Ruptuurisota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ruptuurisota
Kaarle X Kustaan Venäjän sota
Osa Pohjan sotaa
Päivämäärä:

1656-1658

Paikka:

Karjala ja Inkeri

Casus belli:

Venäjän tarve saada kauppareitti Itämerelle

Lopputulos:

Ruotsin voitto

Osapuolet

Ruotsi

Venäjä

Ruotsille 1658 kuuluneet alueet esitetty keltaisella värillä.
Prinssi Kaarle, myöhemmin Kaarle X Kustaa (1622–1660), Ruotsin kuningas 1654–1660.
Aleksei I, Venäjän tsaari 1645–1676

Ruptuurisota oli Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 16561658 käydyn Pohjan sodan sivunäyttämö Karjalassa ja Inkerissä. Ruptuurisotaa nimitetään myös Kaarle X Kustaan Venäjän-sodaksi, joskin erityisesti ruotsalaisessa asiayhteydessä siihen tuolloin liitetään myös tilanteeseen liittyneet taistelut Liivinmaalla. Sodan tärkeimpiä syitä oli Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerelle. Toinen seikka sodan taustalla oli Käkisalmen läänin ortodoksiväestön asema, joka nähtiin poliittisena sekä Ruotsissa että Venäjällä.[1] Sodan vaikutukset alueella olivat merkittävät, sillä sodan aikana ortodoksien muuttoliike Venäjälle kasvoi maastapaoksi. Väestön siirtymisen seurauksena Käkisalmen läänin väestöpohja muuttui lyhyessä ajassa karjalan kieltä puhuvista ortodokseista pääosin Savosta muuttaneisiin luterilaisiin talonpoikiin, läänin eteläosassa pääosa uudisasukkaista tuli Viipurin Karjalasta.

Sana ruptuuri tarkoittaa repeämää. Ruptuurisodalla viitataan yhteiskunnalliseen repeämään, välirikkoon ortodoksisen ja luterilaisen väestön välillä.

Sodan taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolbovan rauhansopimus 1617[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stolbovan rauhassa 1617 vaikeuksissa ollut Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerin. Käkisalmen lääniä Ruotsi oli miehittänyt ja hallinnoinut jo vuodesta 1611. Venäjälle aluemenetykset vaikeuttivat eniten ulkomaankauppaa: maa oli pitkään pyrkinyt siirtämään kasvavan Länsi-Euroopan kauppansa Arkangelin reitiltä Itämerelle. Rauhan jälkeen Ruotsi pystyi kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä.

Sotaa edeltänyt suurvaltapolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pohjan sota

Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat 1650-luvun alussa jokseenkin rauhanomaiset, eikä Ruotsilla kuningatar Kristiinan aikana ollut ollut laajentumissuunnitelmia itään. Vuonna 1654 Venäjä aloitti sodan Puolaa vastaan ja eteni Liettuaan. Nimellisenä syynä oli Puolan Vaasa-sukuisen kuningas Juhana II Kasimirin aloittama sota zaporogikasakoita vastaan.

Ruotsissa juuri valtaan noussut kuningas Kaarle X Kustaa määräsi heinäkuussa 1654 täyden puolustusvalmiuden Viroon, Liivinmaalle ja Inkeriin, ja elokuussa koko kansallisen armeijan liikekannallepanon. Seuraavana vuonna venäläisjoukot jatkoivat etenemistään myös Puolan Liivinmaalle, jossa ne lähenivät Itämeren rannikkoa.[2]

Estääkseen Venäjän avautumisen Itämerelle Kaarle X Kustaa hyökkäsi pohjoisesta Puolan Liivinmaahan ja sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhauptin joukot valtasivat Väinänlinnan. Venäläiset miehittivät suurinta osaa muusta Liivinmaasta mutta eivät päässeet rannikolle asti. Venäläiset johdossaan tsaari Aleksei I (ven. Алексей I) joutuivat toteamaan Ruotsin riistäneen heiltä Puolan sotaretken tärkeimmän päämäärän, jalansijan Itämerelle.[2]

