Lotta Svärd

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee järjestöä. Lotta Svärd on myös J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runo ja siinä esiintyvä samanniminen hahmo.
Lotta Svärd -merkin suunnitteli Eric Vasström vuonna 1921. Siinä on hakaristi ja neljä heraldista ruusua

Lotta Svärd (ruots. svärd=miekka) oli 1920–1944 toiminut suomalainen naisten vapaaehtoisuuteen pohjautuva maanpuolustustyön tukijärjestö. Järjestö perustettiin tukemaan suojeluskuntia. Sotavuosien 1939–1944 aikana lotat toimivat lukuisissa erityyppisissä maanpuolustusta tukevissa toimissa ja vapauttivat noin 25 000 miestä sotilaallisiin tehtäviin. Järjestö lakkautettiin Moskovan välirauhan ehtojen perusteella Liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta vuonna 1944.

Järjestön perustaminen ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestön pitkäaikainen johtaja Fanni Luukkonen.

Lotta Svärd -järjestön toiminta pohjautui sisällissodan valkoisten joukkojen suojeluskuntien piiriin muodostuneeseen naisten vapaaehtoiseen toimintaan.[1] Aluksi toiminta oli pienimuotoista, ensimmäiset suojeluskuntia avustaneet naisryhmät keskittyivät lähinnä kokoontumisten kahvittamiseen ja muonittamiseen, mutta sodan päätyttyä toiminta sai järjestelmällisempiä muotoja. Suojelustien ylipäällikkö määräsi 29. elokuuta 1919 perustettavaksi suojeluskuntien yhteyteen Lotta-Svärd -naisyhdistyksiä. Yhdistykset olivat paikallisia, ja ne kuuluivat paikallisen suojeluskunnan esikuntaan. Tehtävänä oli auttaa suojeluskuntien varusteiden ja esimerkiksi lääkintätarpeiden valmistuksessa, kerätä varoja avustustoimintaan, ja toimia liikekannallepanon aikana lääkintä- ja huoltoapuna.[1]

Suojeluskuntien yliesikunta pyrki määrätietoisesti eriyttämään naistoiminnan omaksi organisaatiokseen. Tammikuussa 1921 ylipäällikkö määräsi Lotta-Svärd -yhdistysten keskusjohtokunnalle väliaikaisen puheenjohtajan, ja annetussa päiväkäskyssä todettiin Lotta-Svärd -paikallisyhdistysten toimivan oman keskusjohtonsa alaisena, eivätkä paikallisten suojeluskuntien osana.[1] Lotta Svärd toimi itsenäisenä järjestönä, hallinnon puolesta suojeluskunnista erillään.[2] Järjestö pysyi edelleen suojeluskunnan nimellisenä osana, Suojeluskuntain ylipäällikön valvonnan alaisena ja niin sanotut toimivat jäsenet tekivät kirjallisen sopimuksen seurata suojeluskuntaa liikekannallepanotilanteessa.[3] Hallinnon eriyttämisestä huolimatta uudistus tiivisti entisestään Lotta Svärdin ja suojeluskuntain yhteistyötä.[1]

Järjestön hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestöön kuului vain naisia, ja lottatyö oli vapaaehtoista. Vuonna 1920 alkoi näyttää siltä, että Lotta Svärd -yhdistykset tarvitsivat oman ja itsenäisen keskusjohdon. Rekisteriin valtakunnallinen Lotta Svärd -yhdistys merkittiin 9. syyskuuta 1920. Nimen järjestö sai Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runosta Lotta Svärd. Riihimäen Lotta Svärd käytti nimeä ensimmäisenä 19. marraskuuta 1918.[4][5]

Lotta Svärdin keskusjohtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja oli v. 1920 Mathilda Blomqvist.[6] Väliaikaisen Keskusjohtokunnan puheenjohtajaksi määrättiin suojeluskunnan ylipäällikön Von Essenin toimesta Greta Krohn 20.1.1921. Hänen tehtävänään oli keskusjohtokunnan perustaminen sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti. Väliaikaisen keskusjohtokunnan jäseniksi valittiin Hellin von Essen, Ruth Serlachius, Maja Ahlberg.[7][8]

