Imperialismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eurooppalaiset siirtomaavallat hallitsivat 1900-luvun alussa 85 prosenttia maailmasta;[1] lisäksi Yhdysvallat ja Japani liittyivät joukkoon merentakaisilla omistuksillaan ja Kiinakin hallitsi oman ydinalueensa reunoilla monia alueita, joiden väestö ei ollut han-kiinalaista.

Imperialismin perinteisen ja kapeimman määritelmän mukaan imperialismina pidetään valtion pyrkimystä väkivaltaisesti laajentaa omaa aluetta tai vaikutusaluetta. Imperialismi voidaan määritellä myös suurvaltapolitiikaksi, jossa tavoitteena on mahdollisimman laaja vaikutusvalta maailmassa.

Imperialismi tulee käsitteestä imperiumi, joka tarkoittaa antiikin Rooman valtakunnan kaltaista maailmanvaltakuntaa tai keisarikuntaa, joka hallitsee useita perusväestönsä asuinalueen ulkopuolisia maita, ja joille on alistettu omien maakuntiensa lisäksi myös aikaisemmin itsenäisiä kuningaskuntia, ruhtinaskuntia tai muita valtiokokonaisuuksia.

Laajassa merkityksessä imperialismi on maailmanvaltiopolitiikkaa, joka tähtää aatteellisiin, alueellisiin, taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Imperialismin ilmenemismuotoja ovat sotilaallinen, aatteellinen ja siirtomaaimperialismi (kolonisaatio).

Oxford English Dictionaryn mukaan sana imperialismi keksittiin vuonna 1858 kuvaamaan Britannian ylivaltaa maailmassa Napoleonin kukistumisen jälkeen. Kantasanana on latinan imperium. Toisen lähteen mukaan imperialismi merkityksessä, jossa toinen maa hallitsee toista maata, tuli englannin kieleen 1878. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen sanalle tuli myös negatiivinen konnotaatio[2], missä toisen valtion johtavat luokat estävät kansanvallan toteutumisen toisissa maissa käyttäen valtiollista ylivaltaa näiden ylitse. Kommunistisessa ja sosialistisessa kielenkäytössä kansainvälisiä suhteita ei kuvattu ylivaltaisiksi, vaan vasemmistolainen yhteistyö kuvattiin kansojen välisenä yhteistyönä, internationalismina. Marxismi-leninismissä imperialismi on käsitetty kansalliset rajansa ylittäneeksi kapitalismin korkeimmaksi asteeksi, miltä aatteelliselta pohjalta monet aasialaiset ja afrikkalaiset vasemmistolaiset vapautusliikkeet perustelivat taloudellis-materialistisesti kansallisen vapaustaistelunsa siirtomaavaltoja vastaan itsenäistääkseen maansa.

Imperialismiin on siirtomaavaltojen purkautumisen aikana 1950–1970-luvuilla liittynyt yleisesti negatiivinen sävy, minkä vuoksi valtiot eivät ota toisia valtioita enää suoraan hallintaansa, vaan pyrkivät aikaansaamaan valtioihin itselleen ystävällismieliset hallitukset.

Imperialismin harjoittamiseen liittyy usein käsite kulttuurillisesta ylivoimasta tai kehittyneisyydestä, joka oikeuttaa ”alemmalla kehitysasteella” olevien kulttuuripiirien ja kansojen alistamisen. Samalla kun imperialisti katsoo kehittävänsä ja sivistävänsä hallinnan alaisia alueita, hyödyttävät sen taloudelliset resurssit imperiumia itseään. Toinen imperialismin perustelu ylivaltaan on pelkästään voimapoliittinen geopolitiikka, jota ei perustella pelkästään sivistyksellisellä ylivoimalla tai korkeammilla arvoilla, vaan käytännöllisillä taloudellis-poliittisilla syillä.

Vuosien 1871–1914 välistä aikakautta pidetään varsinaisena siirtomaaimperialismin aikakautena. Tällöin useilla eurooppalaisilla suurvalloilla oli runsaasti kolonioita eli alusmaita kaukana omista alueistaan.