Etelässä ruotsalaisjoukot hyökkäsivät menestyksellisesti Puolaan, jolloin maan länsiosan ns. Suur-Puolan aateliset ja Brandenburgin vaaliruhtinas siirtyivät Ruotsin puolelle. Sotaonni kääntyi puolalaisten laajamittaisen kansannousu myötä, ja ruotsalaiset joutuivat vetäytymään vaikeissa oloissa. Ruotsin tappioiden myötä Itävalta, Tanska ja Hollanti aloittivat vilkkaan diplomatian saadakseen Venäjän ryhtymään sotaan Ruotsin kanssa.[2]

Venäläisten aloitekausi: hyökkäys kesällä 1656[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaalla ja Käkisalmen läänissä nousi epäilys venäläisten hyökkäysaikeista talvella 1656. Inkerin ja Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn sai toukokuun lopulla tarkastusmatkallaan selville, että venäläiset kokoavat hyökkäyslaivastoa, ja Inkerin talonpojat valmistelevat kapinaa venäläisiä tukeakseen. Horn kutsui Suomen ylimmät sotilasvirkamiehet hätäkokoukseen, jossa sovittiin muun muassa heti suoritettavasta nostoväen kokoamisesta.[3] Horn pyysi apua myös emämaasta Ruotsista, mutta valtaneuvosto odotti Tanskan hyökkäävän, eikä lähettänyt apua. Valtaneuvosto vastusti myös talonpoikien nostoväen aseistamista: se pelkäsi väen nousevan venäläisvihollisten sijaan omaa aatelistoa vastaan.[4]

Tieto suomalaisen nostoväen kokoamisesta sai venäläiset rintamakomentajat aikaistamaan kesäkuun loppuun määrättyä hyökkäystä. Hyökkäys tapahtui kahdella rintamalla: etelässä laivaston tukemana maahyökkäyksenä Pähkinälinnaan, ja pohjoisella Laatokalla 250 aluksen kuljetuslaivaston maihinnousuina.

Venäläiskomentajat ja -joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laatokan joukkoja johtivat Aunuksen voivodi Pjotr Puškin (ven. Пётр Пушкин) apulaisenaan Novgorodista lähetetty voivodi Jenaklyts Tšelištšev (ven. Енаклыч Челищев). Eteläisiä maajoukkoja johti Lavan linnakkeen voivodi Pjotr Potjomkin (ven. Пётр Потёмкин). Yhteensä noin 3 500 miehen joukot koostuivat vakinaisista sotilaista, streltseistä ja Donin kasakoista.[5] Kaikki komentajat näyttävät toimineen erillään, ilman hyökkäystä koordinoivaa yhteistä johtoa. Jokainen heistä myös vastasi eri esimiehelle.[3]

Sotatoimet Laatokalla ja Käkisalmen linnan piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koillis-Laatokalla Tšelištšev otti luvatta käyttöönsä Puškinin kuljetuslotjia, pakotti sata aunuslaista siviiliä soutajiksi ja määräsi 2. kesäkuuta joukkonsa hyökkäämään Salmiin. Hyökkäys oli ennenaikainen, Tšelištšev toimi omatoimisesti saatuaan kiinni Aunuksen puolustusta tiedustelleen vakoojan. Joukot valtasivat Sortavalan, jatkoivat Pälkjärvelle ja Tohmajärvelle, sekä sieltä edelleen Savon vesille. Puškinilla vei aikaa ryhmittää joukkonsa uudelleen Tšelištševin toimenpiteiden jälkeen, mutta saatuaan joukot valmiiksi hän keskitti kaikki voimansa Käkisalmen linnan suuntaan, jonka piiritys aloitettiin 3. heinäkuuta.[6] Käkisalmen linnan lähialuetta lukuun ottamatta venäläiset saivat nopeasti koko Laatokan alueen hallintaansa.[7]

Eteläinen hyökkäys Pähkinälinnaa ja Nevanlinnaa kohti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Potjomkinin joukot hyökkäsivät 3. kesäkuuta 1656 yli Lavaojan Ruotsin puolelle ja löivät 50-henkisen rajaa vartioineen rakuunaosaston. Joukot suuntasivat kohti Pähkinälinnaa, jossa osa venäläisten Laatokan laivaston joukoista nousi maihin ja piiritti linnan. Venäläiset maajoukot etenivät Pähkinälinnan edustalle, josta osa jatkoi kohti Nevanlinnaa. Ennen saartoa linnan komentaja ehti lähettää matkaan salakielisen viestin Narvaan. Väki otettiin sisälle linnaan, karjaa teurastettiin ja hakuli poltettiin.[8]

Nevanlinnan valtaus ja reitti Suomenlahdelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruptuurisodan taistelupaikkoja ja tuhoalueita 1656–58. Venäläisten hyökkäyssuunnat vuonna 1656 merkitty nuolilla.

