Kamikaze

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee sotamenetelmää. Twistan albumista, katso Kamikaze (albumi).
Mitsubishi Zero hyökkää taistelulaiva USS Missourin kimppuun
Lentotukialus USS Bunker Hill kamikazehyökkäyksen jälkeen
Kiyoshi Ogawa lensi koneellaan päin USS Bunker Hilliä (katso kuva ylhäällä)

Kamikaze (jap. 神風, luetaan joskus myös on-yomina shinpū, suom. jumalan tuuli, jumalainen tuuli, taivaallinen tuuli), oli itsemurhalento, joilla japanilaiset hyökkäsivät toisen maailmansodan loppupuolella yhdysvaltalaisten sotalaivojen kimppuun. Lentäjän tarkoitus oli törmätä räjähteillä lastatulla lentokoneella laivan kanteen tai kansirakenteisiin ja aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa.

Itse asiassa ainoat varsinaiset kamikazet olivat vara-amiraali Takijirō Ōnishin lokakuussa 1944 muodostamat syöksypommittajayksiköt. Myöhemmin sanan merkitys laajeni kattamaan kaikki japanilaiset itsemurhahyökkäysyksiköt.

Sanan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamikazella tarkoitettiin alun perin taifuunia, joka 1200-luvulla kahteen otteeseen, vuosina 1274 ja 1281, tuhosi maihinnousua Japaniin yrittäneet mongolilaivastot. Nykyisen merkityksensä sana sai toisen maailmansodan lopulla. Japanissa kamikazea kutsuttiin myös nimellä tokkō (suom. erikoishyökkäys) eli kokonaisuudessaan tokubetsu kōgeki, mikä oli kiertoilmaisu itsemurhahyökkäykselle. Osaston koko nimi oli ”Erikoishyökkäysosasto jumalan tuuli”. On todettu, että venäläiset käyttivät toisessa maailmansodassa kamikaze-menetelmää aikaisemmin kuin Japani. Myös Saksalla oli omia kamikaze-joukkojaan, joita kutsuttiin Sonderkommandoiksi.

Kamikaze oli Japanin laivaston termi: Japanin armeija käytti termiä taiatari (suom. yhteenajo).

Kamikaze-lennot toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin Yhdysvaltoja vastaan käymä sota oli kääntynyt tappiolliseksi kesäkuussa 1942 Midwaysaarten taistelussa, jossa Japanin laivasto lyötiin. Ilmavoimille tämä merkitsi muun muassa että palvelukseen jouduttiin ottamaan lentäjiä yhä lyhyemmän koulutuksen jälkeen. Ratkaistaakseen sotatilanteen ilmavoimat kehittivät uuden aseen: laivaan törmäävän räjähdelentokoneen. Lentokoneen ohjaajalle oli helpompaa oppia törmäämään sotalaivaan omalla koneellaan kuin lentämään pommituslentoja: riitti että lentokone täytettiin räjähteillä, jolloin yksikin osuma saattoi upottaa ison sotalaivan. Ilmavoimien tappiot olivat jo muutoinkin suuria, joten yksi lentäjä ja kone yhtä laivaa kohti oli suhteellisen pieni menetys.

Suunnitelma oli mahdollinen Japanin kulttuurin erityispiirteiden vuoksi; Japanissa on aina arvostettu yksilön uhrautuvuutta yhteisön puolesta. Sotilaille luvattiin myös, että itsemurhatehtävissä kaatunut saisi nimensä Tokion Yasukuni-temppelin palvottuihin muistotauluihin, joissa on kaikkien keisaria palvellen kaatuneiden japanilaisten nimet.

Muutamat upseerit, kärjessä ”torpedoprofessoriksi” tai ”upottamattomaksi kapteeniksi” kutsuttu kommodori Tameichi Hara, vastustivat suunnitelmaa, mutta vankka enemmistö amiraliteetista kannatti asiaa.

