Saimaannorppa

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saimaannorppa
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen [1]
Äärimmäisen uhanalainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Hylkeet Phocidae
Suku: Pusa
Laji: Norppa hispida
Alalaji: saimensis
Kolmiosainen nimi
Pusa hispida saimensis
(Nordquist,1899)
Saimaannorpan levinneisyys
Saimaannorpan levinneisyys

Saimaannorppa (Pusa hispida saimensis, vanh. Phoca hispida saimensis) on norpan alalaji, joka on sopeutunut elämään Saimaan järvialtaassa. Saimaannorppa on muinaisjäänne, joka jäi saarroksiin Saimaaseen viimeisen jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena noin 8 000 vuotta sitten. Alalaji on sopeutunut täysin makeaan veteen. Nykyisin saimaannorppia arvioidaan olevan jäljellä noin 260 yksilöä,[1] tutkimuksin todennettuna pienin kanta oli noin 180 yksilöä vuonna 1990. Kannan kehittymistä seurataan tarkasti, ja lajin sukupuutto on tällä hetkellä "erittäin todennäköistä", sillä lisääntymiskykyisiä naaraita on vain joitain kymmeniä [2].

Saimaannorppaa on luonnehdittu suomalaisen luonnonsuojelun symboliksi.[3]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Tuntomerkit

Aikuisen saimaannorpan ruumiin pituus on 130–145 cm ja paino 50–90 kg.[1] Aikuisen saimaannorpan karvapeitteessä erottuvat selvästi norpan yksilölliset vaaleat rengaskuviot. Karvan perusväri on tummanharmaa, myös lähes mustia yksilöitä on tavattu. Värityksessä on havaittu myös poikkeavaa punaruskeaa kasvojen ja kainaloiden alueilla. Norpan poikaset eli kuutit ovat tuhkanharmaita, poiketen Jäämeren ja Itämeren kermanvaaleista kuuteista tai Laatokan mustanharmaista. Kuutin villan väritys on yksi alalajituntomerkki. Saimaannorpalla on muita norpan alalajeja leveämpi kallo ja lyhyempi kuono. Sillä on myös ruumiinpainoon nähden norpista suurin aivojen tilavuus.[4] Biologiselta älykkyydeltään saimaannorppaa verrataan koiraan.

[muokkaa] Kanta

Saimaannorppa on Suomen ainoa endeeminen nisäkäs. Metsähallituksen mukaan (2007) talvikanta on 260 yksilöä. Tavoite on 400. Nykyään norppia on niin vähän, että satunnaisetkin tekijät, kuten sairausepidemia, voi tappaa lajin sukupuuttoon.[5]

Vuonna 2007 saimaannorpan kannan on arvioitu kasvaneen suojelu- ja tutkimustyön ansiosta noin 270 yksilöön. Kanta on keskittynyt Keski-Saimaalle Savonlinnan etelä ja pohjoispuolelle, jossa se on vahvistunut. Pohjoinen Saimaa oli aikoinaan vahvaa norppa-aluetta, mutta norppa on katoamassa viimeisten vanhojen yksilöiden kuollessa. Etelä-Saimaan kanta kärsi todennäköisesti 1980-luvulle asti alueen teollisuuden aiheuttamista korkeista myrkkypitoisuuksista.[6] Kanta on hieman toipunut, mutta kärsii nykyään lisääntyneestä häiriöstä pesimäaikana.[1]

Saimaannorpan kantaa seurataan tarkoin vuosittaisin laskennoin kevättalvella pesintäajan loppupuolella. Edellisinä vuosina kuutteja on todettu 53 (2000), 51 (2003) ja 64 (2004). Vuonna 2006 kuutteja löytyi 40, joista kuusi oli menehtynyt pesään. Vuonna 2007 heikon jäätilanteen vuoksi pesintäalueesta jäi tarkastamatta noin puolet, mutta kuutteja löydettiin 27, joista viisi oli kuolleita. Huonosta jäätilanteesta huolimatta pesintä siis ilmeisesti onnistui.[1] Vuonna 2008 kuutteja löytyi 50, joista pesään kuolleita oli neljä.[7] Vuoden 2009 laskennoissa kuutteja löytyi 44, joista kuusi oli kuollut pesään. [8]

[muokkaa] Norppa ja ihminen

Historiallisesti saimaannorppa ei ollut koskaan merkittävä saaliseläin. 1800-luvun lopulla se luokiteltiin vahinkoeläimeksi, vuoteen 1948 asti siitä maksettiin tapporahaa. Vuonna 1955 saimaannorppa rauhoitettiin metsästykseltä, mutta kanta väheni edelleen 1960- ja 1970-luvuilla.[9]

Rauhoituksen jälkeiselle norppakannan hupenemiselle oli useita syitä. Merkittävintä oli verkkokalastuksen määrän kasvu Saimaalla ja käyttöön otetut sitkeät nailonverkot, joihin norppia sotkeutui ja hukkui. Eläinten lisääntymistä häiritsi metyylielohopea, jonka pitoisuudet Saimaalla olivat poikkeavan korkeita 1960-luvulla ja 1970-luvulla. Nykyisin ympäristömyrkyt eivät ole uhka saimaannorpalle. Saimaan vedenpinnan talviaikainen säännöstely 1920-luvulta 1990-luvun alkuun useina talvina romahdutti rantajäätä ja saimaannorppien pesiä aiheuttaen merkittävää, jopa 40% pesäkuolleisuutta poikasille. Tämä sukupuuton uhka on lähes poistunut Saimaan ja Vuoksen juoksutuslainsäädännön muutoksella.