Etelässä Nevan suulla Nevanlinnan virkamiehistö, sotaväki ja porvaristo pakenivat rahvaan jäädessä paikoilleen. Venäläisjoukot miehittivät Nevanlinnan ilman mainittavaa vastustusta. Viljavarastot jaettiin talonpojille, väestöltä vaadittiin uskollisuudenvala ja puolustajien jättämät tykit takavarikoitiin. Johtomiesten talot poltettiin, jonka yhteydessä koko puurakenteinen kaupunki paloi. Venäläiset eivät jääneet miehittämään linnaa, vaan vetäytyivät Pähkinälinnan piiritykseen. Nevanlinnan valtauksen tarkoituksena oli ollut poistaa varustus Nevan suulta, jotta Lyypekistä tulossa oleva ampumatarvikelaivaus pääsisi perille.[6] Venäläisjoukot miehittivät Pähkinälinnan edustan, eivät pyrkineet ohi jokea myöten, vaan vetivät maitse kannaksen poikki osan aluksistaan Nevalle.

Pähkinälinnan luona Potjomkin piti jatkuvasti vain noin sataa piirittäjää ja käytti muita joukkoja iskuihin ympäristöön. Heinäkuussa Potjomkin oli onnistunut vedättämään jo noin 50 pientä alusta Nevalle, josta Suomenlahdelle oli vapaa kulku. Suomenlahdella alukset 22. heinäkuuta meritaistelun jälkeen pakottivat suomalaisten tiedustelukuutin maihin Retusaaren rantaan, jossa talonpoikaisjoukot surmasivat aluksen 30 muskettimiestä ja laivamiehistön lukuun ottamatta yhdeksää, jotka myytiin orjiksi Venäjälle. Taistelu oli Venäjän merisotahistorian ensimmäinen voitto.[9]

Alukset kuitenkin palasivat Nevalle 2. elokuuta kuultuaan ruotsalaisen laivasto-osaston tulosta. Kolmen laivan ja 16 pienemmän aluksen muodostama osasto oli lähetetty Tukholmasta 28. kesäkuuta ja sitä johti amiraali Carl Gustaf Wrangel.[10] Wrangelin päästessä Nevanlinnan edustalle venäläiset olivat jo poistuneet.

Pohjoisella rintamalla Puškinin joukkojen Käkisalmen linnan piiritys ei tuottanut tulosta. Linna oli hyvin varustettu, olkoonkin että miehityksessä oli puutteita. Piirityksen aikana linnassa hyödynnettiin kaikki resurssit: muun muassa seitsemän tuomittua vankia aseistettiin ja liitettiin joukkoihin, vaikka useimmat heistä oli tuomittu taposta.[11]

Ruotsalaisten vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi ei ollut lainkaan valmistautunut hyökkäykseen pohjoisella rajalla. Yksiköt oli siirretty eteläisille sotatoimialueille eikä Suomeen ollut jätetty edes suunniteltua rauhanajan vahvuutta.[1] Pommeriin ja Liivinmaalle oli kuljetettu yhteensä 34 000 miehen armeijat ja Ruotsin puolustukseen oli koottu yli 8 000 miestä, kun taas Suomen varuskuntiin oli jätetty yhteensä ainoastaan 350 miestä. Lisänä oli muutama sata miestä kotikomppanioissa ja yksi kokoamaton aatelislippue.[12]

