Tämä on lupaava artikkeli.

Karjalan väestömuutos 1600-luvulla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Väritetyt alueet kuuluivat Ruotsille vuonna 1658: Käkisalmen lääni väritetty tummanvihreällä.

Karjalan väestömuutos 1600-luvulla tapahtui Ruotsin saatua Stolbovan rauhassa 1617 alueikseen muun muassa koko Käkisalmen läänin. Ruotsin hallintoaikana 1600-luvulla suurin osa alueen ortodoksisesta kantaväestöstä pakeni laittomasti Venäjälle. Tilalle muutti väestöä pääosin Savosta ja vanhastaan Ruotsille kuuluneesta Viipurin Karjalasta. Vuosisadan loppuun mennessä alueen väestö oli muuttunut karjalaa puhuvista ortodokseista luterilaisiin talonpoikiin. Ortodoksiväestön joukkopaon syynä olivat enimmäkseen verotus ja ankarat katovuodet, mutta myös kulttuuriset ja uskonnolliset syyt.

Käkisalmen lääni 1600-luvun alkupuolella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emämaan suhde provinsseihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi provinsseineen muodosti 1600-luvulla enemmän ryvästyyppisen valtion kuin homogeenisen suurvallan. Provinssien kulttuurit, hallintotavat ja uskonnot poikkesivat sekä toisistaan että emämaasta, vaikka hallinto pyrkikin integraatioon. Keskushallinto haki yhtenäistämiseen eri provinsseissa erilaiset ratkaisut. Stolbovan rauhassa 1617 saadut Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa liitettiin ruotsalaisen tuomiovallan, virkamieshallinnon ja kirkollisen järjestyksen piiriin, mutta poliittista edustusta valtiopäivillä ne eivät saaneet. Sen sijaan alueen huomattavan suurelle ortodoksiväestölle myönnettiin uskonnonvapaus. Yhtenäisen valtiouskonnon periaatteesta huolimatta ratkaisu ei ollut poikkeuksellinen, sillä myös talouselämää hyödyttäville kalvinisteille ja Narvan anglikaaneille sallittiin uskonnonharjoitus. Ruotsin keskusvallan päävastustajia olivat katoliset.[1]

Talous ja maanomistusolot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alue oli pahoin köyhtynyt 1500-luvun lopun 25-vuotisen sodan (pitkän vihan) aikana, eikä keskusvallalla ollut suuria odotuksia taloudellisista tuotoista. Vuosina 1618-1630 lääni oli vuokrattuna sotamarsalkka Jakob De la Gardielle. Menettely koko läänin vuokraamisen suhteen ei ollut epätavallinen; valtion kannalta näin saatiin nopeasti ja vähillä panostuksilla istutettua ruotsalainen hallintomalli laajalle alueelle. Vuokrasopimukseen sisältyi oikeus asuttaa tilatonta väestöä naapurilääneistä. Talous koheni nopeasti Ruotsin hallintoajan alussa. Vuonna 1629 Käkisalmen lääni, Inkeri, Viro ja Liivinmaa yhdistettiin yhdeksi kenraalikuvernöörikunnaksi.[2]

Vuokra-aika päättyi 1630, jolloin alue siirtyi takaisin kruunulle. Kuningatar Kristiina luovutti runsaasti läänityksiä, joko kuittauksena valtion veloista tai palkkiona ansioituneille sotilaille ja virkamiehille. Jatkuvien lahjoitusten seurauksena vuonna 1654 Käkisalmen läänin maa-alasta 96 prosenttia oli läänitetty aatelisille tai säätyläisille.[3] Koska alueella ei ollut paikallista aatelistoa ja läänityksiäkin hoitelivat useimmiten palkatut huovit, merkitsi läänitysjärjestelmä lähinnä alueen tuoton vientiä emämaahan. Omistaja saattoi myös jälleenvuokrata läänityksensä talonpoikineen, ja vuokraaja pilkkoa vielä vuokraoikeuden eteenpäin. Tällöin läänitysmaiden talonpoikien asema kurjistui tuoton jakajien lisääntyessä.

