Saattuetukialus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Saattuetukialus tai saattuelentotukialus on pienehkö lentotukialustyyppi, joka kehitettiin toisen maailmansodan alussa torjumaan sukellusveneiden uhkaa Atlantin taistelussa.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

USS Barnes (CVE-20) maaliskuussa 1943.
USS Santee (ACV-29) Atlantilla kesäkuussa 1943.
USS Suwannee (CVE-27) 31. tammikuuta 1945.

Ensimmäinen saattuetukialus oli HMS Audacity, joka oli muunnettu vallatusta saksalaisesta kauppalaivasta MV Hannover ja otettu käyttöön heinäkuussa 1941. Sitä seurasivat laivat Activity, Pretoria Castle, jne. Myöhemmin Audacity oli mallina Yhdysvaltojen rakennuttamille saattuetukialuksille, joista ensimmäinen oli USS Long Island (AVG-1).

Yhdysvaltojen palveluksessa alukset luokiteltiin ensin apulentokonesaattuealuksiksi ja sitten apulentotukialuksiksi ennen kuin laivasto päätyi luokkaan saattuetukilaiva ja niille annettiin luokituslyhenne CVE.

Saattuetukilaivat olivat tyypillisesti pituudeltaan noin 150 metriä, joka ei ole kuin vähän yli puolet samanaikaisien lentotukialuksien 300 metrin pituudesta, mutta ovat vain alle kolmanneksen kooltaan. Tyyppillinen saattuetukialus on uppoamaltaan noin 8 000 tonnia verrattuna lentotukialuksen lähes 30 000 tonniin. Saattuetukialuksissa oli yksi hydraulinen katapultti kun taas keskikokoisissa ja suurissa lentotukialuksissa niitä oli kaksi, mutta pysäytyskaapelijärjestelmä oli sama. Lentokonehangaari oli vain kolmannes lentokannen pituudesta ja käytössä oli vain yksi lentokonehissi. Lentokoneiden lentoonlähtö- ja laskeutumisproseduurit olivat samat kuin suuremmilla lentotukialuksilla. Saattuetukialusten komentosiltatornit olivat pieniä ja sijoittuivat paljon savupiippujen etupuolelle kun taas normaalikokoisissa lentotukialuksissa savupiiput oli sijoitettu komentosiltatorniin. Miehistön määrä oli vähemmän kuin kolmannes suurten tukialusten miehistöstä, mutta silti suurempi kuin useimmissa laivaston aluksissa.

Saattuetukialukset kehitettiin Yhdistyneen kuningaskunnan toivomuksesta operoimaan Pohjois-Atlantin saattueiden tukena eikä osana laivaston iskuosastoa. Monet rakennetuista saattuetukialuksista vuokrattiin Kuninkaalliselle laivastolle sodan ajaksi lend-lease -lain mukaisesti. Ne täydensivät ja myöhemmin korvasivat kauppalaivoista muutetut lentotukialukset, jotka britit ja hollantilaiset olivat ottaneet hätätoimenpiteenä käyttöön ennen kuin saattuetukialuksia tuli saataville. Kuninkaallinen laivasto käytti niitä sukellusveneiden torjuntaan, vihollisen pitkänmatkan lentokoneiden torjuntaan, partiointiin ja tiedusteluun sekä lentokoneiden kuljettamiseen. Vuokrattuja laivoja muokattiin Pohjois-Atlantin olosuhteisiin ja arktisia saattueita varten, jolloin esimerkiksi oli tarpeellista olla suljettu lentokonehangaari.

Yli 100 saattuetukilaivaa laskettiin vesille tai muunnettiin sodan aikana. Näistä kuusi, (HMS Nairana, HMS Campania, HMS Activity, HMS Pretoria Castle, HMS Vindex ja HMS Audacity), oli brittiläisiä muunnettuja kauppalaivoja, muiden ollessa yhdysvaltalaista uustuotantoa (ensimmäiset olivat valmistumattomia kauppalaivoja).

Suhteelliset tukialusten erot
(tyypilliset esimerkkeinä)
Saattuetukialus Lentotukialus
Pituus: 150 m 260 m
Leveys: 20 m 28 m
Kantavuus: 7 500 t 25 000 t
Lentokoneita: 15–30 yli 80
Nopeus: 19 solmua (35 km/h) 33 solmua (61 km/h)
Miehistö: 850 3 000 tai enemmän

Saattuetaktiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saattuetukialuksia voidaan käyttää eri tavoin operoinnin suhteen saattuetoiminnassa:

  • Se voi olla saattueessa mukana, jolloin se saa suojaa muista saattueen sotalaivoista, mutta rajoittaa lento-operaatioita varten tuulen mukaisesti kääntymistä.
  • Se voi olla lähellä saattuetta, mikä poistaa rajoitukset kääntymisessä, mutta tukialus tarvitsee omat suojaavat saattolaivat. Hyökkääjän on kuitenkin helppo havaita tällöin saattuetukilaiva, joka on myös merkittävä (ja kenties helppo) kohde saattueen lisäksi.
  • Se voi olla kaukana saattueesta, jolloin ongelmana on lentokoneiden matka-aika saattueen luoksi, joka kuitenkin on pienempi ongelma verrattuna siihen, että hyökkääjä havaitsee saattuetukilaivan.

HMS Audacity upotettiin sen operoidessa lähellä saattuetta, ja myöhemmin Amiraliteetti kielsi tämän toimintatavan liian riskialttiina.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen tämän luokan alukset poistettiin käytöstä, koska laivastojen kokoja pienennettiin rauhanajan vaatimuksia vastaaviksi ja laivastot halusivat täten pitää suuremmat ja hyödyllisemmät lentotukialukset palveluskäytössä. Jotkut saattuetukialukset konvertoitiin rahtilaivoiksi ja myytiin yksityisille laivanvarustajille.

Lähes jokaisesta toisen maailmansodan laivatyypistä tai partioveneestä on olemassa yksi kappale museossa tai satamassa jossakin päin Yhdysvaltoja paitsi saattuetukialusta tai kevyttä lentotukialusta. Kummankaan luokan laivoista ei ole säilynyt yhtään kappaletta. Kaikki joko tuhoutuivat sodassa tai romutettiin sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Viimeinen saattuetukialus USS Gilbert Islands (CVE-107) romutettiin vuonna 1976.