Kamikaze-yksiköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1944 Japanissa perustettiin erikoishyökkäys- eli kamikazeosasto jonka tehtävänä oli hyökätä liittoutuneiden Filippiinien itäpuolista laivastoa vastaan. Myöhemmin sen tehtäväksi annettiin hävittää Okinawan lähellä olevat yhdysvaltalaiset ja brittiläiset merivoimat. Kamikazejen merkittävimmät tukikohdat olivat Kyūshūlla. Yksi merkittävä tukikohta oli myös Taiwanin saarella.

Kaikki kamikazelentäjät olivat vapaaehtoisia, mutta itsemurhakoulutukseen hyväksyttiin tavallisesti sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät jonkin fyysisen vian vuoksi kelvanneet muuhun asepalvelukseen. Vastoin yleistä käsitystä itsemurhakoneiden lentäjillä oli laskuvarjot, koska heidän oli luvallista pelastautua koneen vikaantuessa tai joutuessaan vihollisen ahdistelemiksi. Kamikazelentäjille kerrottiin, että he olisivat iskussa kuoltuaan jumalia, ja niinpä vain hyvin harva lentäjä pelastautui koneesta ilman hyökkäyksen yrittämistä. Kamikazelentäjien lentäjäkoulutus oli yleensä hyvin vähäistä, ja monesti heidät ammuttiin alas, koska he eivät osanneet ilmataistelua. Huonon lentäjäkoulutuksen vuoksi monet myös hyökätessään syöksyivät maalinsa suuresta koosta huolimatta ohi ja törmäsivät mereen.

Kamikazelentäjien ohjekirjan ohjeista monet olivat pikemminkin uskonnollisia kuin itse taisteluun evästäviä. Esimerkiksi kohdetta päin hyökätessä tuli huutaa ”hissatsu” (suom. varma tappo), jotta kohde varmasti uppoaisi.

Kamikaze-iskut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahden kuvan sarja kamikaze-lennosta: kuvassa kamikaze-lentokone syöksyy kohti yhdysvaltalaista risteilijää.
Lentokone pommeineen on läpäissyt risteilijän kannen ja räjähtänyt.

Ensimmäinen kamikaze-isku tehtiin 25. lokakuuta 1944 Leytenlahden taistelussa.[1] Iskun teki aliluutnantti Yukio Seki, joka lensi A6M5 Zero -koneellaan päin lentotukialus St. Lon kantta. Lentokoneen räjähtäessä alus vahingoittui pahasti ja upposi.

Koska kamikazekoneita ohjasi ihminen ja ne liikkuivat hyvin nopeasti, niitä oli hankala torjua. Kamikaze-iskuissa kuoli noin 2 525 japanilaista hyökkääjää ja ne upottivat 81 liittoutuneiden alusta ja vahingoittivat 195 muuta. Iskuissa kuoli 4 900 liittoutuneiden sotilasta ja haavoittui 4 800. Liittoutuneet onnistuivat salaamaan kamikaze-ilmiön, ja se paljastui Yhdysvaltain suurelle yleisölle vasta sodan jälkeen. Sodanjohto pelkäsi ennenaikaisen ilmitulon johtavan sotamoraalin laskuun kotirintamalla.

Viimeiset kamikaze-hyökkäykset tehtiin Nagasakin pommituspäivänä; amiraalit Ugaki, Kitamura ja Fukuda päättivät lentää itsemurhalennon antautumisen sijaan. He repivät tähdet kauluksistaan, pukeutuivat kamikaze-lentäjän asuihin ja ottivat samurai-miekan mukaansa. Heidän mukaansa lähti useita muita vapaaehtoisia. Lisäksi ilmaan saatiin kymmenkunta Kawanishi N1K Shiden -hävittäjää ja kaksi Saiun-torpedokonetta.