Vastanimetyn väliaikaisen keskusjohtokunnan ja suojeluskuntain ylipäälliköiden 22-23.3.1921 hyväksymät säännöt vaativat Greta Krohnin havaintojen mukaan korjauksia, jonka vuoksi sääntöjä lähetettiin vasta heinäkuussa 1921 suojeluskuntien kanslioille ja sieltä edelleen paikallisille Lotta Svärd -yhdistyksille.[9]

Greta Krohn jäi pois tehtävästään 7.7.1921, puheenjohtajuutta toimitti väliajan varapuheenjohtajaksi nimetty Greta Silvenius, kunnes uudeksi puheenjohtajaksi nimitettiin 10.10.1921 maisteri Helmi Arneberg-Pentti.[10][11]

Varsinaisen keskusjohtokunnan jäsen Lolan Wasström.
Varsinaisen keskusjohtokunnan jäsen Dagmar von Essen.
Varsinaisen keskusjohtokunnan varajäsen Karin Herlitz.

Ensimmäiseen varsinaiseen keskusjohtokunnan jäseniksi valittiin Dagmar von Essen, Ruth Serlachius ja Siiri Bäckström, Maja Ahlberg, Suoma af Hällström ja Lolan Vasström, varajäseniksi Greta Silvanius ja Karlin Herlitz.[12]

Helmi Arneberg-Pentti toimi Lotta Svärdin puheenjohtajana v. 1922 lokakuusta joulukuuhun, sekä 1925-29. Dagmar von Essen oli puheenjohtajana maaliskuusta 1923 - maaliskuuhun 1924. Tyyne Södersröm toimi muutaman kuukauden puheenjohtajana v. 1923-1925. Viimeiseksi johtajaksi tuli Fanni Luukkonen 1929.[13] Koska lottajärjestön keskusjohtokunnan puheenjohtajat olivat vaihtuneet varsin tiuhaan, päätettiin virka vuonna 1931 vakinaistaa. Tällöin puheenjohtajaksi nimitettiin Sortavalan seminaarin yliopettaja Fanni Luukkonen, joka oli hoitanut yhdistyksen puheenjohtajuutta jo vuodesta 1929. Hän toimi tehtävässään järjestön lakkauttamiseen asti eli vuoteen 1944.[14]

Sääntöuudistus yhdistyksessä toteutettiin vuoden 1941 vuosikokouksessa. Tällöin poistettiin yhdysmerkki yhdistyksen nimestä, ja järjestön nimeksi tuli Lotta Svärd ry.

Lottatoiminta ja jako jaostoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavalvontalottia jatkosodan ajalta

Lotta Svärdin tehtävät oli ryhmitelty jaostoittain: lääkintäjaosto, muonitusjaosto, varusjaosto, toimisto- ja viestijaosto, keräys- ja kansliajaosto sekä kenttälotat. Jokainen lotta kuului vähintään yhteen jaostoon. Vuoden 1941 vuosikokouksessa eri jaostojen tehtävät määriteltiin yksityiskohtaisesti.

Lääkintäjaosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääkintäjaoston lotat kuuluivat niin sota- kuin kenttäsairaaloidenkin henkilöstöön. Lääkintälotat saivat kuuden kuukauden peruskoulutuksen ja tähän liittyvän jatkokoulutuksen. Tähän jaostoon kuuluivat myös valmiit lääkärit ja sairaanhoitajat. Sairaaloissa lotat toimivat sairaanhoitajien apuna. [15]

Lääkintälotat auttoivat myös haavoittuneiden kuljetuksissa. Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) työskennelleet lotat hoitivat sankarivainajat arkkuihin ja lähettivät heidät kotikyliin omaisten haudattavaksi. Lotat ompelivat myös arkkuvaatteet.