Saimaannorppatutkimuksen ja eläimeen liittyvän vapaaehtoistoiminnan yhteistyöelimeksi perustettiin vuonna 1979 WWF:n Suomen rahaston saimaanhyljetyöryhmä. Työryhmän oli määrä selvittää saimaannorpan tilanne, uhkatekijät ja suojelutoimet. Ensimmäiset järjestelmälliset pesä- ja poikaslaskennat alkoivat ja suuren yleisön valistus alkoi. Saimaannorpan suojelun aloittaminen johti komiteamietintöön saimaannorpan suojelun toteuttamiseksi vuonna 1982. Jo aiemmin, vuonna 1980 aloitettiin vapaaehtoiset kalastusrajoitukset, joista myöhemmin maksettiin korvauksia kalastuskunnille mietinnön perusteella. Vuonna 1991 saimaannorppa poistettiin riistalajiluettelosta ja saimaannorpan suojelu siirtyi ympäristöhallintoon. Ympäristöhallinnossa saimaannorpan kannan seurannasta ja suojelusta vastaa Metsähallitus.

Koloveden ja Linnansaaren kansallispuistot ovat ainoita jo suojeltuja saimaannorpan elinalueita. Euroopan suojelualueverkolla, Naturalla, tullaan suojelemaan loput keskeiset elinalueet. Saimaannorppa on uhanalaisin eläinlaji, joka asuu ainoastaan Euroopan unionin alueella. Nykyinen lainsäädäntö edellyttää tiukkaa saimaannorpan suojelua, johon Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin.

[muokkaa] Suojelutilanne

Saimaannorpan tulevaisuus on edelleen uhattuna. Merkittävä riski on pienen kannan alttius tautiepidemioille. Myös ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa ongelmia pesinnälle, jonka onnistuminen riippuu voimakkaasti jää- ja lumitilanteesta. Saimaannorpan sopeutumiskykyä on vaikea arvioida. Suojeluohjelman tavoitteeksi on asetettu kanta, jota sukupuutto ei välittömästi uhkaa. Tämän on arvioitu olevan noin 400 yksilöä ja 80 kuutin syntyvyys.[10]

Saimaannorpalla ei ole luonnossa muuta merkittävää vihollista kuin ihminen. Pyydyskalastuksen seurauksena menehtyy suuri määrä norppia. Saimaalla kalastus on lähinnä vapaa-ajan- ja kotitarvekalastusta. Etenkin kalastamaan opettelevat kuutit joutuvat herkästi verkkoon, jonka vuoksi vaarallisten kalastusvälineiden käyttöä on nykyään rajoitettu 15.4. - 30.6.. Vielä 1980-luvulla 70 - 80 prosenttia poikasista menehtyi ensimmäisenä elinvuotenaan verkkoihin.[11]

Toinen vapaa-ajan toiminnasta aiheutuva uhka on moottorikelkkailun ja kesämökkien talvikäytön yleistyminen. Norppa on herkkä häirinnälle ja askelet tai tärinä aiheuttavat imettävälle emolle pakoreaktion. Saimaan kansallispuistot ovatkin norpan parhaita lisääntymisalueita.[12]

Saimaannorppa on Suomen Luonnonsuojeluliiton tunnuseläin.

[muokkaa] Lähteet

Hyvärinen; Kunnasranta; Nieminen; Taskinen: Hyle - Saimaan oma norppa. Tammi, 2004. 951-31-3070-3.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 http://www.wwf.fi/ymparisto/uhanalaiset_lajit/kotimaiset/saimaannorppa.html
  2. ↑ http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/1135243585653
  3. ↑ Tuomas Manninen: Tehdään halleista biodieseliä!. Ilta-Sanomat, 2009, nro 3.4., s. 14.
  4. ↑ Hyle, s. 32-41
  5. ↑ Jari Lyytimäki ja Harri Hakala, Ympäristön tila ja suojelu Suomessa, Gaudeamus, 2008, s. 182
  6. ↑ Hyle, s. 18-29
  7. ↑ Metsähallitus: Hyljekanta 2008 18.5.2009. Viitattu 19.5.2009.
  8. ↑ Metsähallitus: Hyljekanta 2009 18.5.2009. Viitattu 19.5.2009.
  9. ↑ Asetus Saimaan hylkeen ja supikoiran rauhoittamisesta. Suomen asetuskokoelma 110/1955. Asetus tuli voimaan 4. maaliskuuta 1955
  10. ↑ Hyle, s. 136-140
  11. ↑ Hyle, s. 124-133
  12. ↑ Hyle, s. 124-133

[muokkaa] Aiheesta muualla

Wikiuutiset
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Saimaannorppa
Henkilökohtaiset työkalut