Toisen maailmansodan jälkeen imperialismia on käytetty lähinnä poliittisena iskusanana sen vasemmistolaisessa merkityksessä. Sitä käytettiin paljon 1960-luvun poliittisesti aktiivisina vuosina, ja Yhdysvaltojen 1960- ja 1970-luvuilla käymää Vietnamin sotaa vastaan. Myös nykyistä Irakin sotaa on nimitetty ”imperialistiseksi” sodaksi.

Imperialismin historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiassa valtakuntien laajentaminen sodan keinoin on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus: Assyrian valtakunnan valloittivat persialaiset, jotka kukistuivat Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) edessä. Hänen visionsa oli oicumene ’yksi maailma’ tai kosmopolis ’maailman polis’. Tämän tavoitteen saavutti käytännössä Rooma, joka yhdisti maailman Britteinsaarilta Egyptiin. Tuohon aikaan imperiumia pidettiin yhdistävänä tekijänä.

Eurooppalainen imperialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisen imperialismin ensimmäinen aalto alkoi 1500-luvun alussa Kolumbuksen löytöjen myötä. Espanja ja Portugali jakoivat uuden maailman keskenään, mutta niiden siirtomaamonopoli murtui ajan myötä.

Eurooppalaisen imperialismin toinen kausi alkoi Saksan yhdistymisestä 1871 ja päättyi ensimmäisen maailmansodan alkamiseen 1914. Tätä aikakautta leimaa kilpailu maailman vielä jakamattomien alueiden valtauksesta, pääasiassa rotuun perustuvien argumenttien avulla. Alempiarvoisilla roduilla ei nähty olevan oikeutta itsehallintoon. Brittiläisessä kirjallisuudessa aikakaudesta on käytetty muun muassa nimityksiä ”Era of Empire for Empire’s sake” ja ”The Scramble for Africa”. Euroopan valtiot lisäsivät tuolloin 20 prosenttia maapallon pinta-alasta omiin valtakuntiinsa etenkin jakamalla Afrikan keskenään, mutta myös Kaakkois-Aasiassa, missä Japani osallistui samanlaiseen kilpailuun.

Pax Britannica[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin kukistamisen jälkeen oli vallinnut niin sanottu Pax Britannica, jolloin Yhdistynyt kuningaskunta oli hallinnut suvereenisti meriä ja siten maailmankauppaa sekä noussut teollisen vallankumouksen myötä johtavaksi talousmahdiksi. Saksan yhdistyminen vuoden 1871 sodan päätteeksi ja Italian yhdistyminen 1870, ja niissä sekä Ranskassa alkanut teollistuminen ja uudet aseet – höyrylaivat ja teräs – nostivat muut maat kilpailemaan Britannian kanssa. Kauppakilpailu koveni vuosien 1873–1896 pitkän laman aikana, jolloin hallituksilla oli paine edistää kotimaista teollisuutta suojatulleilla, mikä johti vapaakaupan oppien hylkäämiseen (Saksassa 1879 ja Ranskassa 1881). Uusien mertentakaisten alueiden uskottiin luovan vientimarkkinat ilman ulkomaista kilpailua ja toimivan lisäksi halpojen raaka-aineiden lähteenä.

Britannian paluun imperialismiin katsotaan ajoittuvan vuoteen 1875, jolloin Benjamin Disraelin hallitus osti velkaantuneelta Egyptin hallitsijalta Ismaililta strategisesti tärkeän Suezin kanavan osakkeet. Ismailin sanouduttua irti veloista Ranska ja Britannia ottivat maan hallintoonsa ja pakottivat hallitsijan eroamaan. Maassa nousi vuonna 1882 kapina, jonka brittijoukot kukistivat.

Venäjän laajenemisen pelko sai britit ottamaan Kyproksen sotilastukikohdakseen tukemaan Osmanien valtakuntaa mahdollista Venäjän hyökkäystä vastaan sekä valloittamaan Afganistanin puskurivyöhykkeeksi Venäjän ja brittien Intian välille. Sisä-Aasian jako päättyi brittien sotaretkeen Tiibetiä vastaan 1903–1904. 1890-luvulla Britanniasta tuli Afrikan valloituksen edelläkävijä.