Hyökkäys epäonnistui: amiraali Halseyn Hellcat- ja Corsair-hävittäjät, yhteensä kuutisenkymmentä konetta, iskivät japanilaiskoneiden kimppuun jo kolmisenkymmentä kilometriä Okinawan koillispuolella eli kaukana varsinaisesta kohteesta. Kokemattomat japanilaiset lentäjät eivät mahtaneet mitään harjaantuneille amerikkalaisille hävittäjälentäjille ja kaikki japanilaiskoneet ammuttiin alas. Japanilaisten ainoa aikaansaannos oli kahden jo palavan Shiden-hävittäjän törmäys saattueen suureen ammuslaivaan, joka räjähti kappaleiksi.[2]

Kamikaze-lentokoneet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmiten kamikaze-koneena käytettiin Zero-hävittäjiä, joka oli otettu palveluskäyttöön vuonna 1940. Myös kaksipaikkaisia Aichi D3A Val -syöksypommittajia käytettiin, koska hätäisesti pelkästään kamikaze-tehtävään koulutetut lentäjät tarvitsivat avukseen suunnistajan. Tämä nosti itsemurhahyökkäysten uhrimäärää. Jos määrättyä tai riittävän arvokasta kohdetta ei löytynyt, kamikaze-koneella oli velvollisuus palata tukikohtaan. Sodan lopulla tästä periaatteesta luovuttiin, koska polttoainepulan vuoksi koneille riitti bensiiniä vain yksisuuntaiseen lentoon.

Suuri nopeus oli kamikaze-koneelle välttämätön, sillä tarkoitus oli, että koneen murskautuessa vihollisen laivan rakenteisiin koneen kuljettama lentopommi tunkeutuisi liikkeen jatkavuuden lain mukaisesti vihollisaluksen sisälle, jolloin räjähdys aiheuttaisi mahdollisimman suurta tuhoa. Vauhti oli myös tärkeää jottei ilmatorjunta saanut konetta tähtäimeensä, sillä täynnä räjähteitä oleva lentokone räjähti usein pienestäkin osumasta.

Useiden Zeroilla tehtyjen kamikaze-hyökkäysten epäonnistuttua alettiin valmistaa lentävää pommia, jonka virallinen nimi oli Yokosuka MXY7 ”Ōka”, ja jolle liittoutuneet antoivat lempinimen ”Baka” (suom. Idiootti). Kone kulki rakettimoottoreillaan lähes 1 000 km tunnissa, joten ilmatorjunnan oli lähes mahdotonta osua siihen. Bakat kuljetettiin lähelle kohdetta Mitsubishi G4M2 "Betty" -pommikoneilla, jotka hitautensa vuoksi olivat haavoittuvia. Vain muutama rakettipommi onnistui tehtävässään. Amerikkalaiset saivat runsaasti Baka-pommeja sotasaaliiksi; muun muassa Okinawan maanalaisista lentokonesuojista löytyi 300 konetta. Sen sijaan sodan jälkeen Yokosukan laivastovarikolta löytynyt kahdella saksalaisella Walther-rakettimoottorilla ja kuudella kiinteäpolttoaineisella raketilla varustettu, itsenäisesti maastartin suorittamaan pystyvä Baka-prototyyppi oli ilmeisesti mallinsa ainoa valmistettu kone. [3]

Japanilaisten ainoa lähinnä itsemurhakoneeksi suunniteltu suihkukonetyyppi Kikka teki ainoastaan koelentoja. Tyypistä oli olemassa piirustukset myös torjuntahävittäjäksi, joskaan tämä malli ei päässyt koskaan edes prototyyppiasteelle.[4] Koelentäjänä toimi viimeisinä sotavuosina useimmat uudet hävittäjätyypit koelentänyt Saburo Sakai. Sakai tuomitsi Kikkan täysin epäonnistuneeksi, kuten aiemmin oli tuominnut myös kirjallisuudessa ylistetyt Raiden ja Shiden-hävittäjät.

