Seppuku

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lavastettu seppuku-rituaali

Seppuku (jap. 切腹) eli harakiri (jap. 腹切) on perinteinen japanilainen rituaalinen itsemurha, joka tehtiin kunniasyistä. Se on nykyään kielletty.

Nimitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä harakiri että seppuku kirjoitetaan kanji-merkeillä 切 (leikata, repiä auki) ja 腹 (vatsa), mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Sana harakiri (腹切) luetaan japanilaisperäisen lukutavan mukaan, kun taas seppuku (切腹) kiinalaisperäisen[1]. Seppukua pidetään asiallisempana ja arvokkaampana ilmaisuna, ja se on siksi käytössä yleisemmin. Harakiri puolestaan on tunnetumpi muoto länsimaissa, mutta kyseistä sanaa pidetään Japanissa vulgaarina.

Edeltäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen seppukua samurailuokalla oli muita tapoja itsensä surmaamiseen: jotkut heittäytyivät maahan hevosen selästä pitäen miekan terää suussaan, kun taas toiset leikkasivat kurkkunsa auki. Ensimmäisiä seppukun tehneitä oli Heian-kauden rosvo Hakamadare Yasusuke, joka vuonna 988 leikkasi vatsansa auki vaihtoehtojen puutteessa sotureiden piirittäessä hänen taloaan. Toinen varhainen seppuku oli jousimies Minamoto Tametomon itsemurha vuonna 1170.

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käytännössä seppuku toimi feodaalisessa Japanissa kuolemantuomiona, jossa syystä tai toisesta epäsuosioon joutunut samurailuokan jäsen käskettiin suorittamaan itsemurha. Seppuku toimi yhtenä syyllisen samurain viidestä rangaistusmuodosta. Tällaista teloitusta pidettiin kunniallisena, eikä tuomittua pidetty rikollisena, vaan huonojen olosuhteiden uhrina, jota säälittiin ja kunnioitettiin. Seppuku voitiin myös suorittaa vapaaehtoisesti, joko lopullisena protestina sietämättömille olosuhteille tai kun haluttiin välttää vangiksi joutuminen. Se voitiin suorittaa myös itsemurhana isännän kuoleman johdosta. Tähän kuitenkin tarvittiin isännältä aiemmin saatu lupa. Ilman lupaa seppukua pidettiin halpamaisena, perusteettomana pyrkimyksenä päästä kunniapaikalle isännän vierelle. Kuitenkin monet rohkenivat tehdä niin.

Ilman avustajaa suoritettua seppukua pidetään äärimmäisen tuskallisena itsemurhatapana ( vertaa vatsaan haavoittumiseen ). Tämän tavan valinnalla haluttiin osoittaa, että itsemurhaa ei suinkaan tehty pelkuruudesta tai epätoivon ajamana, vaan periaatteellisista syistä.

Rituaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppukua varten aseteltu tantō-veitsi.

Seppukulla oli tarkat rituaaliset säännöt. Samurai kylpi, puki ylleen valkoiset vaatteet ja nautti viimeisen ateriansa tarkkailijoiden edessä. Kun hän oli lopettanut, hänen aseensa asetettiin hänen eteensä ja hän kirjoitti kuolinrunonsa valmistautuessaan kuolemaansa. Lyhyen miekan wakizashin terä kiedottiin paperiin. Miekka pistettiin alavatsaan vasemmalle puolelle pyrkien katkaisemaan reisivaltimo, vedettiin viilto vatsan poikki oikealle ja nostettiin ylöspäin kohti rintaa.[1] Kaikkein arvostetuinta oli kääntää terää vatsassa vielä ympäri ja vetää takaisin toiseen suuntaan, mutta todennäköisesti hyvin harva pystyi tähän.

Seppukun tekijä ei suinkaan kuollut välittömästi. Kaishakunin-avustajan tehtävä oli katkaista seppukun tekijän niska nopealla miekaniskulla, kuitenkaan irrottamatta päätä kokonaan. Tästä syystä avustajan piti olla taitava miekankäyttäjä. Kaishakuninin oli varmistettava, että seppukun tekijä saattoi kaatua herrasmiehen tavoin eteenpäin, ja huolehdittava, ettei kasvoille jäänyt tuskaisaa ilmettä. Lisäksi seppukun tekijän pää ei saanut irrota lattialle pyörimään.[1] Myöhempinä aikoina itsemurhan osuus rituaalissa tuli entistä vähäisemmäksi, ja kaishakunin suoritti iskunsa jo seppukun tekijän kurottaessa kohti tantōansa. Avustajana toimi tavallisesti, muttei aina, hänen ystävänsä. Kunniakkaasti taistelleen ja hävinneen soturin vastustaja saattoi osoittaa hänelle kunniaa urheudestaan tarjoutumalla toimimaan avustajana.

Perinteen jatkuminen kiellon jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seppuku kiellettiin virallisesti Meiji-restauraation yhteydessä 1800-luvun lopulla, mutta satunnaisia tapauksia on esiintynyt senkin jälkeen. Paljon huomiota herätti kenraali Maresuke Nogin ja hänen vaimonsa itsemurha keisari Meijin hautajaispäivänä vuonna 1912; he noudattivat vanhaa perinnettä (junshi), jossa palvelijat seuraavat herraansa kuolemaan. Myöhemmin eritoten toisen maailmansodan loppuvaiheessa korkeat japanilaiset upseerit uhmasivat seppuku-kieltoa. Muun muassa kamikaze-itsemurhalentäjien ylin komentaja vara-amiraali Takijirō Ōnishi teki seppukun pyytääkseen anteeksi urheilta miehiltä, jotka oli lähettänyt turhaan kuolemaan;[2] Iwo Jiman komendantti kenraaliluutnantti Tadamichi Kuribayashi ja Okinawan komendantti kenraaliluutnantti Mitsuru Ushijima tekivät seppukun lopullisen häviön hetken jo uhatessa.[3]

Sen sijaan Saipanin komendantti, Pearl Harbourin hyökkäystä komentanut vara-amiraali Chuichi Nagumo hylkäsi seppukun ja teki itsemurhan revolverinlaukauksella päähänsä vangitsemisen uhatessa Saipanin taistelun loppuvaiheessa; hänen kohdallaan kysymys ei ollut niinkään samurain kunniasta vaan siitä, että lopullinen tappio oli liian katkera, jotta elämällä olisi ollut hänelle enää merkitystä.[4]

Kuuluisin lienee kirjailija Yukio Mishiman julkinen seppuku epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen 1970.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. Kolmas painos, v. 2002. Otava, 1994. 951-1-12746-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Japanin kulttuuri, s. 53
  2. Albert Axell & Hideaki Kase: Kamikaze – Japanin itsemurhalentäjät, WSOY ISBN 951-0-30973-7
  3. Erkki Arni: Taistelu Tyynenmeren herruudesta 1941–1945
  4. Tameichi Hara – Fred Saito – Roger Pineau: Japanilainen hävittäjäkapteeni

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seppuku.