Ihmisten lisäksi rintamalla oli eläimiä sotilaiden apuna. Hevoset tekivät rintamalla tärkeää työtä, jotka tietysti tarvitsivat myös auttajaansa. Eläinlääkintälottia koulutettiinkin huolehtimaan hevosten hoidosta.

Muonitusjaosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muonitusjaoston työ oli alusta alkaen laajinta ja näkyvintä lottatyössä. Lisäksi se oli suurin lottajaosto. Lotat laittoivat ruokaa esimerkiksi kertausharjoituksissa, Karjalan kannaksen linnoitustöissä, esikunnissa ja sairaaloissa sekä pitivät kanttiineja rintaman läheisyydessä.

Kotirintaman lotat osallistuivat ruoan valmistukseen talvisodan aikana leipomalla yli 100 000 kg leipää päivässä. Lotat huolehtivat sotavuosina kenttäsairaaloiden, sairasjunien ja sotatoimialueelle sijoitettujen sotasairaaloiden muonituksesta. Lotta Svärd -järjestölle kuului myös linnoitustyömaiden muonitukset.[16]

Varusjaosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varusjaosto oli jaostoista pienin ja sen jäsenet vanhimpia. Varuslottien tehtävänä oli perinteinen varusteiden valmistus ja huolto. Järjestötoiminnan alkuvaiheessa hankittiin varusteet oman kylän suojeluskunnalle, ja talvisodan alkaessa lotat vaatettivat armeijaa, jonka varustetaso oli heikko. He hankkivat myös komennuksella oleville lotille puvut ja varusteet, joita lottatarpeen kasvaessa tarvittiin yhä enemmän. Materiaalipula vaikeutti työtä.

Varuslotat muuttivat keräyksin saatuja vaatteita sotilaskäyttöön sopiviksi sekä kunnostivat kuluneita ja vahingoittuneita vaatteita kodeissa, keskusvarastoissa ja sotasairaaloissa. Kotiseudullaan varuslotat olivat asiantuntijoita vaatehuollossa, johon muut lotat ja järjestöön kuulumattomatkin naiset osallistuivat. Tuhansia suomalaisia miehiä rintamalla ilahdutti lottien lähettämät paketit "tuntemattomalle sotilaalle". Asemien läheisyydessä he myös ylläpitivät vastaanottokoteja, joissa lomille matkaavat sotilaat voivat levätä.[17]

Keräys- ja kansliajaosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimensä mukaisesti jaoston päähuomio kohdistui varojen keräykseen sekä omaa toimintaa varten että suojeluskuntajärjestön työn tukemiseen.

Lisäksi keräys- ja kansliajaosto piti huolta siitä, että lottajärjestöllä ja armeijalla oli ammattitaitoisia toimistotyöntekijöitä. Konekirjoitustaitoinen lotta oli kullankallis, sillä sodan alkaessa kanslialottien kysyntä kasvoi nopeasti esikuntien ja huoltolaitosten tarvitessa toimistotöihin tottuneita henkilöitä.[18]

Jaostoissa toimivat lotat jaettiin kahteen ryhmään: toimenlotat ja huoltolotat. Toimenlotan oli oltava terve, käytännöllinen ja elämäntavoiltaan moitteeton sekä vapaa noudattamaan käskyjä hälytyksen sattuessa. Lottalupaus velvoitti häntä seuraamaan suojeluskuntaa suojeluskuntapäällikön alaisena. Muut toimivat jäsenet olivat huoltolottia.[19]

Toimenlotan oli oltava valmis lähtemään heti kotiseutunsa ulkopuolellekin, varusteiden oli oltava aina kunnossa. Paikallisosasto huolehti siitä, että lotat saivat varusteensa: selkäreppu, lottapuku, alusvaatteet, korppuja, teetä ja sokeria sekä kenttäpullo ja –kattila, jotka riippuivat repun ulkopuolella.

Keräys- ja kansliajaosto jaettiin vuoden 1941 jaostouudistuksessa kahdeksi jaostoksi: keräys- ja huoltojaostoksi sekä toimisto- ja viestijaostoksi.

