Kymijoki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kymijoki
Pernoonkoskien ylimmän koskiportaan Myllykoski eli Torminvirta
Pernoonkoskien ylimmän koskiportaan Myllykoski eli Torminvirta
Alkulähde Päijänne
Laskupaikka Suomenlahti
Maat Suomi
Pituus 204 km
Alkulähteen korkeus 78,2 m
Virtaama Keskivirtaama 282 m3/s[1] Ali- ja ylivirtaama 65–816 /s

Kymijoki (ruots. Kymmene älv) on Kymijoen vesistön laskujoki Suomessa. Se sijaitsee Päijät-Hämeen, Kymenlaakson ja Uudenmaan maakuntien alueella. Joki alkaa Kymijoen vesistön pääjärvestä Päijänteestä ja laskee Suomenlahteen viitenä suuhaarana. Kymijoessa on monia vesivoimaloita ja ennen se oli tärkeä puutavaran kuljetusväylä. Sen varrella sijaitsevia kaupunkeja ovat Heinola, Kouvola ja joen suistoalueella sijaitseva Kotka.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päijänteen eteläosan Asikkalanselästä virtaavasta Kalkkisten koskista alkaa järvireitti, jonka suurimmat järvet ovat Ruotsalainen, Konnivesi ja Pyhäjärvi. Heinolan keskusta sijaitsee kohdassa, jossa Jyrängönvirta-niminen Kymijoen osa alkaa Ruotsalaisesta. Mäntyharjun reitti laskee Lintukymi-nimisenä Pyhäjärveen.

Pyhäjärven jälkeen alkaa lähes järvetön osuus mereen. Valkealan reitti yhtyy jokeen Harjunjokena Kouvolassa, jonka jälkeen on joen laajentuma Kuusaanlampi. Joki virtaa Kuusankosken taajaman läpi, jossa on puistomaisia rantoja. Ensimmäisen Salpausselän jälkeen joen varrella ovat Korian, Myllykosken, Ummeljoen, Inkeroisten ja Anjalan taajamat. Joki virtaa tällä alueella pääasiassa peltojen keskellä.[2] Myllykosken eteläpuolella jokeen virtaa idästä Sorsajoki. Anjalankosken padon alapuolella levenee Anjalanlahden suvanto. Hurukselan kylässä joesta erkanee useita pieniä sivuhaaroja ja jokeen yhtyy toiselta puolelta Junkkarinjärvestä laskeva Juotjoki. Joen länsipuolella on joen laajentuma Muhjärvi.

Ahvionkosken jälkeen seuraa alajuoksun ainoa asumaton alue Kouvolan ja Kotkan rajalla. Ahvionkosken alapuolella joesta erkanee länsipuolelle 20–30 metriä leveä Piuhanhaara, joka yhtyy takaisin jokeen Kultaankoskien alapuolella. Kultaankoskien jälkeen Kymijoessa on useita haaroja, joista joki jakautuu läntiseen Hirvikoskenhaaraan ja itäiseen Pernoonhaaraan. Nämä jokihaarat jakaantuvat edelleen viiteen mereen laskevaan suuhaaraan. Suuhaarasta riippuen Kymijoen pituus on 184–204 kilometriä.[3]

Kymijoen virtaama on yleensä suurin kevään lumensulamisjaksosta alkukesään. Keskivirtaamalla veden virtaus Pyhäjärvestä mereen kestää kolme vuorokautta. Joen keskisyvyys on 9,5 metriä. Susikosken alapuolelta on mitattu 27 metrin syvänne.[4]

Läntinen laskuhaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hirvikoskenhaara virtaa Tammijärveen, jonka pohjoispäähän virtaa Tallusjoki. Tammijärven eteläpuolella joki jakautuu edelleen useisiin haaroihin. Hevossaari erottaa Tammijärvestä Suvijärven ja Vuohijärven. Teutjärvestä virtaava Teutjoki yhtyy Kymijokeen Suvijärvessä. Mereen laskevat Ahvenkoskenhaara Ahvenkoskenlahteen Loviisan ja Pyhtään rajalla ja Pyhtäänhaara Purolanlahteen Pyhtäällä.

Itäinen laskuhaara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Langinkoski Kotkassa.

Pernoonhaaran alkupäässä on Pernoonkoski, joka on Kymijoen putouskorkeudeltaan suurin vapaana virtaava koskialue. Pernoonhaara jakautuu Kotkassa läntiseen Koivukosken- ja itäiseen Korkeakoskenhaaraan, joista Koivukoskenhaara edelleen Langinkosken- ja Huumanhaaraan. Luonnontilaisena Koivukoskenhaara oli virtaamaltaan suurempi, mutta nykyään suurin osa virtaamasta ohjataan Korkeakoskenhaaraan.[1] Langinkoskenhaara laskee Langinkosken kautta Keisarinsatamaan, Huumanhaara Huumanpohjaan ja Korkeakoskenhaara Sunilanlahteen.