Suomalaisten keskuudessa hyökkäys aluksi levitti suoranaista pakokauhua raja-alueella. Esimerkiksi Lappeenrannan evakuointia harkittiin vakavasti.[13] Pienilukuisen vakinaisen sotaväen tueksi hätäisesti kerättiin puolustukseen talonpoikaisjoukkoja toimeenpanemalla nostoväen otto. Kesäkuun puolessa välissä aseistettuja talonpoikia oli yli 500. Heinäkuun alussa talonpoikaisjoukkoja oli 820 miestä ja ratsuväkeä 168 miestä, mutta osin puutteellisella aseistuksella. Lännestä oli tulossa 200 miehen ratsuväkiosasto, johon kuului aatelislippue ja rahalla värvättyjä ratsumiehiä. Rakuunoita oli saatu kasaan 217, yhteensä puolustuksella oli siis 1 200 miestä. Joukot olivat kuitenkin hätäisesti koottuja, pikakoulutettuja ja kokemattomia. Joukkojen koontipaikkana toimi Viipuri.[14]

Suomalaiset tekivät pienimittaiset onnistuneet vastahyökkäykset Taipaleeseen ja Rautuun. Taipaleen yöllisen hyökkäyksen yhteydessä 18. kesäkuuta kauppala poltettiin. Kaikki kiinni saadut sotilaat ja siviilit surmattiin.[9] Vähäiset hyökkäysjoukot vedettiin takaisin saman tien.[15]

Ortodoksitalonpoikien tuki venäläisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläiset joukot pyrkivät saamaan paikallisen väestön puolelleen lupauksin tai uhkaamalla. Luterilaistalonpojat yleensä pakenivat metsiin ja pyrkivät Suomen puolelle, kun taas ortodoksit vannoivat uskollisuutta tsaarille ilman mainittavimpia houkutteluja.

Ortodoksit muodostivat spontaanisti talonpoikaisjoukkoja, jotka hyökkäsivät luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin, kartanoihin ja tiloihin. Toiminta oli alusta lähtien kulttuuri- ja uskontoperusteista. Rakennuksia poltettiin, kiinnisaadut luterilaiset surmattiin tai vangittiin ja vietiin pakkotyöhön Venäjälle. Talonpoikaisliike levisi parissa päivässä Kiteelle ja Tohmajärvelle, ja myöhemmin koko lääniin. Talonpoikaisjoukot hoitivat pitkälti maaseudun miehityksen ja puolustuksen suomalaisjoukkoja vastaan venäläisten keskittyessä linnojen piirittämiseen.[16]

Talonpoikien laajamittainen mukanaolo ja tiukka jakaantuminen uskonnon mukaan toi tilanteeseen sisällissodan piirteitä. Venäläisjoukkojen ollessa niskan päällä ortodoksitalonpojat terrorisoivat luterilaisväestöä, mutta osat vaihtuivat suomalaisjoukkojen tullessa paikkakunnalle. Molemmin puolin otettiin siviiliväestöä vangiksi tietojen keruuta varten ja kidutusta käytettiin jokseenkin rutiininomaisesti.[17] Luterilaisten kostotoimille antoi pontta Suomen sotavoimien ylipäällikön, sotamarsalkka kreivi Gustaf Adolf Lewenhauptin elokuussa 1656 antama julistus, jonka mukaan kapinan aikaisiin tihutöihin syyllistyneet ortodoksit voitiin surmata. Kosto saattoi kohdistua myös syyttömiin paikalle jääneisiin ortodokseihin.[16] Kun suuri osa kahakoinnista koostui siviilien toimista – ortodoksien kapinaliikkeestä sekä luterilaisten vastatoimista ja kostosta – niin väestön kannalta väkivalta sai raaempia muotoja kuin varsinaisen sotaväen toiminta yleensä.[16]

Sissisotaa talonpoikien voimin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa ortodoksijoukot nousivat pieninä vajaan kymmenen miehen ryhminä Saimaan vesistöön, jossa ne ryöstelivät Savon talonpoikia ja harjoittivat sissisotaa. Mukana oli myös Tšelištševin venäläisjoukkoja. Elokuussa sissisota siirtyi Itä-Savosta sisemmäksi Suomeen. Tukikohdaksi Saimaalla muodostui Kiteen Villalan kylä, pääjoukon tukikohta oli Brahean kaupunki. Kuopion pitäjässä joukot polttivat Tuusniemen kylän. Kerimäeltä tuhottiin järjestelmällisesti yli sata tilaa 400 miehen voimin. Nurmeksen pappila ja kirkko poltettiin. Savonlinnan kaupunki poltettiin kehnosti miehitetyn Olavinlinnan kykenemättä sitä estämään.[18] Syyskesällä venäläisten toiminnan painopiste ja joukkojen kokoaminen keskitettiin Kurkijoen alueelle ja Käkisalmen piiritykseen. Laatokan pohjoispuolitse venäläisillä olisi vesitse helpompi reitti tunkeutua Savoon, kuin Inkerin ja Kannaksen maatien kautta.[19] Vesireitti Laatokalta Savoon soveltui kuitenkin vain pienille sissiryhmille, ei armeijan liikutteluun.

