Mäntyharjun reitti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Enonveden Enolahti peltoalueen takana.

Mäntyharjun reitti on järvireitti Kymijoen vesistössä Etelä-Savon ja Kymenlaakson maakuntien alueella. Se sijaitsee Kymijoen vesistön läntisen pääosan eli Päijänteeseen laskevien reittien ja Vuoksen vesistön välissä. Järvireitin suurin järvi on Puula, mutta reitin alueella on kaikkiaan 1 700 järveä. Reitti laskee Pyhäjärveen, joka on viimeinen suuri järvi Kymijoen yläjuoksun varrella ensimmäisen Salpausselän pohjoispuolella. Täällä reitin osuus Kymijoen kokonaisvesimäärästä on noin 13 % ja keskivirtaama 33 m³/s.lähde? Vesistön koskialueista on 16 % suojeltuja. Vuohijärven itäpuolella sijaitsee Repoveden kansallispuisto.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkauden jälkeen noin vuonna 4 800 eaa. Saimaan pinta nousi edelleen ja Ristiinan Matkuslammen kohdalta aukesi uusi Saimaan lasku-uoma Mäntyharjun reittiä Kymijoen vesistöön noin 400 vuoden ajaksi. Myös Päijänteen vedet purkautuivat vuodesta 4 900 eaa. noin vuoteen 1 000 eaa. Rieveleiden reittiä Vuohijärveen ja siitä Mäntyharjun reittiä Siikakosken-Verlan läpi Pyhäjärveen ja edelleen Kymijokeen. Reitin rantakalloilta löytyy jääkauden aikaisia hiidenkirnuja ja kivikautisia kalliomaalauksia, sillä pyyntiväestöä Etelä-Savossa on ollut vuodesta 4 000 eaa. alkaen. Vuonna 1854 Mäntyharjun reitin virtaamaa lisättiin keinotekoisesti muuttamalla Puulan laskureitti (aiemmin Suonteen ja Hartolan Jääsjärven kautta Päijänteeseen) Mäntyharjun reitille kaivamalla Kissakosken kanava.

Turun rauhassa vuonna 1743 sovittu Ruotsin ja Venäjän välinen valtakunnanraja kulki osittain Mäntyharjun reittiä pitkin. Reitin varrella on rajamerkkejä kallioissa, sekä muutamia muistomerkkejä. Venäläiset rakensivat ensimmäisen maailmansodan aikana vuosina 1915–1917 puolustuslinjoja eri puolille Suomea suojaamaan Pietaria, joista ns. toisen sisämaan puolustuslinjan läntinen haara suojasi Savon rataa, kulkien Ristiinan, Mäntyharjun ja Jaalan kautta Kouvolaan. Kenttälinnoitteita (lähinnä taisteluhautoja) on Mäntyharjun reitin vesistöjen varrella noin 28:ssä eri kohteessa lähinnä maakannaksilla.

Uitto ja teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntyharjun reitti toimi puun vesikuljetusväylänä yli 200 vuoden ajan. Voikosken vesisaha aloitti toimintansa vuonna 1775 ja teollisen mittakaavan uittotoiminta käynnistyi, kun Kymijoki oli perattu vuonna 1870. Mäntyharjun lauttausyhtiö alkoi hoitaa kaiken puunuiton reiltillään vuodesta 1892 alkaen. Halla-yhtiön vuonna 1910 aloittama tukinuitto oli huipussaan sotien välillä 2,5 miljoonaa tukkia vuodessa irtouittona. Osa puista tuli Saimaalta Honkataipaleen ylitse. Nippu-uittoon päästiin vuonna 1963, mutta uitettava vuotuinen puumäärä jäi noin puoleen puolen miljoonan kuution kannattavuusrajasta. Puunuitto Mäntyharjun reittiä Voikkaalle loppui käytännössä vuonna 1976, kuljetusten siirryttyä kustannussyistä kumipyörille mm. VT-15 Kouvola-Ristiina-tieosuuden valmistuttua 1970-luvulla.