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymijoki oli ennen Suomen etelärannikon merkittävin vaelluskalajoki. Vaelluskaloja nousi kaikkiin jokihaaroihin, mutta Korkeakoskenhaarassa Korkeakoski oli luonnollinen este nousulle. Muita jokihaaroja pitkin kalat nousivat Anjalankoskelle (Ankkapurhalle)saakka. Tärkeimmät vaelluskalat olivat lohi, taimen, siika, nahkiainen, ankerias, vimpa, toutain ja kuore. Patojen, perkausten ja teollisuuden jätevesien vuoksi vaelluskalakannat romahtivat ja hävisivät lähes kokonaan 1950-luvun alkuun mennessä. Vedenlaadun paraneminen, kalaportaiden rakentaminen ja kalanistutus ovat elvyttäneet kalakantoja. Merilohi nousee jokeen ja lisääntyy nykyisin taas luontaisesti. Kymijoen alkuperäinen oma lohikanta ei säilynyt ja lohenistutuksiin valittiin nevanlohi, joka oli maantieteellisesti lähin säilynyt kanta.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päijänteen vedet virtasivat alun perin pohjoiseen, mutta maankohoamisen ollessa voimakkaampaa pohjoisessa ne mursivat uuden reitin etelään Salpausselkien läpi Vuohijärven ja Pyhäjärven kautta Kymijokeen. Tämä purkautuminen tapahtui eri lähteiden mukaan noin 4 900 eaa.[5] tai noin 4 000 eaa.[6] Kymijoen osa ensimmäiseltä Salpausselältä mereen oli syntynyt jo aikaisemmin. Ennen Vuoksen syntymistä myös Saimaan vedet virtasivat Kymijokeen. Päijänteen nykyinen purkautumisreitti etelään puhkesi noin 1 000 eaa. Konniveden eteläpäästä toisen Salpausselän läpi, liittyen vanhaan uomaan Pyhäjärvessä.[6] Pieni Nummenjoki on ollut jääkauden jälkeen yksi Kymijoen suuhaaroista.[7]

Uitto Kymijoessa loppui Kuusankosken ja meren välillä vuonna 1966 ja Kuusankosken yläpuolella vuonna 2002.[6]

Kymijoki rajajokena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymijoen alajuoksu Pyhäjärvestä Suomenlahteen saakka oli Ruotsin ja Venäjän rajajokena Turun rauhasta (1743) Haminan rauhaan (1809) saakka. Ruotsin puoli kuului hallinnollisesti Kymenkartanon ja Savon lääniin (myöhemmin jaettuna Kyminkartanon lääniksi sekä Savon ja Karjalan lääniksi) ja Venäjän puoli Viipurin kuvernementtiin eli Vanhaan Suomeen. Raja halkaisi Pyhtään pitäjän, jonka Ruotsin puolelle jääneestä alueesta muodostettiin Ruotsinpyhtään pitäjä.

Sen jälkeen kun Vanha Suomi vuonna 1812 yhdistettiin muuhun Suomeen, Kymijoki jäi Kyminkartanon ja Viipurin läänien, myöhemmin Uuden­maan ja Viipurin läänien rajaksi, kunnes vuonna 1949 Uudenmaan läänin itäisimmät kunnat yhdistettiin Viipurin läänin Suomelle jääneiden osien kanssa samaan Kymen lääniin.[8]

Joenpohjan saasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen mukaan Kymijoen pohja on paikoitellen maailman saastunein tutkittu joen pohja.[9][10] Pohjakerroksissa on erityisen runsaasti orgaanisia klooriyhdisteitä kuten dioksiineja ja furaaneja sekä elohopeaa.[11] On arvioitu, että Kymijoen pohjassa on dioksiineja yhtä paljon kuin koko Suomenlahdella. Pahimmin saastunut alue on Kuusankosken ja Keltin välillä. Klooriyhdisteitä syntyi Kuusankoskella Kymin Osakeyhtiön Ky5-nimisen puun sinistymisenestoaineen valmistuksen sivutuotteina vuosina 1940–1984. Myrkyt ovat sitoutuneina pohjan sedimentteihin, eivätkä ne saastuta vettä ellei pohjaa pöyhitä. Tästä syystä joen pohjaa ei saa ruopata. Kymijoen veden laatu on parantunut 1960-luvulta lähtien ja on nykyisin jo melko hyvä. Kalojen dioksiinipitoisuudet ovat hieman korkeampia kuin muualla Suomen sisävesissä, mutta kuitenkin selvästi merikaloja alhaisempia. Elohopeapitoisuudet ylittävät varsinkin suurissa petokaloissa EU:n suositusrajan.

Vesivoimalat ja kosket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymijoessa on 12 vesivoimalaa ja useita säännöstelypatoja. Ensimmäisiä vesivoimaloita alettiin rakentaa vuonna 1882. Kalkkisten kanavaa ja säännöstelypatoa käytetään Päijänteen vedenkorkeuden säännöstelyyn. Hirvivuolteen padolla säännöstellään joen virtaamaa itäiseen ja läntiseen laskuhaaraan. Tammijärven eteläpuolella Paaskosken padolla voidaan säännöstellä virtaamaa Klåsarön jokihaaraan. Strömforsin ruukin pato pitää vedenkorkeutta tasaisena ruukin ympäristössä.[12] Kymijoen eteläosien vapaat kosket on suojeltu koskiensuojelulailla.

