Böömin saksankieliset jäsenet kieltäytyvät hyväksymästä liittymistä vastaperustettuun Tšekkoslovakian tasavaltaan. He puolestaan ehdottivat alueittensa liittämistä saksankieliseen Itävaltaan, ja kahden alueellisen hallituksen pystyttämistä:

  • Böhmerwaldgau – Böömin eteläosa pyysi liittämistä Oberösterreichin Kreisiin
  • Deutschböhmen – Böömin luoteisosa
  • Sudetenland – Määrin pohjoisosa sekä Itävallan Sleesia
  • Südmähren – Määrin eteläosa pyysi liittämistä Niederösterreichin Kreisiin.

Yhdessä näitä alueita kutsuttiin dedeeteiksi. Niiden alueella asui kolme miljoonaa maan 15 miljoonasta asukkaasta.

Vastakkainasettelu saksalaisten ja tšekkien välillä kiihtyi koko 1930-luvun ajan. Saksalainen vähemmistö, joka oli kuitenkin enemmistö mainituilla neljällä alueella, seurasi natsipoliitikko Konrad Henleiniä, joka liioitteli vaatimuksissaan. Todellinen kriisi puhkesi Itävallan ja Saksan Anschlussin jälkeen vuonna 1938. Silloin oli jo hyvin todennäköistä, että Hitlerin seuraava vaatimus koskisi sudeettialueiden liittämistä Saksan valtakuntaan.

Münchenin konferenssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neville Chamberlain esittelee Münchenin sopimusta väkijoukolle Hestonin lentoasemalla 30. syyskuuta 1938 palattuaan sopimusneuvotteluista
Sopimuksen allekirjoituspaikka, Führerbau, toimii nykyään korkeakouluna (Hochschule für Musik und Theater München)

Ranska ja Neuvostoliitto olivat kumpikin solmineet Tšekkoslovakin kanssa 1936 liiton, mutta kumpikaan ei ollut vielä valmis sotaan Saksaa vastaan 1939. Josif Stalin oli melko haluton puolustamaan kapitalistista valtiota. Pääministeri Daladierin Ranska oli lähestymässä vaaleja, joten ajankohta oli huono sotilaallisiin operaatioihin ryhtymiselle varsinkaan ilman Ison-Britannian tukea ja osallistumista. Adolf Hitler oli yliarvioinut Saksan uudelleenaseistuksen laajuuden ja halusi konfliktia. Vauhdin hidastajana toimi Benito Mussolini, joka ei halunnut mukaan eurooppalaiseen selkkaukseen ja kehotti Hitleriä neuvottelupöytään. Kokous pidettiin Münchenissä syyskuussa vuonna 1938.

Ranska ja Neuvostoliitto siis jättivät Tšekkoslovakian ilman tukea, ja Münchenin sopimus hyväksyttiin yksimielisesti. Pääministeri Neville Chamberlain sai Isossa-Britanniassa sankarin vastaanoton noustessaan Münchenistä palaavasta lentokoneesta. Kansanjoukot uskoivat, että suurin mahdollinen konflikti vältettäisiin. Kansakunta oli helpottunut ja kiitollinen rauhan pelastajille, vaikka kyse oli vain löyhästä ja lykkäämiseen tähtäävästä kompromissista.

Sopimuksen mukaisesti tšekkien tuli evakuoida sudeettialueet ennen 19. lokakuuta 1938 ja ne piti miehittää progressiivisesti saksalaisin joukoin. Lisäksi osa Sleesiaa (906 km² – 258 000 asukasta) tuli luovuttaa Puolalle.

Tämän lisäksi Chamberlain palasi kotiin mukanaan Saksan ja Ison-Britannian välinen lisäsopimus, jossa osapuolet sitoutuivat neuvottelemaan rauhanomaisesti osapuolten tulevaisuudesta. Juuri tätä osaa sopimuksesta pääministeri piti kädessään kun hän juhlallisesti ja riemuiten palasi kotiin Lontooseen.

Tšekkien hallitus antautui 30. syyskuuta 1938 ja suostui Münchenin sopimuksen pykäliin.

Tämä vaikea kriisi antoi kuitenkin demokraattisille hallituksille mahdollisuuden ymmärtää, millaista vaaraa edustivat autoritäärinen Saksa ja sen johtaja Hitler.

Münchenin kokouksen on todettu vaikuttaneen myös talvisodan syttymiseen, sillä Neuvostoliitto veti omat johtopäätöksensä länsivaltojen myönnytyksistä Saksalle ja alkoi etsiä uusia toimintavaihtoehtoja aikaisemmalle politiikalleen, jolla se oli pyrkinyt yhdistämään länsivaltoja Saksan vastaiseen rintamaan.[1] Neuvostoliitto käynnisti Boris Jartsevina esiintyneen toisen lähetystösihteeri Boris Rybkinin avulla Suomessa Jartsev-neuvottelut, joiden tarkoituksena oli selvittää Suomen asenne siihen mahdollisuuteen, että Saksa hyökkää Neuvostoliittoon. Neuvottelut alkoivat todennäköisesti Neuvostoliiton Helsingin suurlähettilään ja Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaari Maksim Litvinovin tietämättä, minkä vuoksi niihin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Sopimuksen seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohti sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistautuessaan yhteenottoon, joka kaikista osapuolista tuntui väistämättömältä, eurooppalaiset suurvallat olivat asettaneet armeijansa valmiustilaan ensimmäisen kerran ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Münchenin sopimus näytti rauhoittaneen väliaikaisesti sudeettialueen kriisin, ja siten oli vältetty sota. Oli kuitenkin varmaa, että vielä pahempaa oli tulossa, niin arvioitiin joka maassa. Neuvostoliitto oli kuitenkin merkittävin pois jäänyt valio Münchenin sopimuksesta, jonka muut eurooppalaiset suurvallat olivat sopineet, vaikka Neuvostoliitto oli Ranskan veroinen kumppani 1936 Tšekkoslovakian turvallisuutta takaavassa sopimuksessa.

