Maksim Litvinov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Litvinov noin vuonna 1920.

Maksim Maksimovitš Litvinov (ven. Максим Максимович Литвинов, 17. heinäkuuta (J: 5. heinäkuuta) 187631. joulukuuta 1951) oli neuvostoliittolainen valtiomies ja diplomaatti, joka toimi Neuvostoliiton ulkoministerinä vuosina 1930–1939.[1] Hänet muistetaan pyrkimyksistään kollektiivisen turvallisuuden rakentamiseen Euroopassa valtioiden välisillä sopimuksilla.

Litvinov lopetti koulun 17-vuotiaana ja liittyi Venäjän armeijaan. Lähdettyään armeijasta hän liittyi laittomaan Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen (RSDRP), mutta joutui pian Ohranan vangitsemaksi. Hän pakeni Sveitsiin vuonna 1902 ja ryhtyi puolueen sanomalehden Iskran toimittajaksi. Litvinov palasi Venäjälle 1903 ja vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen toimi RSDRP:n ensimmäisen laillisen sanomalehden, Novaja Žiznin (Uusi elämä) toimittajana. Kun Venäjän hallitus alkoi vangita bolševikkeja vuonna 1906, Litvinov jätti maansa ja vietti seuraavat kymmenen vuotta asuen Lontoossa, jossa hän aktiivisesti toimi kansainvälisessä sosialistijärjestössä.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen Vladimir Lenin valitsi Litvinovin Neuvostoliiton hallituksen edustajaksi Britanniaan. Kuitenkin vuonna 1918 Britannian hallitus vangitsi Litvinovin ja häntä pidettiin vankina siihen asti kun vankien vaihtokaupassa hänet vaihdettiin Bruce Lockhartiin, brittiläiseen diplomaattiin, joka oli ollut vangittuna Venäjällä. Litvinov toimi Neuvostoliiton hallituksen virallisena lähettiläänä. Hänen toimintansa vaikutuksesta Britannia suostui lopettamaan Neuvostoliiton taloudellisen saarron. Litvinov neuvotteli myös muutamia kauppasopimuksia Euroopan maiden kanssa.

Vuonna 1929 Litvinovin johdolla allekirjoitettiin Litvinovin pöytäkirjana tunnettu sodan kieltävä sopimus Neuvostoliiton ja sen useiden läntisten naapurimaiden välillä. Asiakirja oli tarkoitettu Kellogg-Briand-sopimusta täydentäväksi lisäpöytäkirjaksi, jolla sopimuksen sisältö saataisiin välittömästi voimaan Neuvostoliiton ja sen naapurien välillä. Romania, Puola, Latvia ja Viro allekirjoittivat sopimuksen helmikuussa 1929, mutta Suomi ei.[2]

Josif Stalin nimitti Litvinovin Neuvostoliiton ulkoasiain komissaariksi eli ulkoministeriksi vuonna 1930. Toiminnassaan Litvinov tavoitteli yhteistä kansainvälistä turvallisuusratkaisua natsi-Saksan nousun vastavoimaksi. Tässä hän kuitenkin epäonnistui Ranskan ja Britannian vastahakoisuuden vuoksi.[1] Hän toimi menestyksekkäästi saaden Yhdysvaltain tunnustamaan Neuvostoliiton hallituksen vuonna 1933.

Stalin teki kuitenkin täyskäännöksen Neuvostoliiton ulkopolitiikassa vuonna 1939. Hän erotti Litvinovin ja korvasi hänet Vjatšeslav Molotovilla juuri ennen kuin solmi Saksan kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksen. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon Litvinov palasi takaisin palvelukseen. Hän toimi suurlähettiläänä Yhdysvalloissa vuosina 1941–1943. Maksim Litvinov kuoli vuonna 1951.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Maksim Litvinov.
  • Townley, Edward: Dictionary of 20th Century European History. Lontoo, Chicago: Fitzroy Dearborn Publishers, 1997. ISBN 1-57958-127-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Townley
  2. Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Finlands politiska historia 1809–2009, s. 217. Schildts, Helsinki 2009.


Neuvostoliiton vaakuna Venäjän/Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissaarit/-ministerit

Lev Trotski 1918 | Georgi Tšitšerin 1918–1930 | Maksim Litvinov 1930–1939 | Vjatšeslav Molotov 1939–1949 | Andrei Vyšinski 1949–1953 | Vjatšeslav Molotov 1953–1956 | Dmitri Šepilov 1956–1957 | Andrei Gromyko 1957–1985 | Eduard Ševardnadze 1985–1991 | Aleksandr Bessmertnyh 1991 | Boris Pankin 1991