Ruotsin valtakunnan noudattaman tapulikaupunkeihin perustuvan talouspolitiikan mukaisesti kaupankäynti sallittiin vain määrätyssä kaupungeissa ja maaseutukauppa oli kielletty kokonaan. Maakaupan kielto Karjalan kaupankäynniltään vilkkaalla alueella osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, ja Käkisalmen lääni sai erityisoikeuden maakauppaan vuonna 1627. Samaten sallittiin ulkomaankauppa lukuun ottamatta elintarvikkeita: ruoka läänistä oli rahdattava Tukholmaan tai Turkuun.[4]

Talonpoikien asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallan aikaiset maanomistukset oli mitätöity vallanvaihdon yhteydessä ja maat julistettiin kuuluvaksi kruunulle. Läänin kaikki talonpojat olivat siis kruununtalonpoikia, joilla ei ollut oikeutta myydä tai jättää perinnöksi viljelemäänsä tilaa, sillä sen omisti valtio. Talonpoika menetti tilansa jos veroja ei pystytty maksamaan kolmena perättäisenä vuonna. Emämaan kruununtalonpojat saivat halutessaan lunastaa tilansa itselleen, mutta voittomaiden talonpojille tätä ei sallittu. Tästä huolimatta Käkisalmen läänissä talonpojat yleisesti myivät, jakoivat ja perivät tilojansa kuin omiaan.[5] Poliittisesti voittomaiden talonpojilla ei ollut oikeutta valtiopäiväedustukseen kuten emämaan talonpojilla.

Läänin siirtyminen kruunulle de la Gardien vuokra-ajan jälkeen vuonna 1630 merkitsi rajua verorasituksen nousua. Jo kolmen vuoden kuluttua verojen arvioidaan kaksinkertaistuneen.[6] Ankarimmillaan verotus oli vuosina 1635–45. Alueella noudatettiin vanhastaan arvioverotusta, jossa verot määrättiin pitäjäkohtaisena, ja jaettiin talollisten maksettavaksi heidän vuosittain arvioitujen varallisuussuhteidensa perusteella. Muuttoliikkeen vuoksi verorasituksen vaihtelu oli suurta, koska jakajien määrä vaihteli vuosittain.[7] Perussummat määritettiin 1630, ja edellisellä vuosikymmenellä alkanut pakolaisliike lisäsi paikalleenjääneiden talonpoikien verorasitetta. Ankara verorasite oli osittain syynä talonpoikien kasvaneeseen poismuuttoon 1630-luvulla. Lääni oli kyllä saanut verohelpotuksiakin, Elfsborgin linnan lunastusmaksua ei kerätty, eikä virkamiesten veropalkkajärjestelmää ollut otettu täysimääräisenä käyttöön.[8].

Käkisalmen läänin luterilaistamistoimenpiteet 1617–1656[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkein aluetta Ruotsiin integroiva asia oli ruotsalainen laki ja oikeuslaitos, jotka toimeenpantiin välittömästi Stolbovan rauhan jälkeen 1617. Läänissä ei ollut lainkaan paikallista maa-aatelia, mikä helpotti tuomiovallan ruotsalaistamista.[9] Oikeuslaitoksen lisäksi kirkon organisaatio nähtiin tärkeäksi keinoksi levittää alueelle Ruotsin kruunun sääntöjä ja määräyksiä. Myös käännytystyötä tukeva politiikka aloitettiin heti rauhanteon jälkeen, ja Viipuriin perustettiin piispanistuin vuonna 1618.[10] Väestöä ei kuitenkaan haluttu käännyttää valtionuskontoon pakkokeinoin, ortodokseille vakuutettiin toistuvasti uskonnonvapautta. Tähän oli useitakin syitä: luterilaiset periaatteet, kruunun pelkäämä ortodoksien massakarkuruuden uhka, ja ulkopoliittiset syyt, sillä suhteita Venäjään ei haluttu vaarantaa.[11]