Syksy 1656 ja sodan vakiintumisvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen sotatalous ja systemaattinen puolustussuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen puolustusjärjestelyt 1656–58[20]

Ylipäällikkö Lewenhaupt saapui heinäkuussa 1657 Suomeen. Kokenut Lewenhaupt oli saanut laajat valtuudet koko maan sotatalouden organisoimiseen ja Suomea ryhdyttiin määrätietoisesti varustamaan sotaa varten. Kiristetty vuoden 1657 väenotto toi 1 500 alokasta. Rekrytoinnin tuloksena saatiin 1 000 ratsumiestä, ja 500 siirrettiin Baltiasta.

Etelä-Suomeen laadittiin keskitetty puolustussuunnitelma. Ensimmäistä kertaa rannikon puolustuksesta pyrittiin rakentamaan systemaattinen linnoitusjärjestelmä. Linnakkeiden paikoiksi määrättiin Iso Susisaari, Porkkala, Bäron salmi ja Hankoniemi. Vihollisen maajoukkojen etenemisen tielle rakennettiin reduttiverkosto. Sotatarvikevarastot keskitettiin Viipuriin, Hämeenlinnaan ja Turkuun.

Elokuun alussa ylipäällikkö Lewenhaupt marssitti joukkonsa Siestarjoelle, jonne perusti leirin. Paikka oli tarkkaan harkittu, se sijaitsi Viipurin, Käkisalmen, Pähkinälinnan ja Nevanlinnan muodostaman nelikulmion keskellä. Mukana oli Viipurin ratsurykmentti ja sata rakuunaa, sekä kenttätykkejä. [21] Elokuun lopussa Lewenhaupt saapui saarretun Käkisalmen linnan edustalle ja hyökkäsi linnoittautuneita piiritysjoukkoja vastaan. Venäläisiä piirittäjiä ei saatu ajettu pois, mutta linnan puolustusta ja ruokavarastoja kyettiin täydentämään. [11]

Suomalaiset keskittivät joukkonsa Nevan suulle. Mukana olivat Lewenhauptin ja Inkerin ylipäällikkö Hornin joukot sekä Wrangelin laivasto-osasto, yhteensä 2 500 miestä. Saatuaan talopojilta tiedon ylivoimaisten joukkojen saapumisesta venäläiset vetäytyivät Nevanlinnasta. Suomalaisjoukot eivät päässeet auttamaan Pähkinälinnaa teiden huonon kunnon vuoksi, mutta Nevanlinna miehitettiin ja varustettiin. Wrangelin laivasto puhdisti kaupunkiin johtavan laivaväylän venäläisten upottamista hylyistä ja tukki puolestaan Suomeen johtavan pohjoisen väylän.[11]

Uudelleenryhmitykset syksyllä 1656[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varotoimena Lewenhauptin joukkoja vastaan Potjomkin veti Pähkinälinnan piiritysjoukkonsa hieman kauemmas parempiin puolustusasemiin. Hyökkäysyrityksistä huolimatta linnaa ei ollut saatu vallattua. Hyvin varustetun Pähkinälinnan puolustajilla ei ollut minkäänlaista pulaa ruoka- tai ammustarvikkeista. Piiritysjoukkojen ongelmana puolestaan oli jatkuvasti korkeana pysynyt karkuruus.