Muut itsemurha-aseet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsemurhahyökkäyksiä varten kehitettiin Japanissa myös erityisiä pikaveneitä, jotka rakennettiin hyvin pieniksi ja nopeiksi, jotta niiden torjuminen olisi hankalaa ja valmistaminen nopeaa. Niissä oli veneen kokoon nähden suuri moottori ja vähän polttoainetta. Keulassa oli useita torpedon taistelukärkiä. Yhtään itsemurhavenettä japanilaiset eivät tiettävästi ehtineet käyttää taistelussa. Amerikkalaiset saivat niitä runsaasti sotasaaliiksi, ja monet laivaston upseerit ottivat veneitä sotamuistoiksi räjähteiden poistamisen jälkeen. Okinawan taistelussa amerikkalaiset löysivät vallatulta saarelta 350 edellä mainitun kaltaista kamikazevenettä. Niitä kutsuttiin nimellä Shin’yō eli ”Meren järisyttäjä”.

Toisen maailmansodan lopulla Japanin sukellusveneet voitiin varustaa Kaiten-nimisillä ihmistorpedoilla, jotka oli tavallisesti kiinnitetty emoveneen kanteen paineistetun yhdyskäytävän välityksellä. Rakenteeltaan Kaiten perustui tavanomaiseen torpedoon, jota oli suurennettu paineistetun ohjaamon ja periskoopin asentamista varten. Joissakin niistä oli vedenalaiset kuuntelulaitteet maalin seuraamiseksi. Emoveneen ei tarvinnut nousta pintaan ohjaajan Kaiteniin siirtymistä varten; ohjaajalla oli varmuuden vuoksi kevytsukeltajan varusteet eli kuivapuku ja hapenkierrätin.

Ihmistorpedo oli Japanin laivaston itsemurha-aseista tehokkain, mutta myös kallein. Sitä käytettiin vain kaikkein arvokkaimpia maaleja vastaan, joita olivat amerikkalaisten suurimmat taistelulaivat ja lentotukialukset. Esimerkiksi risteilijöitä tai öljytankkereita ei pidetty Kaitenin arvoisina maaleina. Sota ehti loppua, ennen kuin suurinta osaa valmistetuista torpedoista ehdittiin käyttää. Varmasti tiedetään vain neljän Kaiten-hyökkäyksen onnistuneen. Kaiten-sanalla on kaksikin merkitystä: joko ”Taivaan muuttaja” tai laajemmin ”Uusi päivä alkaa, suuria muutoksia tulossa”.

Varsinaisia itsemurhasukellusveneitäkin rakennettiin, ja ne perustuivat Japanin laivaston jo Pearl Harborin hyökkäyksessä käyttämiin kaksi- tai kolmipaikkaisiin pienoissukellusveneisiin. Veneen keulaan asennettiin tonnin painoinen laivatykin kranaatti, jonka piti läpäistä amerikkalaisten suurimpienkin taistelulaivojen vedenalainen panssari. Aluksissa oli lisäksi kaksi 457 mm torpedoa, jotka pystyttiin ampumaan erikseen esimerkiksi taistelulaivaa suojelevan hävittäjän tuhoamiseksi, mutta torpedot saattoi virittää myös räjähtämään yhdessä keulapanoksen kanssa. Miehistöllä oli sukellusvarusteet ja hapenkierrättimet; aluksessa oli poistumiskammio ja varasto tarramiinoille, koska sitä haluttiin käyttää myös sabotaasihyökkäyksiin. Alustyypin nimi oli Kairyū, ”Merilohikäärme”.

Yhtään näistä itsemurha-aluksista ei ehditty käyttää taistelussa. Ne on usein virheellisesti sekoitettu Kaitenien kanssa. Kairyū-aluksia on säilynyt muutamia museoituina Japanissa.