Virkakieltoja, veroja ja kansanvalistusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikein ortodoksien uskonnonharjoitusta rajoittava asia oli pappien ajoittainen puute; jos ortodoksipappi kuoli tai karkasi, hänen sijalleen ei saanut pyytää uutta pappia Venäjältä.[12] Hallinnon ajatuksena oli korvata pappi luterilaisella ja saada näin seurakunta luterilaiseksi. Pyrkimys epäonnistui seurakuntalaisten säännönmukaisesti kieltäydyttyä. Uusien pappien tulo Venäjältä jouduttiinkin osittain hyväksymään.[13] Ortodoksit määrättiin jo 1622 käymään myös luterilaisissa jumalanpalveluksissa, joskaan määräystä ei suuremmin valvottu. Ajoittain ortodoksit määrättiin osallistumaan myös luterilaisten pappien palkkakustannuksiin ja luterilaisten kirkkojen rakennuskustannuksiin.[14] Kansanopetustarkoituksiin luterilainen kirkko painoi Lutherin katekismuksen kirkkoslaaviksi 1628 ja suomeksi kyrillisin kirjaimin 1644 (ns. Selowin katekismus).[15]

Käännytyspolitiikan saavutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinnon alkuvuosina luterilaisuus levisi vaivoin. Muutamat ortodoksipapit suostuivat opettamaan kansaa katekismuksen mukaan; näille maksettiin asiasta erityiskorvausta.[16] Luterilaisten pappien istuttaminen ortodoksiseurakuntiin epäonnistui täysin. Samaten epäonnistui hanke hankkia omalle alueelle Ruotsille myötämielinen ortodoksipiispa suoraan Konstantinopolin hyväksymänä, ohi Novgorodin.

Käskynhaltija Juhana Skytte sai 1630 virkaan astuessaan ohjeet tiukemmasta käännytyspolitiikasta; kahdessa vuodessa perustettiinkin suuri joukko luterilaisia kirkkopitäjiä ja luterilaisten pappien määrä kaksinkertaistettiin. Käännytystyön tulokset olivat kuitenkin huonot, sillä käännynnäisiä ei liiemmin tullut ja politiikka aiheutti 1630-luvulla ortodoksiväestössä lisää muuttopainetta pakoon Venäjälle.[17] Vasta väestön korvautuminen luterilaisilla tulokkailla vahvistutti luterilaisseurakuntia.

Ortodoksiväestön muuttoliike Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilainen käännytyspolitiikka, kulttuuriset seikat sekä alueen raskaat verotusolot aiheuttivat ortodoksien laajan pakolaisliikkeen Venäjän puolelle.[18] Pakolaisia lähti 1620-luvun lopulta lähtien tasaisesti. Kiristyvä veronkanto 1630-luvulla, vuoden 1635 kato ja erityisesti katovuodet 1640-luvulla kiihdyttivät muuttoa. Kokonaisuudessaan arvioidaan ennen ruptuurisotaa Venäjän puolelle muuttaneen yli 20 000 henkeä.[19] Uukuniemellä vuonna 1637 jo neljännes taloista oli autiona, lähinnä poismuuton takia. Kiteellä autiona oli samana vuonna lähes 40 prosenttia tiloista. Ruotsin ortodoksipolitiikan epäonnistuminen kävi konkreettisesti ilmi ruptuurisodan 1656–58 aikaan ortodoksien joukkopakona Venäjän puolelle.[20]

Ruptuurisodan joukkopako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruptuurisotaa edeltävinä vuosina 1650-luvulla venäläisten agitaattorit värväsivät asukkaita, neuvoivat näitä muuttamaan ja valmistelivat hyökkäystä.[21] Sodan aikana ortodoksitalonpojat yleisesti liittyivät hyökkäävien venäläisjoukkojen puolelle. Karjalaisten samaistumista venäläisyyteen ja Venäjään tukivat uskonto, kreikkalaiskatolisen kirkon organisaatio, sukulaisuussuhteet, sekä aineellinen ja henkinen kulttuuriyhteys.[22] Sotatapahtumien kääntyessä venäläisille tappiollisiksi alkoi ortodoksien joukkopako. Sodan aikana ja sen jälkimainingeissa Käkisalmen läänistä muutti 20–25 000 henkeä. Vain itäiset Salmin ja Suojärven pitäjät säilyivät ortodoksienemmistöisinä. Joissakin pitäjissä säilyi saarekkeina ortodoksienemmistöisiä kyliä.[23]