Venäläisten vetäytyminen ja sodan käänne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisessa Käkisalmen linnan luona suomalaisten 25. lokakuuta suorittaman valehyökkäyksen jälkeen venäläiset vetäytyivät linnan piirityksestä ja vetivät joukkonsa takaisin. Osa joukoista purjehti suoraan Laatokan poikki Aunukseen, mutta osasto kärsi myrskyssä pahoja vaurioita. Puškin vetäytyi maateitse Sortavalaan ja jatkoi sieltä 18. lokakuuta puolustusasemiin Aunukseen. Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi peräytyvien joukkojen mukana ortodoksiväestön joukkopako Venäjälle.[22]

Potjomkin sai 3. marraskuuta Novgorodista määräyksen lopettaa Pähkinälinnan piiritys. Venäläisjoukot vetäytyivät kuun puolessa välissä, Potjomkin vei joukkonsa Laatokan kaupunkiin ja sieltä Novgorodiin. Venäläiset keskittivät eteläiset joukkonsa Lavan linnoitukseen.[23]

Venäläisten vetäydyttyä suomalaiset joukot miehittivät Laatokan länsipuolisen alueen. Everstiluutnantti Drakenstierna asettui joukkoineen Pielisjärven ja Liperin maastoon.[24] Etelässä Lewenhaupt pystytti pääleirinsä Rautuun, Horn palasi Narvaan ja Wrangel perusti tukikohdan Koivistolle.[11]

Ylipäällikkö Lewenhaupt kuoli sairasvuoteelle 29. marraskuuta, mutta ehti sitä ennen suunnitella suomalaisjoukkojen uudet asemat. Joukkojen pääpaino keskitettiin pohjoiseen Kurkijoelle, etäisimmät osastot työnnettiin Sortavalaan.[25] Talven aikana suomalaiset saivat sotatapahtumissa yliotteen.

Koillisen Laatokan asutuksen hävitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuussa kenraalimajuri Erik Kruse marssi miehineen Sortavalasta Laatokan pohjoispuolitse aina Aunuksen edustalle asti. Marssillaan suomalaisjoukot hävittivät järjestelmällisesti koko Laatokan koillisen rannikkoalueen. Rakennukset poltettiin ja karja tuhottiin. Yhteensä 66 kylää, muun muassa kymmenkunta kirkkoa ja yli 300 tilaa poltettiin. Kiinni saatu siviiliväestö surmattiin ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aunuksen edustalta joukot kääntyivät paluumatkalle hyökkäämättä vahvasti miehitettyyn linnoitukseen.[26]

Toinen sotakesä 1657[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ylipäälliköksi oli nimetty Inkeristä Kustaa Eevertinpoika Horn. Horn piti itsepäisesti Suomen puolta Tukholmasta esitettyjä vaatimuksia vastaan, joiden mukaan Liivinmaalle tulisi siirtää suomalaisia joukkoja.

Amiraali Wrangelin laivasto-osasto saapui vahvistettuna Suomen rannikolle toukokuun lopulla 1657 ja purjehti Nevanlinnan edustalle. Wrangel nousi Nevaa pitkin Laatokalle ja varmisti järven laivastoherruuden ylivoimallaan.

Alkukesän pienet kahakat eivät ratkaisseet sodan kulkua puoleen eikä toiseen. Suomalaiset etsivät ratkaisutaistelua, ja Kustaa Horn marssitti 1 700 miehen armeijan kohti Lavan venäläislinnoitusta. Linnoituksen edustalla käytiin 1. elokuuta tasavahvojen joukkojen kesken sodan ainoa suurempi kenttätaistelu, jonka tulos oli arvioijasta riippuen ratkaisematon tai venäläisten niukka voitto.[27]

Elokuussa Horn lähetti jo osan joukoista Viron ja Liivinmaan avuksi. Osa eteläisistä joukoista siirrettiin pohjoiseen Kurkijoen seudulle, jossa venäläiset olivat Aunuksesta käsin tehneet useita pienempiä maihinnousuja. Horn oli kuitenkin aiemmin komentanut linnoittamaan ilmeisimmät maihinnousupaikat ja hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Komentaja Tšeglokov (ven. Чеглоков) eteni Aunuksesta Laatokan pohjoispuolitse maitse Käkisalmen edustalle, mutta Hornin Nevalta siirtämät suomalaisjoukot torjuivat venäläiset Kurkijoella ja Sortavalassa 28. ja 29. elokuuta. Syyskuun puoleenväliin mennessä venäläiset vetäytyivät takaisin Aunukseen.[28] Suomalaisjoukot vetäytyivät talvileirille Rautuun.

