Saimaa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee järveä. Saimaa on myös höyrylaivan nimi, SS Saimaa
Saimaa
Iso-Saimaa korostettuna satelliittikuvassa
Iso-Saimaa korostettuna satelliittikuvassa
Koordinaatit 61°15′N, 028°15′E
Sijainti Etelä-Savo, Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala
Pinta-ala 4 400[1] km²
Pinnankorkeus 75,70 m
Rantaviiva 14 850[1] km
Suurin syvyys 84 m
Keskisyvyys 17 m
Tilavuus 36 km³
Laskujoki Vuoksi
Saaria 13 710[1]

Saimaa (tunnetaan myös nimellä Suur-Saimaa) on Suomen suurin järvi ja neljänneksi suurin makeavetinen luonnonjärvi Euroopassa.[1] Se on Vuoksen vesistön pääjärvi, jonka laskujoki Vuoksi virtaa Laatokkaan, josta Saimaan vedet laskevat edelleen Nevajokea pitkin Suomenlahteen. Lappeenrannan, Joensuun ja Mikkelin kaupungit sijaitsevat Saimaan rannalla. Pienempiä Saimaan rannalla sijaitsevia kaupunkeja ovat Imatra, Savonlinna ja Varkaus.

Sisällysluettelo

Maantiede [muokkaa]

Saimaan pinta-ala on noin 4 380 neliökilometriä. Saimaa muodostuu useista salmien yhdistämistä järvenselistä, joista suurimpia ovat Etelä-Saimaa (joka joskus tunnetaan myös nimellä Saimaa tai Saimaan selkä), saariston pirstoma Pihlajavesi Savonlinnan eteläpuolella, luonnonkaunis Haukivesi Savonlinnan pohjoispuolella ja aava Pyhäselkä Joensuun eteläpuolella. Muita tunnettuja Saimaan osia ovat muun muassa kirkasvetinen Puruvesi, erämainen Luonteri sekä jylhä Kolovesi. Saimaa muodostaa keskeisimmän osan itäisestä Järvi-Suomesta (ks. Suomen maisemamaakunnat).

Saimaan keskimääräinen pinnankorkeus on 75,70 metriä merenpinnan yläpuolella. Suurin mitattu syvyys on 84 metriä Yövedellä Käenniemenselässä Suuren Riuttasaaren ja Pienen Riuttasaaren eteläpuolella. Suurimman osan vesistään Saimaa saa Pielisen reitiltä Pielisjoesta, joka laskee Saimaan tasolle Pyhäselällä Joensuussa. Toinen pohjoisista reiteistä Kallaveden reitti purkaa vetensä Saimaan tasolle Soisalon saaren länsipuolelta Leppävirran reittiä ja itäpuolelta Heinäveden reittiä pitkin. Näiden molempien reittien vedet saavuttavat Saimaan tason Haukivedellä Varkauden Huruskosken ja Heinäveden Pilpankosken jälkeen.

Historia [muokkaa]

Jääkauden jälkeen Saimaa kuroutui Itämeren Ancylus-vaiheen makeanveden järvestä itsenäiseksi järveksi, joka laski vetensä Perämereen kuroutumiskohdastaan. Aluksi Saimaan vesiallas sijaitsi nykyistä pohjoisempana, sillä maan kuori oli jääkauden jälkeen vielä luoteeseen kallellaan. Maa kohosi luoteessa kuitenkin nopeammin kuin kaakossa, jolloin vesi valui hiljalleen etelään laajentaen tulvillaan järven pinta-alaa. Lopulta järvialtaan kallistuminen nosti järven valumakynnyksen luusuassa liian korkealle kuivaten Saimaan lasku-uoman. Vedet nousivat ennätyksellisen korkealle ja puhkaisivat uuden lasku-uoman Päijänteeseen Pielavedellä. Saimaan laskujoki virtasi Perämerelle nyt Päijänteen kautta noin 6500 eaa. alkaen. [2]

Myös Päijänteen laskukynnys nousi ja sai Päijänteen tulvimaan. Veden pinta nousi Saimaan tasolle, jolloin syntyi suuri yhtenäinen Sisä-Suomen suurjärven järviallas. Suurjärven lasku-uoma säilytti Päijänteen luusuan laskien vedet Kalajoen kautta Perämereen. Maankohoamisen vaikutuksesta yhteys Päijänteeseen katkesi, ja Saimaasta muodostui taas erillinen järvi, joka mursi kaksi lasku-uomaa Kymijokeen, joka oli myös Päijänteen lasku-uoma. Toinen reitti kulki Mäntyharjun kautta ja toinen eli Valkealan reitti Salpausselkien välissä. Lopulta syntyi noin 4 000 eaa. Vuoksi, joka korvasi edellä mainitut uomat.[3][2]

Saimaata Kotasaaresta katsottuna.

Vesiliikenne [muokkaa]

Saimaan kanava kulkee Lappeenrannasta Viipuriin ja Suomenlahteen. Toiset kanavat yhdistävät Saimaan toisiin itäisen Suomen järviin, muun muassa Unnukkaan, Kallaveteen, Pieliseen ja Juojärveen, muodostaen todellisen vesiteiden verkoston. Kanavia on aiemmin käytetty lähinnä puun ja muun rahtitavaran kuljettamiseen, mutta nykyisin – Saimaan kanavan vilkasta rahtialusliikennettä lukuun ottamatta – matkailijat, veneilijät ja risteilyalusten matkustajat muodostavat kanavien tärkeimmän käyttäjäryhmän.

Eläimistö [muokkaa]

Saimaannorppa on vain Saimaalla elävä norpan äärimmäisen uhanalainen alalaji, joka eristyi muista norppapopulaatioista noin 8 000 vuotta sitten. Saimaannorppakanta on nykyisin vain noin 310 yksilöä (2012)[4]. Saimaan ja Pielisen alueen kotoperäinen järvilohi ei enää lisäänny luonnonvaraisesti.

Katso myös [muokkaa]

Lähteet [muokkaa]

  • Jantunen, Tuija: Muinais Itämeri, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 63-86. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  • Rainio, Heikki: Mahtavat Salpausselät, julkaisusta: Jääkaudet, toimittaja Koivisto, Marjatta, s. 87-105. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3.
  • Hakulinen, Matti: Pohjois-Savon suurjärvi - Saimaan altaan kuroutuminen. Geologi, 2012, 64. vsk, nro 5, s. 132-136. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 5.1.2013.

Viitteet [muokkaa]

  1. ↑ a b c d Saimaa. Etelä-Savon ympäristökeskus.
  2. ↑ a b Jantunen, Tuija: Muinais Itämeri, 2004, s.
  3. ↑ T. Jussila Suomen esihistorian kronologiataulukko Mirkroliitti Oy
  4. ↑ Saimaan norppakanta kasvoi ensi kertaa yli kolmensadan Helsingin Sanomat. Viitattu 19.11.2012.

Aiheesta muualla [muokkaa]

Tämä meriin, järviin, jokiin tai muihin vesimuodostumiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia tai samankaltaisia artikkeleita.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saimaa&oldid=13260413