Toimisto- ja viestijaosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimisto- ja viestijaosto oli sodan lopulla lukumäärältään toiseksi suurin jaosto. Toimistoissa työskentelevät kanslialotat hoitivat paperitöitä, joista saatiin vapautettua miehiä muihin töihin. Viestijaoston lotat olivat lukuisissa erilaisissa tehtävissä, joista osa vaati pikkutarkkaa teknistä osaamista. Viestijaostoon kuului mm. radisti- ja säähavaintolotat sekä puhelinkeskuksissa työskentelevät lotat.

Viestilottia koulutettiin Syvärannan ja Sorjan lottaopistoissa. Jatkosodan alussa koulutusta annettiin kahden viikon puhelinvälittäjä- ja kolmen kuukauden radiosähköttäjäkursseilla, myöhemmin myös kaukokirjoitin- ja puheradiokursseilla. Koulutusta tehostettiin vuoden 1944 aikana lisäämällä kursseja viestijoukkojen toimesta, ja sodan lopussa koulutusvastuu siirtyi kokonaan sille yksikölle jonka palvelukseen lotta astui. Vuosien 1941-1943 välillä Lotta Svärd järjestön viestikursseilla oli oppilaina noin 2100 lottaa, ja vuoden 1943 syyskuussa puolustusvoimissa palvelleiden viestilottien määrä vastasi noin 16% varsinaisten viestijoukkojen määrävahvuudesta. Viestilottia oli tuolloin noin viiden viestipataljoonan verran eli 2170, joista puhelinvälittäjiä 1421, lennätinhenkilöstöä 355 ja radiohenkilöstöä 414. Heinäkuussa 1944 puolustusvoimissa palvelevien viestilottien määrä oli kasvanut 2617:sta.[20]

Ilmavalvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavalvonta erosi lottien muista tehtävistä, jotka kuuluivat perinteisiin naisten töihin. Lotat tähystivät viholliskoneita korkeissa suojaamattomissa paikoissa: kolmiomittaustorneissa, kirkontorneissa, hyppyrimäissä ja varta vasten rakennetuilla lavoilla sekä talojen katoilla. Paikallaan oli yleensä seistävä kaksi tuntia kerrallaan ja tarkkailtava, tapahtuuko jotakin tavallisesta poikkeavaa. Yksittäisiltä ilmavartiopaikoilta ilmoitettiin havainnoista ilmasuojelukeskukseen, josta tarpeen tullen annettiin hälytys.[21]

Jos ilmavartiolotan koti ei ollut lähellä, asuinolot saattoivat olla ankeat ja epäterveelliset. Peseytymiseen ja vaatteiden vaihtoon saattoi olla mahdollisuus vain kerran viikossa. Vaatepulan vuoksi kaikilla ei ollut edes omia lämpimiä varusteita. Eräs ilmavalvontalotta kertoo työnsä eduista:lähde tarkemmin? "Pieni päiväraha saatiin, mantteli, karvalakki, huopasaappaat yhteisessä käytössä." Monet sairastuivat kylmissä ja vetoisissa tähystyspaikoissa.

Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä ja epäilemättä kylmimpiä. Matkat tehtiin jalan, hiihtäen ja pyöräillen. Yöllä oli kuljettava pimeässä, sillä valoa ei saanut näkyä mahdollisten pommitusten ja desanttien vuoksi. Matkat ja suojaamattomat tornit lisäsivät ilmavalvojan riskiä haavoittua tai kuolla.

Ilmavalvontalottien muistoksi pystytettyjä muistomerkkejä tai laattoja ovat mm.

Valonheitinlotat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valonheitinlotat koulutettiin osaksi Helsingin puolustusta vuonna 1944. Pääsyvaatimuksena oli ylioppilastutkinto. Asekoulutus oli Lotta-johdolle vaikea asia hyväksyttäväksi, sillä lottien toiminta oli aseetonta. Desanttivaaran ja kalliiden laitteiden takia tätä kuitenkin pidettiin tarpeellisena. Valonheittimillä lottien oli tarkoitus etsiä yötaivaalta viholliskoneet ilmatorjunnan tai hävittäjien maaleiksi. Ilmavalvonta oli lottien vaarallisimpia tehtäviä. Valonheitinlotista muodostettiin 14. Valonheitinpatteri.[22]

Kenttälotat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa.