Sosiaalista taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Rudyard Kipling kehotti Yhdysvaltoja kantamaan ”valkoisen miehen taakan” ja viemään sivistystä maailman muille roduille. Sosiaalidarvinismista tuli tunnettu oppi läpi länsimaiden, ja Ranskan isällinen mission civilisatrice, sivistämismissio, vetosi valtiomiehiin.

Henry Stanleytä kiinnosti erityisesti Afrikan tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet. Hän kirjoitti artikkeleita, taivutteli rikkaita ja puhui julkisissa tilaisuuksissa lausuen muun muassa: ”Koskien tuolla puolen on 40 miljoonaa alastonta ihmistä, ja Manchesterin puuvillankehrääjät odottavat tilaisuutta vaatettaa heidät”. Hän kehotti myös kaatamaan sivistystä Afrikan barbarismiin ja liittämään nuo ”kurjat” kristilliseen seurakuntaan.

Ammattiliittojen, sosialismin ja protestiliikkeiden synty sai poliittisen eliitin käyttämään kolonialismia kiihkoisänmaallista henkeä luodessaan, siten saavuttaen työväenluokan tuen. Uudet joukkotiedotusvälineet käyttivät tätä hyväkseen varsinkin Espanjan–Yhdysvaltain sodan yhteydessä 1898 sekä buurisodan ja boksarikapinan aikana 1900. Jopa ne jotka yhdistivät imperialistisen kolonialismin sortoon ja riistoon, hyväksyivät kolonialismin hiljaisesti: vuonna 1904 sosialistinen internationaali päätti, että tulevaisuuden sosialististen hallitusten on johdatettava siirtomaiden ihmiset lopulta itsenäisyyteen.

Aasiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Imperialismi Aasiassa
Ranskalainen pilakuva vuodelta 1898 esittelee länsivaltojen ja Japanin hallitsijoita jakamassa Kiinaa. Kiinalainen virkamies yrittää estää heidän toimiaan voimattomana.

Intia siirrettiin vuonna 1858 sepoy-kapinan jälkeen vuonna 1600 perustetulta Englannin Itä-Intian kauppakomppanialta kuningatar Viktorian alaisuuteen, ja hän julistautui 1876 Intian keisarinnaksi. 1880-luvulla britit ottivat hallintaansa Burman ja Ranska Vietnamin. Ranska laajentui edelleen Laosin valloituksella, jättäen Siamin kuningaskunnan (nyk. Thaimaa) puskurivyöhykkeeksi Ranskan Indokiinan ja brittiläisen imperiumin väliin.

Kiinan rikkaudet alkoivat kiehtoa länsimaita 1800-luvulla. Koska Kiina ei katsonut tarvitsevansa länsimailta mitään ja piti teollisuutta länsimaisena hapatuksena, sinne oli vaikeaa myydä mitään. Tämän lisäksi Yhdysvallat esti Kiinan tekemisen siirtomaaksi. Kiina säilyi itsenäisenä, mutta jaettiin suurvaltojen vaikutusalueisiin. Britit keksivät myös mitä Kiinaan voi myydä: oopiumia. Kiinalaiset yrittivät kapinoida useaan otteeseen. Vuosien 1850–1864 Taiping-kapina kukistettiin kenraali Charles Gordonin johtaman armeijan tuella, mikä pelasti Qing-dynastian.

Afrikan valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Afrikan kolonisaatio
Eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa 1914.

Vuoteen 1835 mennessä eurooppalaiset olivat kartoittaneet suurimman osan Luoteis-Afrikkaa. Tutkimusmatkailija David Livingstone kartoitti mantereen sisäosia. Vuosisadan loppuun mennessä Niilin alkulähteet oli löydetty ja Kongo- ja Niger-joet hahmotettu. Vuonna 1875 kuitenkin vain kymmenen prosenttia mantereesta oli länsimaiden hallussa. Tärkeimmät siirtomaat olivat Ranskan Algeria ja Britannian Cape Colony, osa Etelä-Afrikkaa.