Esimerkiksi Kiteellä oli vuonna 1631 ortodoksitaloja 250 kpl, luterilaisia 50 kpl; 50 vuoden kuluttua taloista ortodoksisia oli 7 kpl, luterilaisia 276 kpl. Kesälahdella ortodoksitalot vähenivät samassa ajassa 71:stä kolmeen. Pälkjärven taloista vuonna 1631 kaikki olivat ortodoksisia; vuonna 1683 ortodokseja löytyi vain kaksi taloa, luterilaisia sen sijaan 82 taloutta.[24] Vuonna 1695 laskettiin Sortavalasta, Impilahdelta, Jaakkimasta ja Parikkalasta yhteensä vain nelisenkymmentä ortodoksiperhettä.[25]

Ruptuurisodan jälkeen osa pakenijoista oli halukkaita palaamaan, erityisesti mukaan pakotetut ja jotkut ortodoksien mukana paenneet luterilaiset perheet. Ennen rauhantekoa palasi väkeä tasaisesti, mutta rauhanehdot vaikeuttivat rajan yli käyntiä; paenneet katsottiin Venäjän kansalaisiksi. Palanneiden oli myös vaikea sopeutua yhteisöön; sodanaikaiset väkivallanteot säilyivät mielissä molemmin puolin.[26]

Kaiken kaikkiaan Ruotsin hallitsemasta Karjalasta muutti 1600-luvun aikana Venäjälle 40–50 000 henkeä. Tämä oli yli kaksi kolmasosaa alueen kantaväestöstä.[27]

Ortodoksipakolaisten määränpää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähtijät päätyivät lähinnä ylisen Volgan pohjoisosiin, jonne haluttiin viljelijöitä pitkällisten levottomuuksien autioittamiin kyliin. Kantaväestö oli paennut Volgan alajuoksulle, minne muodostui runsaasti itsenäisiä kasakkayhteisöjä. Sijainti oli tärkeä Moskovan kaupungin elintarvikehuollon kannalta, joten asuttamista tuettiin hallitsijatasolta asti. Asutus organisoitiin järjestelmällisesti ja tulokkaille annettiin etuuksia sekä verohelpotuksia. 1650-luvulla ennen ruptuurisotaa houkuttelu muuttui aktiiviseksi ja Käkisalmen lääniin organisoitiin asiamiesverkosto vakoilua ja värväystä varten.[28] Tverin alueelle 150–200 km Moskovasta luoteeseen muodostui nk. Tverin Karjala, jossa suurimmat yhteisöt ovat osittain säilyttäneet oman kielensä ja kulttuurinsa.

Luterilaisväestön muutto Käkisalmen lääniin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksien pako avasi tilaa uudelle väestölle. Väestöpaine ympäristöstä oli kova, sillä naapurimaakunnat olivat kärsineet raskaasta sotaväenotosta, Käkisalmen lääni puolestaan oli sotaväenotosta vapautettu. Tyhjeneviin kyliin muutti väestöä pääosin Savosta, jonkin verran myös Kainuusta ja Ruotsille vanhastaan kuuluneesta Viipurin Karjalasta. Vähäisessä määrin väestöä tuli Pohjanmaalta asti.[29] Tilaton väestö sai siirtyä alueelle luvallisesti, mutta talonpojat laskettiin Suomen puolelta karanneiksi. Savossa voudit laativat luetteloita karanneista, osin määränpäänkin mainiten.[30] Tulokas sai autioituneen tilan viljelyynsä käräjäpäätöksen jälkeen.

