Leytenlahden taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Leytenlahden taistelu
Osa Tyynenmeren sotaa toisessa maailmansodassa
USS Princeton (CVL-23) palaa 24. lokakuutaLuzonin itäpuolella
USS Princeton (CVL-23) palaa 24. lokakuuta
Luzonin itäpuolella
Päivämäärä:

24.25. lokakuuta 1944

Paikka:

Filippiinit

Lopputulos:

Liittoutuneiden voitto

Osapuolet

Liittoutuneet:
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Yhdysvallat
Australian lippu Australia

Japanin lippu Japani

Komentajat

Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. William Halsey
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Thomas Kinkaid
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Clifton Sprague
Australian lippu John Augustine Collins

Japanin lippu Takeo Kurita
Japanin lippu Shōji Nishimura
Japanin lippu Kiyohide Shima
Japanin lippu Jisaburō Ozawa
Japanin lippu Yukio Seki

Vahvuudet

34 lentotukialusta
12 taistelulaivaa
25 risteilijää
141 hävittäjää
noin 1 500 lentokonetta

4 lentotukialusta
9 taistelulaivaa
20 risteilijää
yli 35 hävittäjää
yli 300 lentokonetta

Tappiot

noin 3 000 kuollutta
3 lentotukialusta
3 hävittäjää
yli 200 lentokonetta

noin 10 500 kuollutta
4 lentotukialusta
3 taistelulaivaa
10 risteilijää
11 hävittäjää

Leytenlahden taistelut Tyynenmeren sodassa toisessa maailmansodassa käytiin Yhdysvaltain ja Japanin välillä 20. lokakuuta 1944 alkaen Filippiinien saariryhmän itäpuolella. [1][2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1944 kesän ja alkusyksyn aikana Yhdysvaltain joukot olivat saaneet jalansijan Uudella-Guinealla ja Mariaaneilla sekä valloittaneet Morotain saaren ja Ulithin atollin.

Seuraavaksi suunnattiin Filippiineille, mistä voitiin uhata sekä Japanin kotisaaria että sen yhteyksiä Kaakkois-Aasiaan. Syyskuussa päätettiin, että Samarin ja Mindanaon saarten välissä olevalle Leyten saarelle tehtäisiin maihinnousu 20. lokakuuta.

Maihinnousua johti kenraali Douglas MacArthur ja sen suoritti Yhdysvaltain 6. armeija tukenaan amiraali Thomas Kinkaidin Yhdysvaltain 7. laivasto. Strategisena tukena oli lisäksi amiraali William Halseyn Yhdysvaltain 3. laivasto.[3]

7. laivastoon kuului muun muassa

3. laivastoon kuului muun muassa

Huomattavaa on, että runsas kaksi vuotta aiemmin Midwayn taistelun jälkeen Yhdysvalloilla oli kaksi lentotukialusta eikä yhtään toimintakuntoista taistelulaivaa.

Sotatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelevat ilmataistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10. lokakuuta 3. laivaston tukialuskoneet tekivät voimakkaan hyökkäyksen Riukiu-saarille. Syntyneissä taisteluissa tuhoutui satakunta japanilaiskonetta ja 21 yhdysvaltalaiskonetta. Pääosa yhdysvaltalaismiehistöistä pelastettiin paikalla varta vasten olleisiin sukellusveneisiin ja vesitasoilla. [4]

12. lokakuuta yhdysvaltalaiset pommittivat Formosaa ja japanilaiset ryhtyivät vastahyökkäyksiin 3. laivastoa vastaan. Vastahyökkäykset jatkuivat muutaman päivän ja niissä vaurioitui pahasti kaksi risteilijää, mutta japanilaiset menettivät noin 500 lentokonetta, yleensä miehistöineen. [5]

Maihinnousu Leyten saarelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

20. lokakuuta 6. armeija nousi maihin neljän divisioonan voimalla Leyten saarelle suuremmitta vaikeuksitta ja etenivät sisämaahan. 7. laivaston tukialusten lentokoneet tukivat hyökkäystä. [6]

Meritaistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leytenlahden meritaistelut

Kun maihinnousu Filippiineille tuli ilmeiseksi, lähetti Japanin laivasto 18. lokakuuta päävoimansa taisteluun. Voimat koostuivat seuraavista:[7]

  • Japanista vara-amiraali Ozawan komentama 3. laivasto, jossa oli kymmenen lentotukialusta, joilla kuitenkin vain 116 lentokonetta, Luzonin saaren itäpuolelle
  • Linggan väylällä Singaporen ja Sumatran puolivälistä matkannut vara-amiraali Takeo Kuritan 2. laivasto, jossa oli seitsemän taistelulaivaa, 11 raskasta risteilijää ja 19 hävittäjää, pohjoisen kautta Leytelle
  • Riukiu-saarilta vara-amiraali K. Shiman komentama 5. laivasto, jossa oli kaksi raskasta risteilijää, kevyt risteilijä ja yhdeksän hävittäjää, etelän kautta Leytelle

Kuritan siirtyessä Sibujanin merelle hänen osastonsa joutui 23. lokakuuta Palawanin edustalla Yhdysvaltain laivaston sukellusveneiden USS Dacen ja USS Darterin hyökkäysten kohteeksi.[8] Sukellusveneet vaurioittivat niin pahoin lentotukialus Takaoa, että se oli lähetettävä takaisin ja lisäksi ne upottivat Kuritan lippulaivana toimineen raskaan risteilijä Atagon sekä raskaan risteilijän Mayan.