Livingstonen työn jatkajan Henry Morton Stanleyn työ sai aluksi tukea vain Belgian kuninkaalta Leopold II:lta. Stanley lähetettiin Kongon alueelle, jossa hän vuoteen 1882 mennessä sai haltuunsa 900 000 neliömailia maata eri päälliköiden kanssa tekemiensä ”sopimusten” avulla. Kongo tunnustettiin Berliinissä 1884 järjestetyssä konferenssissa Leopold II:n omaisuudeksi, mutta myös vapaavaltioksi, joten kaupankäynti ja purjehtiminen Kongojokea pitkin olivat periaatteessa vapaata.

Britit pyrkivät valtaamaan Niilin yläjuoksun ja reitin Egyptin ja Etelä-Afrikan valloitustensa välillä. Tämän ”punaisen linjan” käsitteen keksi Cecil Rhodes, Cape Colonyn pääministeri ja Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian johtaja. Sudan, Nigeria, Kenia ja Uganda valloitettiin 1890-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina. Cape Colonystä käsin (valloitettu jo 1795) brittivalta laajentui naapurimaihin ja hollantilaissyntyisten buurien asuinalueille buurisodassa.

Ranska ja Britannia ajautuivat lähes sodan partaalle vuonna 1898 brittien pyrkiessä valloittamaan Egyptin–Etelä-Afrikan välin ja Ranskan valloitusten suuntautuessa Dakarista Afrikan sarveen. Nämä linjat kohtasivat Itä-Sudanissa lähellä Fashodaa, jonne ranskalaiset saapuivat ensin Jean-Baptiste Marchandin johtamina ja britit lordi Kitchenerin alaisuudessa. Ranskalaiset vetäytyvät viimein pattitilanteen jälkeen, mutta vaativat yhä aluetta itselleen. Kiista ratkaistiin vasta maaliskuussa 1899, jolloin Niilin ja Kongon lähteet sovittiin etupiirien rajoiksi. Ranskan hallinnassa olleet Algeria, Tunisia, Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Päiväntasaajan Afrikka muodostivat erittäin laajan yhtenäisen siirtomaa-alueen. Vuonna 1912 Ranskan alaisuuteen joutui myös Marokko.

Kolmanneksi suurin siirtomaavalta oli Saksan keisarikunta, joka sai haltuunsa 2,6 miljoonaa neliökilometriä ja 14 miljoonaa alamaista: Saksan Kaakkois-Afrikan, Togomaan, Kamerunin ja Saksan Itä-Afrikan. Ainoat jäljelle jääneet itsenäiset Afrikan valtiot olivat Liberia ja Abessinia (nykyinen Etiopia).

Siirtomaa-ajan vaikutukset Afrikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaa-ajalla on merkittäviä vaikutuksia Afrikan konflikteihin ja Afrikan kehitykseen. Berliinin konferenssissa läntiset valloittajamaat päättivät Afrikan uusista rajoista, jolloin ainoastaan 20 prosenttia rajoista jäi entiselleen. Monet eri etnisiin ryhmiin kuuluneet joutuivat toisistaan erilleen. Uusien rajalinjausten takia tiettyihin etnisiin ryhmiin kuuluneet olivat aiemmasta tilanteesta poiketen vähemmistöä tai enemmistöä. Samaan valtioon liitettiin kansoja, joilla oli erilainen kulttuuri ja jotka olivat poliittisestikin eläneet erillään toisistaan tai taistelleet toisiaan vastaan.[3]

Kolonialismin vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1885–1914 valloitusten jälkeen Britannia otti 30 % Afrikan väestöstä hallintaansa, Ranska 15 %, Saksa 9 %, Belgia 7 % ja Italia 1 %. Väkirikkain maa oli brittien Nigeria, joka 15 miljoonalla asukkaallaan oli suurempi kuin koko Ranskan Länsi-Afrikka tai Saksan siirtomaat yhteensä.

Yhdysvallat ja Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisen miehen taakka”. Rudyard Kipling kirjoitti vuonna 1899 samannimisen runon, joka kirvoitti monet pilapiirtäjät tekemään aiheesta pilaa.