Syksyllä erityisesti Turkuun, Viipuriin ja Käkisalmeen iskenyt ruttoepidemia hiljensi osapuolten intoa taisteluihin.[19] Kun tautiin ei ollut mitään hoitokeinoja ja kuolleisuus tiedettiin suureksi, oli joukoille määrätty liikkumiskielto ainoa keino torjua ruton leviämistä. Pelkästään Käkisalmen puolustajien ratsuskvadroona menetti muutamassa kuukaudessa ruttoon kolmanneksen vahvuudestaan, toistasataa miestä.lähde?

Sodan loppuvaihe Vallisaaren välirauhaan 1658[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvella 1658 Suomen maavoimien painopiste oli Kannaksella, ja Nevan puolustuksen kulmakivinä olivat Pähkinälinna ja Nevanlinna. Venäläisjoukoilla oli paikallinen ylivoima sekä Aunuksen ja Lavan linnoitukset, mutta venäläisarmeijan oli selvästi turha yrittää etenemistä sisä-Suomeen.[29] Kahakointi oli pienimuotoista, lukuun ottamatta venäläisten maaliskuun lopussa yllättäen tekemää hyökkäystä Nevanlinnaan. Puolustus kuitenkin onnistui torjumaan joukot linnaan rientäneiden talonpoikien avustuksella.[20]

Molemmat osapuolet olivat samaan aikaan sodassa myös muita naapureitaan vastaan; Ruotsi Tanskaa ja Venäjä Puolaa (vaikka aselepo olikin voimassa elokuusta 1656 vuoteen 1659). Ruotsin pakotettua Tanskan Roskilden rauhaan helmikuussa 1658 venäläiset olivat valmiita lopettamaan vihollisuudet. Molemmin puolin suoritettiin kosketuksia, joilla pyrittiin neuvotteluihin, ja aselepo saatiin voimaan toukokuussa. Aselevon aikana kenraalikuvernööri Horn piti yllä täyttä puolustusvalmiutta.[20] Välirauha solmittiin 20. joulukuuta 1658 Vallisaaressa Narvan eteläpuolella. Lopullinen rauhansopimus saatiin kolmen vuoden kuluttua Kardisissa 21. kesäkuuta 1661. Sopimuksessa Ruotsi menetti alueita Liivinmaalla (Kokenhusenin, Adselnin, Tarton, Marienburgin ja Wasch-Narvan[30]), muutoin raja pidettiin ennallaan.[19]

Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoranaisista sotatoimista Suomi selvisi yllättävän vähällä. Hyökkäyksen alkaessa maa oli tyhjennetty sotaväestä, mutta hätäisestikin kootuilla talonpoikaisjoukoilla saatiin hyökkäys ajan myötä torjuttua. Toisaalta venäläiset eivät koskaan ryhmittäneet sivunäyttämöksi mielletylle alueelle 5 000 miestä enempää. Taktisesti sota näytti, että Laatokka voi olla paitsi puolustuseste, myös hyökkäystie.[20] Samaten Wrangelin laivaston purjehdus Suomenlahdella antoi esimerkin paikallisesti voimakkaan laivasto-osaston vaikutuksesta jo pelotteenakin.

Sota runteli raskaasti keskeisenä sotanäyttömänä ollutta Laatokan aluetta. Erityisesti Pohjois-Laatokalla – Sortavalassa, Pälkjärvellä ja Salmissa – sodankäynti ja erityisesti siviiliväestöön kohdistettu terrori aiheuttivat runsaasti tuhoja. Vuonna 1660 koko läänin verotulot olivat vain 40 % sotaa edeltävän ajan tuloista. Kun eteläisissä pitäjissä, esimerkiksi Pyhäjärvellä, sota ei liiemmin aiheuttanut tuhoja eikä muutoksia verotuotossa, niin pohjoisissa pitäjissä romahduksen on täytynyt olla täydellinen.[31]