Lottatoiminnan ominaispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lottalupaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilkka Vanteen ohjaaman ja Lotta Svärd Säätiön tuella tuotetun Lupaus-elokuvan mukaan lottalupaus annettiin kirkossa papin johdolla seuraavan kaavan mukaan:

»Minä Anna Moisio lupaan kunnian sanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan Suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani Lotta Svärd -yhdistyksen sääntöjä.»

Lottamerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Gallen-Kallelaa pyydettiin suunnittelemaan Lotta Svärdille oma merkki vuonna 1921. Lottien keskusjohtokunta ei kuitenkaan pitänyt hänen ehdotuksestaan, jossa oli pienehkön hakaristin ja kymmenkunnan heraldisen ruusun lisäksi S-kirjain, kuusenhavu ja kuvio, joka muistutti pientä tynnyriä.[23]

Seuraava ehdotus tilattiin taidemaalari Eric Vasströmiltä. Hänen ehdotuksensa perustui Gallen-Kallelan ehdotukseen, sisältäen suojeluskuntien lipuissa käytössä olleeseen hakaristiin pohjautuvan sinisen hakaristin ja neljä heraldista ruusua, sekä tekstin LOTTA-SVÄRD. Merkin hyväksyminen Lotta Svärd-järjestön tunnukseksi julkistettiin 30. syyskuuta 1921 Lotta Svärdin keskusjohtokunnan kokouksessa.[23]

Lottapuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lottapukuinen historiatapahtuman osanottaja Minkiön asemaravintolan ovella elokuussa 2005

Lotat opittiin tuntemaan myös puvuistaan, sillä kaikessa lottatyössä käytettiin lottapukua. Lottapuku on puuvillakankainen. Puku edellytti tiettyä arvokasta käytöstä. Lottapuku päällä ei saanut tupakoida. He eivät työssä ollessaan käyttäneet eivätkä tarjoilleet alkoholia. Vain yhdistyksen omia merkkejä sai käyttää puvun kanssa. Koruja ei saanut käyttää vihkisormuksia lukuun ottamatta.

Juhlapuku on villakankainen. Lottalupausta annettaessa, tervehdyskäynneillä, lottapäivillä ja muissa isänmaallisissa juhlissa eli juhlatilanteissa puvun kanssa käytetään käsivarsinauhaa ja valkoisia käsineitä sekä lottalakkia. Mantteli on sadetakkimallinen päällystakki. Irrotettava villavuori on talvikäyttöä varten.

Pukuja on säilynyt runsaasti ja niistä on tehty myös uusiokappaleita. Niitä käytetään etupäässä teattereissa sekä erilaatuisissa historiatapahtumissa.

Pikkulotat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulotat olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä. Vuonna 1931 nuorisotyötä varten perustettiin tyttöosasto, ja siihen saivat vanhempiensa suostumuksella liittyä kahdeksan vuotta täyttäneet. Varsinkin maaseudulla tyttötyö lähti reippaasti käyntiin. Tyttöosastoja oli vuonna 1935 jo 512 kappaletta ja niissä 13 066 pikkulottaa.

Pikkulottien työtä voi verrata nykypäivän partiotoimintaan. Pikkulotille järjestettiin erilaisia kursseja ja opetettiin isänmaallisuutta. He osallistuivat erilaisiin töihin aikuisten lottien kanssa.

Pikkulotat joutuivat sotavuosina nuoresta iästään huolimatta varsin vaativiin tehtäviin ja työskentelivät esim. sairaaloissa ja kanttiineissa sekä auttoivat varusjaoston lottia. Pikkulottia alettiin nimittää lottatytöiksi jatkosodan aikana vuonna 1943, koska pikkulotta-nimi ei enää kuvannut sitä vastuullista työtä, jota nämä nuoret tekivät. Lottatyttöjä oli vuoden 1943 lopulla 48 858.[24] Lottatyttöjä oli syksyllä 1944 yli 52 000.