Läntinen haara:

  • Hirvivuolle, säännöstelypato, rakennettu vuonna 1933[12] (Pyhtää)
  • Hirvikoski (Pyhtää)
  • Paaskoski, säännöstelypato, rakennettu vuonna 1933[12] (Pyhtään ja Loviisan rajalla)
  • Klåsarö (Loosarinkoski), vesivoimala (Pyhtää)
  • Ediskoski, Pyhtäänhaarassa, vesivoimala (Pyhtää)
  • Strömfors, säännöstelypato, rakennettu vuonna 1965[12] (Loviisa)
  • Merikoski, Ahvenkoskenhaarassa, vesivoimala (Pyhtään ja Loviisan rajalla)

Itäinen haara:

  • Pernoonkosket, putouskorkeus noin 5 m[1] (Kotka)
  • Laajakoski, oikaistu Jäppilänsaaren länsipuolitse (Kotka)
  • Koivukoski, Koivukoskenhaarassa, vesivoimala kosken ohittavassa kanavassa, säännöstelypato luonnonuomassa (Kotka)
  • Siikakoski, Koivukoskenhaarassa (Kotka)
  • Kokonkoski, Koivukoskenhaarassa (Kotka)
  • Langinkoski, Langinkoskenhaarassa (Kotka)
  • Hinttulankoski, Huumanhaaran alkupäässä (Kotka)
  • Korkeakoski, Korkeakoskenhaarassa, vesivoimala (Kotka)
Kymijoen vesivoimalat
nimi putous-
korkeus m [13]
teho rakennevirtaamalla
MW [13]
rakennettu kunta yhtiö
Ahvenkoski 11,3 24 1933 Pyhtää, Loviisa Oy Mankala Ab (Helsingin Energia)[14]
Ediskoski 9,1 0,4 nykyinen 1990 Pyhtää Oy Mankala Ab (Helsingin Energia)[14]
Klåsarö 3,1 4,6 1909, nykyinen 1983 Pyhtää Oy Mankala Ab (Helsingin Energia)[14][15]
Korkeakoski 13 10 1906, nykyinen 1926[16] Kotka Statkraft
Koivukoski 4,5 1,9 1933 Kotka Statkraft
Anjalankoski 9,7 20 1983 Kouvola Kemijoki Oy
Inkeroinen 9,7 17 1922, uusittu 1994 Kouvola Kemijoki Oy
Myllykoski 7,2 23 1928, 1997 Kouvola Pato osakeyhtiö, vuokrattu KSS-Energialle
Keltti 6,1 16,5 1940 Kouvola UPM[17]
Kuusankoski 9,2 29,4 1946, 1949, 1951 Kouvola UPM[17]
Voikkaa 9,0 29 1922, 1962, 1991 Kouvola UPM[17]
Mankala 8,1 25 1950 Iitti Oy Mankala Ab (Helsingin Energia)[14]
Vuolenkoski 3,5 11 1959 Iitti Pato osakeyhtiö, vuokrattu KSS-Energialle

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Kymijoen alaosan koski- ja virtapaikkojen pohjanlaadut sekä lohen ja meritaimenen lisääntymisalueet (pdf) Maa- ja metsätalousministeriö.
  2. Kymijoen kalastusalueen käyttö- ja hoitosuunnitelma 1997 (pdf) Kymenlaakson kalatalouskeskus.
  3. Kymijoki Kymijoki.fi.
  4. Myllykoski Paper Oy:n ympäristölupa (pdf) Itä-Suomen ympäristölupavirasto.
  5. Mikroliitti Oy, Timo Jussila: Suomen esihistorian kronologiataulukko
  6. a b c d Kymijoki Kaakkois-Suomen ympäristökeskus.
  7. Nummenjoen suu Kaakkois-Suomen ympäristökeskus.
  8. http://www.finnicakymenlaakso.fi/artikkeli.php?id=2
  9. Kolehmainen, Jari: Atomeita ja vetymeitä 21.1.2007. Viitattu 11.12.2010.
  10. Kangas, Kimmo: Kymijoen tilaa tulee varjella valppaasti. (pääkirjoitus) Kouvolan Sanomat, 15.8.2011, s. 4.
  11. Kymijoen saastuneet sedimentit Kaakkois-Suomen ELY.
  12. a b c d Käyttö- ja hoitosuunnitelma (pdf) Kalatalouden Keskusliitto.
  13. a b Vesivoimalaitokset Kaakkois-Suomen ympäristökeskus.
  14. a b c d Kymijoen vesivoimalaitokset Helsingin Energia.
  15. Historia Pyhtään kunta.
  16. Korkeakosken teollisuusympäristö Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto.
  17. a b c UPM ostaa Varmalta takaisin kolme Kymijoen vesivoimalaitosta UPM. Viitattu 15.11.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koordinaatit: 60°29′25.81″N, 026°27′08.82″E