Reitin varrella on lukuisten sahalaitosten lisäksi toiminut ja toimii yhä muutakin metsäteollisuutta, muun muassa Kissakosken paperihiomo, joka on nykyisin Kissakosken tehdasmuseo, kaasuja valmistava Woikoski, UPM:n Kalson vaneritehdas. Verlan pahvitehtaan perintöä vaalii Verlan pahvitehdas-museo. Mäntyharjun reitin vesivoimalaitosten yhteisteho on 6,75 MW.

Sillat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävä Mäntyharjun reitin ylittävä silta löytyy VT-5:lta Vihantasalmelta. 182 metriä pitkä silta on maailman suurin valtatiellä oleva liimapuinen riippuansassilta. Mäntyharju-Voikoski-tien varrelta löytyy myös käsin paikan päällä vuonna 1936 rakennettu Virransalmen museosilta, sekä siitä etelään Vuohijärveltä 2000-luvun alussa uusittu Hillosensalmen silta, missä alun perin oli kääntö-tyyppinen Savon radan rautatiesilta. Savon rata seuraakin Mäntyharjun reittiä. Näiden lisäksi kaikkien valjastettujen ja uittoa varten perattujen koskien yli johtavat patosillat kuuluvat osana paikalliseen miljööhön.

Kosket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntyharjun reitillä on yhteensä yli 20 koskea, joista osa on kunnostettu kalastus- ja virkistyskäyttöön. Läsäkoski oli Mikkelin pitäjän ainoa lohenpyyntipaikka ja 1840-luvulla koskeen perustettiin mylly (lopetettiin 1950-luvulla) ja sahalaitos (lopetettu 1939). Laitokset työllistivät enimmillään 400 henkilöä. Kalanviljelyslaitos oli toiminnassa vuosina 1931-1968.

Kissakoskeen rakennettiin kanava 1850-luvulla, Kissakosken paperitehdas ja puuhiomo olivat toiminnassa vuosina 1907-1920 ja tulipalon jälkeen Kissakosken puuhiomo vuosina 1922-1939. Kaplan- turbinilla toteutettu vesivoimalaitos valmistui 1932. Hiomon toiminan loputtua 1939 sähköntuotantoon valjastettiin päärakennuksessa oleva Francis- turbiini v. 1942 ja niihin tilohin perusti Suur-Savon Sähkö Oy 2000-luvulla sähkönäyttelyn. Tehdasrakennuksen tilossa toimii myös pienyrityksiä.lähde?

Ripatin-, Puuskan- ja Kaivannonkoskissa harrastetaan kalastusta ja melontaa.

Myös Kuomio-, Pyhä- ja Miekankoskissa kalastetaan, kuten myös Verlan alapuolisessa Puolakankoskessa. Pyhäkosken nippu-uittokanavaan rakennettiin venesulku vuonna 1998. Miekankoskella on Turun rauhan muistomerkin lisäksi uittotupa-museo ja kahvila. Miekankoski oli ennen 1800-luvun loppupuolta Miekansalmi, koski siihen syntyi vasta, kun Voikoskea ruopattiin.

Siikakoskeen rakennettiin vesisaha vuonna 1826 ja myöhemmin kaksi myllyä sekä pieni vesivoimalaitos vuonna 1917.

Mäntyharjun reitin järviä ja koskia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uittotoimintaa käsittelevää kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keränen Kauko: Uittomuistoja Mäntyharjun reitiltä, 1999. ISBN 952-91-1725-6.
  • Pakkanen Esko: Antaa pölkyn juosta!, 2004. ISBN 9519727213 9789519727219.
  • Pääskynen Kari: Kymin uittoyhdistys 1873-1973, 1974.
  • Pyhäkosken kylätoimikunta: Rajakylien vaiheita: Pyhäkosken alueen historia, 1995.
  • UPM:n metsänomistajien lehti: Metsän Henki, s.31, 2-2011.