Yhdysvalloista ja Saksasta oli tullut molemmista suurvaltoja, ja ne aloittivat 1890-luvulla voimakkaan kilpavarustelun, etenkin laivastojen osalta. Yhdysvallat valtasi Kuuban, Puerto Ricon ja Filippiinit Espanjalta vuoden 1898 sodassa. Filippiinien valloitus johti parinsadantuhannen asukkaan verilöylyyn, josta maan kansalaiset – etunenässään kirjailija Mark Twain – syyttivät hallitustaan.

Saksassa valtakunnankansleri Otto von Bismarck piti aluksi siirtomaita hyödyttöminä, mutta pyörsi sittemmin kantansa pysyäkseen muiden Euroopan maiden tahdissa, ja piilottaakseen Saksan laajemmat strategiset haaveet. Saksan merkittävin siirtomaa oli Tansania, jonka valtaaminen esti Britannian haaveet saada Afrikan halki pohjois–etelä-akselilla kulkeva alue.

Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä yhdistyi Moskovan ruhtinaskunnan Iivana IV:n johdolla (1533–1584). Myöhemmin Venäjästä kasvoi eurooppalainen suurvalta, etenkin Pietari Suuren valloitusten jälkeen. Imperialismin aikakautena Venäjä laajeni Keski-Aasiaan, kohti brittien hallitsemaa Intiaa. Suurvaltojen kilpajuoksua kutsuttiin Kiplingin tunnetuksi tekemällä nimellä ”Suuri peli” (”The Great Game”). Lopulta Afganistan jäi kuitenkin puskurivaltioksi imperiumien väliin.

Venäjän pitkäaikaisin vastustaja oli turkkilainen Osmanien valtakunta, joka oli Venäjän laajentumispyrkimysten esteenä ja piti hallussaan lukuisia kristittyjen pyhiä paikkoja. Erityisenä syynä oli pyrkimys slaavien yhdistämiseen, (panslavismiin). Venäjän politiikan pitkän linjan tavoite oli saada haltuunsa Dardanelliensalmi ja Konstantinopoli (”Tsargrad”), jonka ympärysvallat sille lupasivatkin ensimmäisen maailmansodan voiton jälkeen. Venäjän harjoittaman imperialismin syinä on pidetty esimerkiksi taloudellisia syitä ja oman maan suhteellisen liikakansoituksen purkamista.

Sodan seurauksena valtaan nousseiden bolševikkien historiankirjoitus lähti menneisyyden täydellisen tuomitsemisen näkökulmasta. Etenkin bolševikkihistorioitsija Mihail Pokrovskin mukaan ”Venäjä oli aina Moskovan suuriruhtinaskunnan ajoista asti ollut väkivaltaisesti laajentumaan pyrkinyt, muita kansoja alistanut kolonialistinen valta”.

Neuvostoliiton kaudella Venäjä laajensi alueitaan huomattavasti ja muodosti itselleen toisessa maailmansodassa satelliittivaltioista koostuneen itä-blokin.

Japani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1868 Meiji-restauraatio teki Japanista länsimaistyyppisen valtion ja aloitti teollistumisen ja militarismin. Japani laajensi maa-alueitaan ottamalla haltuunsa Korean 1894 ja Mantšurian 1905 Venäjälle aiheuttamansa tappion jälkeen. Ennen toista maailmansotaa Japani oli brutaalilla valloituspolitiikalla saanut haltuunsa laajoja osia Itä-Aasiasta, mutta sen mahti romahti sodan seurauksena. 1900-luvun alkupuoliskolla Japani oli aktiivisimmin imperialismia harjoittanut valtio.

Kiina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiina oli imperialismin kautena lähinnä eurooppalaisen ja japanilaisen imperialismin uhrina. Toisen maailmansodan jälkeen se itse valloitti Tiibetin.