Lottatyttöjen oma merkki oli heraldinen ruusu. Lottatyttöjen toiminta päättyi yhtä aikaa Lotta Svärd ry:n kanssa. Viimeisessä vaiheessa jäsenmäärästä alle 17-vuotiaita oli 52 000.[25]

Lottakruunu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lottajärjestön morsiuskruunu Syvärannan museossa; alapuolella näkyy osa hopeisesta leipäkorista

Lottajärjestöllä oli jäseniään varten monenlaisia etuja, muun muassa Lottakruunu, hopeinen morsiuskruunu jota lainattiin jäsenille näiden häitä varten. Kruunua säilytetään Tuusulassa Syvärannan lottamuseossa. Sitä ei ole käytetty sotavuosien jälkeen.

Samassa vitriinissä on lottajärjestön puolustusvoimilta Lotan päivänä vuonna 1940 saama hopeinen leipäkori tunnustuksena mittavan leipämäärän eli yli 100 000 kilon päivässä leipomisesta talvisodan aikana.

Lottien osuus talvi- ja jatkosodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst tervehtimässä lottia jatkosodan aikana.

Lottien tarkoituksena oli sotien aikana 19391944 avustaa sotilaita tai vapauttaa miehiä sotilaiksi muista tehtävistä. Varhaisessa vaiheessa havaittiin, että asevelvollisia ei olisi riittävästi Suomen puolustamiseen. Lottien toiminta oli aseetonta. Vaikka Lotta Svärd -yhdistys oli valmistautunut sodanajan toimintaa varten kahden vuosikymmenen ajan, jouduttiin talvisotaan kuitenkin osittain valmistautumattomana. Ennen kaikkea tehtävien runsaus ja koulutuksen saaneiden lottien suuri tarve yllätti. Talvi- ja jatkosodan aikana noin 40 000 lottaa työskenteli armeijan apuna huolto- ja esikuntatehtävissä sekä ilmavalvonnassa.

Talvisodan kokemusten jälkeen järjestön mukauttaminen jatkosodan ajan toimintaan sujui helpommin kuin syksyllä 1939. Osaltaan tätä auttoi myös uusien sääntöjen suomat mahdollisuudet käyttää tehokkaammin hyväksi piirien paikallisosastojen johtokuntia sekä selvät määräykset komennuksella olevien lottien kuulumisesta lottajohdon alaisuuteen.

Jatkosodan alussa heinäkuussa 1941 Lotta Svärd –järjestö liitettiin ylipäällikön päätöksellä Suomen puolustusvoimien osaksi järjestön lukuisten maanpuolustustehtävien vuoksi.[26] Lotta Svärd oli jatkosodan aikaan maailman suurin vapaaehtoinen naisten maanpuolustusjärjestö, siihen kuului enimmillään 232 000 jäsentä.[27][28] Lotta Svärd -järjestö kykeni vapauttamaan talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 noin 25 000 suomalaista miestä muihin tehtäviin.[29][30] Näistä puolet lähti rintamalle.

Lotta Svärd –järjestön tappiot jatkosodan aikana olivat talvisodan tappioihin verrattuina suhteellisesti pienemmät kun huomioidaan sotatoimialueella olleiden lottien suuri määrä ja sodan pitemmän keston. Talvisodan aikana lottatehtävissä kuoli noin 64 naista[31]. Jatkosodan päättyessä 19. syyskuuta 1944 oli palveluksessa menettänyt henkensä 288 lottaa: sotavammoihin kuolleita oli 113,[32] tauteihin kuolleita 140 ja tapaturmaisesti kuoli 34 naista.[33][34]