Muuttoliikkeen syyn ja Ruotsin ortodoksipolitiikan arviointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin käännytyspolitiikan määrätietoisuudesta on esitetty tutkijoiden keskuudessa jyrkempiäkin arvioita. Vanhastaan tutkimus arvioi käännytystyön ja luterilaistamistoimenpiteet varsin ankariksi, kuitenkin niin ettei suoranaisia pakkokeinoja tai väkivaltaa käytetty. Seurauksena myös ortodoksien maastapaon pääsyynä olisi ollut luterilainen käännytyspolitiikka.

Uudemman historiakirjoituksen mukaan erityisesti kruunun ja ylimmän virkamiehistön kanta oli maltillinen ja vältti pakkokeinoja. Aikaisemmin ankariksi mielletyt luterilaistamistoimenpiteetkään eivät näytä olleen säännönmukaisesti jatkuvia (tästä esimerkkinä luterilaisseurakuntien kustannuksiin osallistuminen), määräyksistä lipsuttiin (pappiskielto) tai käytäntö perustui vapaaehtoisuuteen (saarnapakko). Muuttoliikkeen pääsyinä pidetään ankaria katovuosia, raskasta verotusta ja kulttuurisia syitä: ortodoksiväestö samaistui venäjää puhuviin uskonveljiin, ei luterilaisiin ruotseihin.[31] Rajan takana odotti helpompi elanto tutussa kulttuurissa.[32]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marja Huovila: Käkisalmen läänin vaiheita esihistoriasta vuoteen 1811. Lahti, 1995. ISBN 952-90-6565-5.
  • Kimmo Katajala: Suurvallan rajalla. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Vammala, 2005. ISBN 951-746-698-6.
  • Aulis Könönen & Heikki Kirkinen: Pohjois-Karjalan historia I. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1969.
  • Pentti Laasonen: Novgorodin imu. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki, 2005. ISBN 951-746-697-8.
  • Jussi Lappalainen: Kaarle X Kustaan Venäjän-sota. Gummerus. Jyväskylä, 1972. ISBN 951-20-0098-9.
  • Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu, 1986. ISBN 951-9363-26-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Laasonen s. 11-13, 16, 151
  2. ↑ Huovila s. 61-65
  3. ↑ Huovila s. 104
  4. ↑ Huovila s. 70
  5. ↑ Katajalalähde tarkemmin?
  6. ↑ Laasonen s. 91
  7. ↑ Saloheimo s. 92-103
  8. ↑ Katajala s. 29
  9. ↑ Katajala s. 236
  10. ↑ Laasonen s. 20-25, Katajala s. 44-48, Lappalainen s. 42-45
  11. ↑ Laasonen s. 151
  12. ↑ Huovila s. 72, Laasonen s. 98
  13. ↑ Laasonen s. 33-42, 46
  14. ↑ Laasonen s. 97
  15. ↑ Laasonen s. 49, Katajala s. 33-34
  16. ↑ Laasonen s. 53
  17. ↑ Huovila s. 74-76
  18. ↑ Katajala s. 48, Laasonen s. 100
  19. ↑ Huovila s. 92
  20. ↑ Laasonen s. 104
  21. ↑ Lappalainen s. 96
  22. ↑ Katajala s. 49
  23. ↑ Huovila s. 92, Laasonen s. 111, Lappalainen s. 283
  24. ↑ Saloheimo s. 370, 402
  25. ↑ Huovila s. 79
  26. ↑ Laasonen s. 112
  27. ↑ Huovila s. 74, 92, Könönen s. 25, Lappalainen s. 25, Saloheimo s. 98-100, Laasonen s. 110
  28. ↑ Saloheimo s. 91-92, Lappalainen s. 285, Laasonen s. 102
  29. ↑ Lappalainen s. 282, Huovila s. 79
  30. ↑ Saloheimo s. 79, 144
  31. ↑ Katajala s. 48
  32. ↑ Laasonen s. 100
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Karjalan_väestömuutos_1600-luvulla&oldid=21115367”