Imperialismin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Imperialismin vastaisia liikkeitä voidaan nimittää yhteisnimellä anti-imperialismi. Riistetyiksi itsensä kokevissa maissa nationalisteilla on ollut usein merkittävä osa tässä toiminnassa. Jotkut (sosiaali)liberaalit ja etenkin sosialistit ovat vastustaneet imperialismia. Reaalipolitiikka on tosin ajoittain ajanut näiden molempien ryhmien edustajia puolustamaan imperialistista politiikkaa.

Taloustieteilijä Adam Smith esitti siirtokunnista (tuolloin Pohjois-Amerikka ja Länsi-Intia) luopumista teoksessaan Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations IV:VII, Of Colonies). Fabialainen liberaali John A. Hobson esitti kritiikissään (Imperialism, 1902) imperialismin lähtökohdaksi kapitalismin epäkohdat, jotka johtivat pääoman etsiytymiseen ulkomaille.

Tekstistä otti vaikutteita muun muassa Lenin, joka kirjoituksissaan määritteli imperialismin kapitalismin viimeiseksi vaiheeksi. Hänen oppi-isänsä Karl Marx oli vielä tukenut imperialismia, koska se Marxin mielestä joudutti historiallista kehitystä kohti sosialismia.

Marxistis-leninistinen näkökulma tuli uudelleen voimakkaasti esiin 1960- ja 1970-luvuilla, kun monikansalliset yritykset alkoivat kasvattaa merkitystään. Globalisaatiokeskustelun yhteydessä radikaalit teoreetikot ovat puhuneet esimerkiksi ”kansainvälisen finanssipääoman imperialismista”.

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylmä sota

Toisen maailmansodan jälkeen alkanut ja kommunismin romahdukseen päättynyt Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu eli kylmä sota voidaan nähdä kahden imperialistisen valtion kamppailuna maailman herruudesta, joskin tämä kamppailu käytiin suorien aluevalloitusten sijaan usein epäsuorasti kilpailemalla poliittisesta vaikutusvallasta. Usein tämä konkretisoitui sotilaallisen väliintulon kautta muissa valtioissa niin sanotuissa proxy-sodissa.

Sitaatteja imperialismista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Yksinoikeus Amerikan siirtokuntien kanssa käytävään ulkomaankauppaan on tähän asti ollut tärkein, tai oikeammin ehkä ainoa päämäärä ja syy sille, että Iso-Britannia pitää näitä siirtokuntia hallinnassaan. – – Viimeksi käyty sota, joka käytiin vain ja ainoastaan siirtokuntien puolesta, maksoi Isolle-Britannialle – – ylöspäin 90 miljoonaa puntaa. – – Sodan tavoitteeksi uskoteltiin kotimaan teollisuustuotannon edistäminen ja ulkomaankaupan kasvattaminen. Todellisuudessa se on vain lisännyt kauppiaiden voitto-osuuksia. – – Nykyisellään ei tästä siirtokuntien hallinnasta koidu Isolle-Britannialle muuta kuin tappioita.”

Adam Smith, Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations, 1776; suom. Toivo T. Kaila 1933)

”Jos olisi annettava mahdollisimman lyhyt määritelmä imperialismista, niin pitäisi sanoa, että imperialismi on kapitalismin monopolistinen vaihe. – – Imperialismi on kapitalismia sillä kehitysasteella, jolloin on muodostunut monopolien ja finanssipääoman herruus, pääoman vienti saanut huomattavan merkityksen, kansainväliset trustit aloittaneet maailman jakamisen ja maapallon koko alueen jakaminen suurimpien kapitalististen maiden kesken on päättynyt. – – imperialismille on oleellista muutamien suurvaltojen kilpataistelu hegemoniasta, ts. pyrkimys maiden valtaukseen, ei siinä määrin suorastaan itseään varten kuin vastustajan heikentämiseksi ja sen hegemonian järkyttämiseksi.”

Vladimir I. Lenin, Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe (1916)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Westwell, Ian: Ensimmäinen maailmansota. Tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä. Suom. Ahola, Veikko et al.. Gummerus, 2004, alun perin 2000. ISBN 951-20-6624-6.
  2. http://www.etymonline.com/index.php?search=imperialism&searchmode=none
  3. http://www.pakolaisapu.fi/pakolaisinfo/afrikka.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]