Suhtautuminen ulkomaalaisiin ja ei-kristittyihin jäseninä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lotta-Svärdin yhdistyksen jäsenyyden ehtona pidettiin Suomen kansalaisuutta.[35] Kesällä 1921 keskusjohtokunta ilmoitti, että ulkomaalaiset voivat tulla Lotta-Svärd Yhdistyksen jäseniksi vain paikallisosaston tarkan tutkimuksen ja perusteellisen harkinnan jälkeen. Vuodesta 1924 alkaen vierasta kansallisuutta edustavan henkilön jäsenyys oli keskusjohtokunnan päätettävissä.[36] Vuodesta 1937 alkaen vierasta kansallisuutta edustavan jäsenyys evättiin, kahta hakijaa lukuunottamatta.[37]

Jäsenyyttä rajattiin myös uskontokunnan perusteella: 1920- ja 30-luvuilla islaminuskoiset ja juutalaiset Suomen kansalaiset eivät päässeet jäseneksi yhdistykseen. Vuoden 1923 vuosikokous ohjeisti keskusjohtokuntaa epäämään juutalaisten ja venäläisten jäsenanomukset. Tämä linja kirjattiin myös lottasääntöjen sovellutusohjeisiin 1925. Asia nousi seuraavan kerran esille vasta talvisodan jälkeisten jäsenhakemusten myötä. Vuoden 1940 vuosikokous piti aikaisemman tiukan linjan voimassa, mutta näkemykset olivat jo lientyneet ja vain muutama viikko vuosikokouksen jälkeen hyväksyttiin kaksi islamilais- ja kaksi juutalaistaustaista hakijaa jäseniksi.[38] Ensimmäiset siviilirekisteriin kuuluvat jäsenet hyväksyttiin seuraavana vuonna.[39]

Järjestön yhteydet ulkomaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen Lotta Svärd -järjestö on ollut esikuvana vastaaville pohjoismaisille järjestöille.[40] Vastaavia järjestöjä on Ruotsissa (Lottorna)[41] ja Norjassa (Norges Lotteforbund[42]). Virolainen sisarjärjestö Naiskodukaitse kiellettiin kun Neuvostoliitto 1940 miehitti Viron.[43]

Ruotsin Sveriges Lottakåren edustajat vierailivat Suomessa vuoden 1940 lokakuussa puheenjohtaja Maja Schmidtin johdolla, tutustuen lottatyöhön eri puolilla maata. Kaksitoista suomalaista lottaa kävi syksyllä Tanskassa kuukauden pituisella virkistyslomalla Det Frie Nord yhdistyksen kutsumana. Suomen pikkulottia kutsuttiin Eestin Naiskodukaitsen nuorten liiton puheenjohtaja Alma Jeetsin toimesta elokuussa 1940 kesäleirille, mutta pikkulotat joutuivat pakenemaan maasta, Neuvostoliiton aloittaessa Baltian kysymyksen lopullisen ratkaisun.[44]

Fanni Luukkonen kävi loka-marraskuussa 1940 Tanskassa, lähes kahden viikon esitelmämatkalla, Suomi-Tanska yhdistyksen kutsumana. Ruotsin lottajärjestö vietti 14-15.5.1941 10-vuotisjuhlaa, johon Fanni Luukkonen ja Maja Genetz osallistuivat. Ruotsin lottajärjestön keskusjohtokunnan jäsenet vierailivat Suomessa toukokuussa 1940, Maja Schmidtin johdolla, osallistuen Ruotsin lottien lahjoittaman virkistysmajan avajaisiin.[45]

Adolf Hitler luovuttaa Fanni Luukkoselle Saksan Kotkan ritarikunnan kunniamerkin tunnustuksena "yhteisestä vapaustaistelusta bolsevismia vastaan" 1943

