Kansallisvaltio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kansallisvaltio on valtio, jossa yksi kansallisuus on ylivoimaisesti hallitsevassa asemassa.

Kansallisvaltioiden voidaan katsoa syntyneen Euroopassa hallinnollisten ja kulttuuristen muutosten seurauksena. Kansallisvaltio kytketään usein moderniin aikakauteen ja erotetaan hallintonsa puolesta keskiaikaisesta feodaalivaltiosta sekä absolutistisesta valtiosta.

Suurin osa 1800-luvun jälkipuolella ja sen jälkeen Euroopassa perustetuista valtioista on kansallisvaltioita, tai ainakin pyrkii kansallisvaltion ihanteeseen. Monet kansallisvaltiot on perustettu yhdistämällä valtioita kansallisuusrajan sisällä (esim. Saksa ja Italia perustettiin näin) tai hajottamalla monikansallisia valtioita kansallisvaltioiksi (esim. Suomen ja Baltian maiden irrottautuminen Venäjästä.). Kansallisvaltio valtiotyyppinä liittyy ajatukseen kansojen itsemääräämisoikeudesta.

Kansallisvaltio yhteiskuntateoriassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Max Weber on määritellyt valtion väkivallan näkökulmasta: valtiossa on Weberin mukaan keskeistä keskitetty väkivaltamonopoli, ja erityisesti moderneille valtioille on ominaista hallinnollinen ja juridinen järjestys, jossa valtio on suvereeni ja legitiimi toimija. Weber näki valtion tunkeutuvan koko hallinnoimalleen alueelle juridisen ja hallinnollisen byrokratian kautta.[1] Kansallisvaltion erottaa siis aikaisemmista valtiotyypeistä ennen kaikkea sen tehokkaampi ja pidemmälle ulottuva hallinnoimistapa.

Sosiologi Anthony Giddens painottaa samoin kansallisvaltion lailla säädettyä hallintomonopolia rajatun alueen sisällä sekä suoraa sisäisen ja ulkoisen väkivallan kontrollointia. Giddensin mielestä tulisi myös muistaa, että kansallisvaltiot toimivat kansainvälisessä järjestelmässä eli suhteessa muihin kansallisvaltioihin.[2]

Kansallisvaltio ja kansallinen kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisvaltio nojaa käsitykseen kansakunnasta kulttuurisena yhteisönä. Kansallisvaltio on sekä yhteiskunnallista todellisuutta kuvaava käsite että ihanne, jonka mukaan poliittisen ja kulttuurisen yhteisön pitäisi olla yhteneviä. Italialainen filosofi Giuseppe Mazzini ilmaisi 1800-luvulla ensimmäisten ajattelijoiden joukossa ajatuksen yhdestä kansasta valtiota kohti ja päinvastoin.[3] Valtioiden tulisi kansallisvaltioihanteen mukaan siis olla kulttuurisesti yhtenäisiä. Nationalismi on poliittinen aate, joka pyrkii tähän tavoitteeseen. Usein ihanteena on myös kielellinen yhtenäisyys, eli sama äidinkieli kaikilla kansalaisilla. Tämä eroaa merkittävästi aiemmasta tilanteesta Euroopassa, jossa monikansallisten imperiumien sisällä puhuttiin vuosisatojen ajan lukuisia eri kieliä. [4] Ennen hajanaisemmat kieli- ja kulttuurialueet ovatkin nykyään useissa osissa Eurooppaa ja muuta maailmaa huomattavasti yhtenäisemmät.

Kansallisvaltion ja kansallisen kulttuurin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedict Andersonin 1983 julkaistussa kirjassa "Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua" kansallisvaltiot käsitetään sosiaalisesti rakentuvaksi yhteisöksi. Andersonin mukaan kansallisvaltiot eivät perustu sen jäsenten keskinäiseen kommunikaatioon, vaan lähinnä sen jäsenten mieliin luotuun kuvaan yhteisöstä, valtiosta ja heidän osallisuudestaan siinä. Andersonin mukaan kaikki kansallisvaltiot ovat kuviteltuja yhteisöjä, koska sen jäsenet eivät tule koskaan tapaamaan suurinta osaa muista jäsenistä, kuulemaan heistä eivätkä siten myöskään tuntemaan heitä - mutta silti heidän mielissään on (ulkoa päin annettu) selvä käsitys yhteisöstä.

Tällaisten kuviteltujen yhteisöjen luominen tuli mahdolliseksi todella vasta kirjapainotaidon kehittymisen myötä, kun muun muassa yhtenäisten massamedioiden, yhtenäisen koulutuksen ja yhtenäisen hallinnon kautta tietyn alueen ihmisille on päästy luomaan yhtenäistä kieltä ja kulttuuria.

Anderson esittää myös teorian siitä, kuinka kapitalistinen media on myyntimääriä maksimoidakseen ottanut käyttöön tietyn alueen yleisimmän kielen, ja painanut lehtensä sille kielelle. Näin tietyn alueen erilaiset murteet ovat osaltaan pikkuhiljaa yhtenäistyneet.

Esimerkiksi suomen kielen tapauksessa kirjakieli on kehitetty pääosin lounaissuomalaisten murteiden pohjalta. Ensimmäisenä suomeksi painettiin lähinnä uskonnollisia ja hallinnollisia tekstejä, mutta viimeistään suomenkielinen lehdistö ja vuoden 1863 kieliasetus loivat suomelle yhtenäisen kielen.

Historioitsija Eric Hobsbawm taasen korostaa, että kansakunnat eivät ole kovinkaan vanhoja, vaan verrattain hyvinkin uusia. Kyseessä ei hänen mukaansa ole kovinkaan pitkistä traditioista eikä esimerkiksi alunperin yhtenäisestä kielestä. Pikemminkin nämä ovat yleensä yksittäisen valtion suvereniteetin seurauksia, eivätkä kansallisvaltion perustavia syitä. Kansakunnan syntyyn liittyy usein keksityt perinteet. Kirjassaan Nationalismi hän esimerkiksi lainaa 1800-luvulla vaikuttaneen, Italian yhdistämistä ajaneen Massimo d'Azeglion muistelmia, joissa hän toteaa, kuinka "Italia on tehty, nyt täytyy tehdä italialaiset" (L'Italia è fatta. Restano da fare gli italiani).[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mann, Michael: The Sources of Social Power, volume 2: The Rise of Classes and Nation-States 1760-1914 (Cambridge University Press, 1993), ss. 54-57. ISBN 0-521-44585-X
  2. Giddens, Anthony: A Contemporary Critique of Historical Materialism (Macmillan, 1981), vol. 1, s. 190. ISBN 978-0-520-04490-6
  3. Gallagher, Tom: Outcast Europe: The Balkans, 1789-1989 (Routledge, 2001), ss. 31-35. ISBN 0-415-27089-8
  4. http://astro.temple.edu/~barbday/Europe66/resources/nationalitieshabsburg.htm
  5. http://www.thesocialcontract.com/pdf/one-two/Brhobsba.pdf
Tämä yhteiskuntaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.