Merkittävin sodan seuraus oli kuitenkin Käkisalmen läänin väestömuutos. Sota kiihdytti muuttoliikettä Venäjälle, jonka vuoksi alue lopulta lähes tyhjeni ortodoksisesta kantaväestöstä. Vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä. Tilalle muutti luterilaista väestöä pääosin Savosta, osin myös Viipurin Karjalasta ja Kainuusta. Alle sadassa vuodessa 1600-luvulla Käkisalmen läänin väestön enemmistö muuttui karjalaa puhuvista ortodokseista suomenkieliseksi luterilaisväestöksi, joka oli osin länsikarjalaista, osin savolaista alkuperää ja vaihtelevassa määrin luterilaiseen kirkkoon siirtynyttä kantaväestöä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anton Eskola: Suomen sodat ja rauhat. Jyväskylä: Gummerus, Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7602-4.
  • Marja Huovila: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Lahti, 1995. ISBN 952-90-6565-5.
  • Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Vammala, 2005. ISBN 951-746-698-6.
  • Aulis Könönen & Heikki Kirkinen,: Pohjois-Karjalan historia I. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1969.
  • Jussi Lappalainen: Kaarle X Kustaan Venäjän-sota v. 1656–165 Suomen suunnalla. Gummerus. Jyväskylä, 1972. ISBN 951-20-0098-9.
  • Jussi Lappalainen: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Suomen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2001. ISBN 951-746-286-7.
  • Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1986. ISBN 951-9363-26-2.
  • Pentti Laasonen: Novgorodin imu. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2005. ISBN 951-746-697-8.
  • Pekka Hiitola: Kaarle X Kustaan Venäjän sota (1656 - 1658) 12.03.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Viitattu 17.7.2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Huovila s. 88
  2. a b c Lappalainen 1972, s. 25–29
  3. a b Lappalainen 2001 s. 117
  4. Eskola 2007, s. 107-109
  5. Lappalainen 1972 s. 97–99
  6. a b Lappalainen 1972 s. 111–113
  7. Huovila s. 89
  8. Lappalainen 1972 s. 118–119
  9. a b Lappalainen 2001 s. 119
  10. Lappalainen 1972 s. 136-137, 156
  11. a b c d Lappalainen 1972 s. 166–170
  12. Lappalainen 2001 s. 113
  13. Lappalainen 1972 s. 121
  14. Lappalainen 1972 s. 121–123
  15. Lappalainen 1972 s. 128, 133
  16. a b c Laasonen s. 107
  17. Huovila s. 92
  18. Lappalainen 1972 s. 160–163
  19. a b c Huovila s. 90
  20. a b c d Lappalainen 2001 s. 124–125
  21. Lappalainen 1972 s. 166
  22. Lappalainen 1972 s. 171
  23. Lappalainen 1972 s. 174
  24. Saloheimo s. 119
  25. Lappalainen 1972 s. 179
  26. Lappalainen 1972 s. 184–185
  27. Lappalainen 1972 s. 214–218
  28. Lappalainen 1972 s. 220–222
  29. Lappalainen 1972 s. 249
  30. Hiitola 2008
  31. Huovila s.92

Käytetty kalenteri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekstissä esitetyt päivämäärät ovat juliaanisen kalenterin mukaisia. Kalenteri oli 1650-luvulla kymmenen vuorokautta jäljessä nykyisin käytetystä gregoriaanisesta kalenterista.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fihlman Ensio 1995, Tverin Karjalaan 1600-luvulla paenneet uukuniemeläiset
  • Kadonnut kirkko ja Alttaripetäjän arvoitus
  • Kirkinen Heikki 1979, Karjala idän ja lännen välissä
  • Kuujo - Immonen - Puranen 1958, Kurkijoen kihlakunnan historia
  • Laasonen Pentti 1976, Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana
  • Lehtinen Erkki 1961, Hallituksen yhtenäistämispolitiikkaa Suomessa 1600-luvulla
  • Matikainen Olli 1995, Kurkijoen manaajapappi, Tietolipas 140, SKS
  • Nenonen Marko 1992, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700
  • Tigerstedt K.K, 1880, Bref från Generalguvernörer och landshöfningar i Finland, förnämst under Drottning Kristinas tid
  • Tigerstedt K.K. 1880, Ur Per Brahes brefvekxlning, bref från och till Per Brahe
  • Virtaranta Pertti ja Helmi 1989, Kauas läksit karjalainen