Sibujanin meren taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yamato Sibujanin merellä.
Musashi hyökkäyksen kohteena.

Amiraali Kuritan osasto saapui Sibujanin merelle 24. lokakuuta. Yhdysvaltalaiset tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä, joissa tuhottiin taistelulaiva Musashi ja vaurioitettiin pahasti yhtä risteilijää, joka joutui perääntymään. [9]

Yhdysvaltalaiset olettivat ryhmän tuhotuksi ja perääntyvän. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset havaitsivat Ozawan ryhmän laivoja, jonka perusteella amiraali Halsey suuntasi 3. laivaston pohjoiseen. San Bernardinon salmi Sibujanin mereltä Samarin saaren pohjoispuolelle jäi täten vartiotta. Siitä seurasi jäljempänä kuvattu Samarin saaren taistelu.[10]

Surigaonsalmen taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Surigaonsalmen taistelu

Vara-amiraali Nishimuran osasto saapui Surigaonsalmeen aamulla 25. lokakuuta. Sitä vastassa oli amiraali Oldendorfin vahva 7. laivaston osasto, joka ruhjoi japanilaiset pahoin. Kaksi taistelulaivaa ja useita risteilijöitä upposi lähes ilman omia tappioita.

Taistelu oli historian toistaiseksi viimeinen, jossa päästiin ”vetämään poikkiviiva T-kirjaimen päälle” eli Yhdysvaltain laivaston raskas osasto oli viholliseen nähden poikittain ja pystyi ampumaan koko aseistuksellaan ja sitä vastoin japanilaiset pystyivät käyttämään vain eteenpäin suunnattuja aseitaan. [11]

Samarin saaren taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Samarin saaren taistelu

Vara-amiraali Kurita ei ollutkaan perääntynyt vaan suuntasi taistelulaivoineen Samarin ympäri kohti Leyten lahtea. Aamulla 25. lokakuuta hieman ennen kello seitsemää Kurita törmäsi täysin yllättäen amiraali Clifton Spraguen saattuetukilaivaosastoon, joka oli tukemassa maihinnousua. Kuritan osasto oli täysin ylivoimainen verrattuna yhdysvaltalaisten pieniin ja heikkoihin laivoihin.[12]

Amerikkalaiset tekivät minkä voivat ja lähettivät vähät koneensa japanilaisten kimppuun ja laivat levittivät savua. Tilanteen epäselvyys ja sitkeä vastarinta saivat Kuritan uskomaan, että häntä vastassa oli 3. laivaston isot tukialukset, jotka olisivatkin olleet paha vastustaja. Kuritan osasto joutui kuitenkin hajalleen, vaikka yksittäiset alukset murjoivat pahasti yhdysvaltalaisia keveitä aluksia.[13]

Juuri täydellisen voiton kynnyksellä Kurita, jolla oli väärä käsitys kokonaistilanteesta, käski laivansa kokoontumaan suuntana poispäin. Yhdysvaltalaiset hämmästyivät vihollisen poistuessa ja ryhtyivät korjaamaan taistelun jälkiä. Lentokoneet ahdistelivat edelleen japanilaisia ja Kurita päätti poistua kokonaan ennen kuin yhdysvaltalaiset saisivat vahvistuksia.[14]

Cape Engañon taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Cape Engañon taistelu

Yhdysvaltain 3. laivaston lentotukialusten lentokoneet löysivät aamulla 25. lokakuuta Japanin laivaston amiraali Ozawan komentaman pääosaston. Tukialuskoneet tekivät useita ilmahyökkäyksiä ihanteellisissa olosuhteissa, jolloin ne upottivat kaikki Ozawan osaston tukialukset ja vaurioittivat pahoin muitakin laivoja. [15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Erkki Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
  • Dan van der Vat: The Pacific Campaign. Simon&Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arni s. 294-384
  2. vdVat s. 343-370
  3. Arni s. 286-287
  4. Arni s. 289
  5. Arni s. 289-290
  6. Arni s. 293
  7. Arni s. 296-297
  8. Arni s. 298-299
  9. Arni s. 306-310
  10. Arni s. 313-314
  11. Arni s. 316-321
  12. Arni s. 330-337
  13. Arni s. 337-361
  14. Arni s. 361-367
  15. Arni s. 332-333

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]