Näitä pienoissukellusveneitä kehittelivät muun muassa italialaiset jo ensimmäisessä maailmansodassa, mutta niitä ei nähty taistelussa kertaakaan.

Myös itsemurharynnäkkösukeltajia oli olemassa: heidän piti tunkeutua vihollisen ankkuripaikoille suurten räjähdyspanosten kanssa ja tuhota vihollisen aluksia räjäyttämällä panokset kriittisissä paikoissa kuten potkuriakselien juuressa. Tätä ryhmää kutsuttiin nimellä Fukuryū eli ”Ryömivä lohikäärme”; menetelmän toimivuus oli kyseenalainen, koska sukeltajille varatut kevyet happilaitteet olivat syystä tai toisesta lähes käyttökelvottomia. [5]

Kommodori Hara arvostelee muistelmissaan tätä hyökkäyslajia aivan erityisesti: hän johti koulua, jossa näitä sukeltajia opetettiin, ja piti erityisen hyödyttömänä, että miehiä lähetettiin kuolemaan kelvottomin välinein varustettuina.

Vaikutus sodankäyntiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamikaze-hyökkäykset lisäsivät Japanin ilmavoimien tehokkuutta huomattavasti lyhyellä aikavälillä, mutta niillä ei ollut juurikaan vaikutusta sodan lopputulokseen. Kamikaze-hyökkäyksillä japanilaiset itse tuhosivat suuren osan ilmavoimistaan, vaikka huomioitava onkin, että kalusto oli pahoin vanhentunutta. Todennäköistä on kuitenkin, että sota ei olisi jatkunut niin pitkään, mikäli japanilaiset eivät olisi aloittaneet kamikaze-iskuja, ja niiden psykologinen vaikutus oli suuri. Kymmenien laivojen menetys ja satojen vaurioituminen hidasti liittoutuneiden etenemistä, mutta ei mitenkään ratkaisevasti. Toisaalta on esitetty, että Japanin epätoivoiseksi käynyt vastarinta ja kamikaze-hyökkäysten psykologinen viesti saivat osaltaan Yhdysvaltoja käyttämään atomipommia.

Paljon puhuvaa on, että kamikaze-joukkojen korkein komentaja, vara-amiraali Takijirō Ōnishi teki seppuku-itsemurhan sotatoimien päätyttyä; hän jätti jälkeensä viestin, jossa pyysi vilpittömästi anteeksi urheilta miehiltä, jotka oli lähettänyt turhaan kuolemaan. Oman tekonsa hän selitti sovitusuhriksi näille miehilleen ja näiden omaisille. Hänen viimeinen toiveensa oli että hänen ruumiinsa tuhkattaisiin ja tuhka ripoteltaisiin lentokoneesta sotatoimialueen ylle. Näin hän sanoi pääsevänsä miestensä seuraan ikuisuudessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Axell, Albert & Kase, Hideaki: Kamikaze: Japanin itsemurhalentäjät. (Kamikaze: Japan’s suicide gods, 2002.) Suomentanut Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30973-7.
  • Clostermann, Pierre: Taivaalla palaa: sotalentäjä kertoo sotalentäjistä. Otava, 1954.
  • Tameichi Hara - Fred Saito - Roger Pineau: Japanilainen hävittäjäkapteeni
  • Kari Jokinen: ”Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia”, Sukeltajan tie: omakohtaisia seikkailuja veden alla ja vähän historiaa. Otava, 1996. ISBN 951-1-14446-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tieteen kuvalehti Historia 16/2013, s.74
  2. Albert Axell & Hideaki Kase: Kamikaze - Japanin itsemurhalentäjät, s. 203
  3. Clostermann: Taivaalla palaa, luku Tietoja Jinrai-Bakasta
  4. Arni: Taistelu Tyynen meren herruudesta 1941–45, s. 420
  5. Sukeltajan tie : omakohtaisia seikkailuja veden alla ja vähän historiaa, luku Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]