Stalin havaitsi, että Iso-Britannia ja Ranska olivat valmiit uhraamaan pienen liittolaisensa saksalaisille vaateille, ja hän pelkäsi, että maat tekisivät samoin tulevaisuudessa Neuvostoliiton suhteen jolloin kommunistit ja kansallissosialistit joutuisivat keskenään taisteluun. Näin Iso-Britannia ja Ranska saisivat helpon voiton kahdesta totalitaarisesta valtiosta niiden heikennettyä toisensa. Stalin tajusi myös sen, että Puola tai Romania eivät olleet valmiita hyväksymään neuvostoarmeijan kauttakulkua maansa halki eivätkä myöskään neuvostoliittolaisten lentokoneiden ylilentoja, jos joukot olisivat tulleet tšekkien avuksi. Sen tunnustaminen vaikutti huomattavalla tavalla syyskuussa 1939 solmitun Molotov–Ribbentrop-sopimuksen syntyyn.

Tšekkoslovakia menetti omaa liittosuhteista riippumatonta sotilaallista puolustuskykyään. Sudeettimaalle oli perustettu lähes Maginot-linjan veroinen puolustusjärjestelmä, joka kuului sudeettimaan luovutuksen jälkeen Saksan valtakuntaan. Ilman tätä puolustuslinjaa maan itsenäisyyden puolustaminen aseellisesti muodostuisi vain teoreettiseksi. Jäljelle jääneiden Tšekkoslovakian osien itsenäisyys riippuisi luovutusten jälkeen Saksan hallituksen tahdosta sekä muiden eurooppalaisten suurvaltojen halusta ja kyvystä puolustaa niitä valtionrajoja, jotka ne olivat taanneet Münchenin sopimuksella.

15. maaliskuuta 1939 Saksan armeija rikkoi Tšekkoslovakian presidentin painostuksen alaisena allekirjoittaman pyynnön perustella kuusi kuukautta aiemmin tehdyn sopimuksen sekä valloitti loputkin Böömin ja Määrin alueesta, josta tuli Saksan Böömin ja Määrin valtakunnanprotektoraatti. Samaan aikaan Slovakia julistautui itsenäiseksi Slovakian valtioksi, joka kuitenkin toimi ulkopoliittisesti riippuvaisena Saksasta. Sitä johti isä Tiso, jonka slovakit kuitenkin hirttivät sodan jälkeen maanpetoksesta tuomittuna. Iso-Britannia ja Ranska aloittivat joukkojensa liikekannallepanon ikään kuin mitään konkreettista ja hälyttävää ei olisi tapahtunut. Hitlerin hyökkäys Puolaan merkitsi kuitenkin toisen maailmansodan alkamista.

Muut alueluovutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Münchenin sopimuksen seurauksena myös puolalaisenemmistöinen Teschenin alue liitettiin lokakuussa 1938 Puolaan ja Slovakian osittain unkarilaisenemmistöiset etelä- ja itäosat Unkariin marraskuussa 1938 ja maaliskuussa 1939. Nämäkin aluemuutokset peruttiin toisen maailmansodan jälkeen lukuun ottamatta Ruteniaa joka siirtyi Unkarilta Neuvostoliitolle.

Potsdam 1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Usein yhdistetään kuuluisa Benešin asetus, joka edellytti sudeettialueen saksalaisten häätämistä ja asuttamista muualle, sekä vuoden 1945 Potsdamin konferenssin päätökset. Tässä päätöksessä määrättiin noin 11 miljoonan saksalaisen siirtäminen Tšekkoslovakiasta, Puolasta ja Unkarista.

Tšekkoslovakia hääti alueiltaan vuosina 1945–1948 kolme miljoonaa etnisesti saksalaista kansalaistaan, joiden kaikkien todettiin tukeneen natsihallintoa tai Konrad Henleinin natsimyönteistä saksalaispuoluetta. Poikkeuksen tekivät natseja vastaan taistelleet ja henkilöt, joiden asema ja tehtävä heidän osaamisensa tähden olisi ollut vaarassa. Maasta ajettiin kaikkiaan 250 000 henkilöä, lähes 10 prosenttia väestöstä.

Saksalaisten omaisuus takavarikoitiin maanpaossa olevan presidentti Benešin asetuksella. Nämä kansalaiset menettivät myös kansallisuutensa.

Asetuksella oli pitkäaikainen vaikutus Tšekin tasavallan sekä sen naapureiden Itävallan ja Saksan suhteisiin, vaikka maiden hallitukset pitivätkin asiaa loppuun käsiteltynä. Painostustarkoituksessa syntyi kuitenkin kansalaisjärjestöjä, varsinkin Baijerissa, vaatimaan asetuksen kumoamista. Muuttamaan joutuneiden ikääntyminen ja kuolema ovat osaltaan vähentäneet tšekkeihin kohdistuvaa painostusta asiantilan korjaamiseksi. Varsinkin maan jäsenyys Euroopan unionissa on ollut omiaan vähentämään paineita. Kuitenkin vuonna 2009 asiasta heräsi jälleen kiivas keskustelu Tšekin EU-vastaisen presidentti Václav Klausin vaadittua Lissabonin sopimuksen allekirjoittamiselle ehdoksi takeita siitä, etteivät sudeettialueilta karkoitetut saksalaiset ole jatkossakaan oikeutettuja mihinkään korvauksiin.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Heikki Larmolan väitöstutkimuksen tiivistelmä

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Münchenin sopimus.