Risteilyohjus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Risteilyohjus on omalla moottorillaan lentävä ase, joka lentää kohteeseensa ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin. Osuessaan kohteeseen sen taistelukärki ja jäljelle jäänyt polttoaine räjähtävät. Risteilyohjus muistuttaa miehittämätöntä lentokonetta, sillä on siivet ja voimanlähteenä jonkintyyppinen suihkumoottori.

Ohjus voidaan laukaista maasta, lentokoneesta, laivasta tai sukellusveneestä. Taistelukärkenä on nykyään yleisimmin tavanomainen räjähde tai ontelokranaatti. Risteilyohjus voi kantaa myös taktista ydinasetta, mutta ydinaseriisunta on rajoittanut niiden käyttöä.

Nykyaikaiset risteilyohjukset eivät yleensä ylitä äänennopeutta, ovat itseohjautuvia ja lentävät matalalla välttääkseen tutkat.

Neuvostoliitto sekä Intia ja Venäjä yhteisesti ovat kehittäneet meritorjuntaan yliääninopeuksilla lentäviä risteilyohjuksia (Granit/Shipwreck, Bazalt/Sandbox, Moskit/Sunburn ja BrahMos), joissa on käytetty myös raketti- ja ramjet-moottoreita.

Risteilyohjusten historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen aktiivikäytössä ollut risteilyohjus oli saksalainen V1. Ensimmäisiä risteilyohjuksia olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkukymmenien aikana kehitetyt potkurikäyttöiset ja hyrrägyroskooppiohjatut lentävät pommit, joita ei kuitenkaan tiettävästi koskaan käytetty sodassa. Japanilaisia kamikaze-hyökkäyksiä voidaan pitää miehitettyinä risteilyohjuksina (katso esimerkiksi Yokosuka MXY7). Ensimmäiset risteilyohjukset olivat hyvin epätarkkoja. Niitä sanottiinkin usein ”lentäviksi pommeiksi”.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kehittivät lentokoneista ja sukellusveneistä laukaistavia risteilyohjuksia. Neuvostoliitto oli mieltynyt suurikokoisiin risteilyohjuksiin. Yhdysvalloilla oli Project Pluto (1957–1964), jonka tarkoituksena oli kehittää ydinreaktorilla varustettua ramjetia käyttävä risteilyohjus. Vaikka projektin perusta todettiin toimivaksi ja rakennettuja moottoreita koekäytettiin maassa, yhtään koelaukaisua ei suoritettu. Mannertenvälisten ohjusten (ICBM) teknologia oli kehittynyt odotettua nopeammin ja ”Project Pluto” lopetettiin.

Neuvostoliitto näki ballististen ohjusten sopivan maakohteiden tuhoamiseen ja raskaiden ydinaseella tai tavanomaisilla räjähteillä varustettujen risteilyohjusten olevan ensisijainen ase tuhottaessa Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä.

Neuvostoliitto rakensi suurikokoisia sukellusveneitä (Echo- ja Oscar -sukellusveneluokat) kuljettamaan raskaita risteilyohjuksia ja varjostamaan Yhdysvaltain lentotukialusryhmiä merellä. Näiden risteilyohjusten ilmasta laukaistavia versioita kuljettivat raskaat pommikoneet (Tu-22M-, Tu-95-, Tu-160-pommikonetyypit).

Nykyisin tunnetuin risteilyohjus lienee yhdysvaltalainen ”BGM-109 Tomahawk”, jota käytettiin runsain mitoin Irakia vastaan Persianlahden sodassa.

Risteilyohjustyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ALCM (Air Launched Cruise Missile) on ilmasta laukaistava risteilyohjus. Ohjus pudotetaan lentokoneesta, jolloin sen moottorit käynnistyvät ja se aloittaa suihkumoottorinsa avulla matkansa kohti maaliaan.

GLCM (Ground Launched Cruise Missile) on maasta laukaistava risteilyohjus. GLCM laukaistaan raketin avulla.

SLCM (Sea Launched Cruise Missile) eli mereltä laukaistava risteilohjus. Tämäkin aloittaa matkansa rakettimoottorin avulla. Tunnetuin SLCM on Yhdysvaltain BGM-109 Tomahawk.

Risteilyohjuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta risteilyohjus.