Fanni Luukkonen vieraili Saksassa syksyllä 1941 osallistuen kansainväliseen naisten kokoukseen Berliinissä lokakuun 7-12 päivinä, kokouksessa olivat edustettuina 12 maata, Saksa, Espanja, Suomi, Italia, Bulgaria, Unkari, Kroatia, Japani, Norja, Tanska, Hollanti ja Romania. Fanni Luukkonen ojensi kokouksien loputtua, Saksan Deutsches Frauenwerkin johtaja Gertrud Scholtz-Klinkille Lotta-Svärd järjestön ansioristin. Kokouksen ohella tutustuttiin Saksan johtohenkilöihin. Tulonmatkalla Luukkonen vieraili Tanskan lottajärjestön vieraana. Tammikuussa 1942 Fanni Luukkonen vierali Unkarin Yhdistyneiden Naisten Leirin vieraana, kertoen Lotta-Svärd yhdistyksen toiminnasta, paluumatkallaan hän kävi tapaamassa Tanskan ja Ruotsin lottia.[46]

Unkarin Yhdistyneiden Naisten Leirin puheenjohtaja Anna Keresztes-Ficher ja hänen seurueensa vierailivat syyskuussa 1942 Suomessa, käyden Karjalan kannaksella. Elokuussa 1942 Saksan naisten valtakunnanjohtaja Gertrud Scholtz-Klink saapui Suomeen, pitäen esitelmän Deutsches Frauenwerkin toiminnasta ja myös vieraillen kannaksella.

Fanni Luukkonen kutsuttiin vuonna 1943 Gertrud Scholtz-Klinckin toimesta vierailulle Berliiniin suomalaisten naistaiteilijoiden näyttelyn avajaisiin. Luukkosen seurueeseen kuuluvat muonitusjohtaja Maja Genetz ja piiripäällikkö Beatrice Gripenberg. Fanni Luukkonen kutsuttiin matkan aikana myös Adolf Hitlerin päämajaan, jolloin Hitler antoi hänelle Saksan Kotka-ritarikunnan ristin rintatähdellä, tunnustukseksi Suomen naisten ja erityisesti Lotta-Svärd-järjestön maanpuolustuksellisesta toiminnasta sodan aikana.[47][48]

Ruotsin Helsingin suurlähettiläs luovutti 4. marraskuuta 1941 Fanni Luukkoselle Ruotsin kuninkaan kultaisen mitalin serafiininauhassa. Vastaavan kunnianosoituksen oli saanut aikaisemmin neljä ruotsalaista ja kaksi ulkomaalaista 34 vuoden aikana.[49]

Järjestön lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lotta Svärd -muistopatsas Turun Tuomaanpuistossa

Aselepo ei näyttänyt välittömästi vaikuttavan lottajärjestön toimintaan. Moskovan neuvottelujen tuloksia odoteltaessa työ jatkui kuten ennenkin. Kenttälotat pysyivät palveluspaikoissaan ja kotialueen lotat keskittyivät siirtoväen ja sotainvalidien auttamiseen. Kun välirauha solmittiin ja sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat loppuneet niin keskusjohtokunta totesi, että järjestön olisi ryhdyttävä kiireellisiin toimenpiteisiin komennukselta vapautuvien työttömien lottien sijoittamiseksi työhön muille aloille.

Välirauhan sopimuksen ehtojen tultua julkisiksi alettiin aavistella, että suojeluskuntajärjestön kohtalo saattaisi sopimuksen 21. artiklan nojalla olla vaakalaudalla. Tämän artiklan mukaan Suomi sitoutui "heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa". Koska Lotta Svärd –järjestö oli toiminnassaan kiinteästi sidoksissa suojeluskuntajärjestöön ja juridisesti Puolustusvoimien osa, arveltiin järjestön joutuvan lakkautettavaksi.

Valvontakomissio luokittelikin Lotta Svärdin rauhanehtojen tarkoittamaksi fasistiseksi järjestöksi ja vaati sen lakkauttamista. Suomen hallitus joutui määräämään 23. marraskuuta 1944 Lotta Svärdin lakkautettavaksi "liian läheisten suojeluskuntasuhteiden" vuoksi. Ennen lakkauttamista järjestö ehti siirtää suurimman osan varoistaan kaksi viikkoa aikaisemmin perustamalleen Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Säätiö hoiti ruokapalvelua koko maassa ja palkkasi työntekijöikseen entisiä lottia tukeakseen näiden toimeentuloa.

Tasavallan presidentti Mannerheim myönsi järjestön lakkauttamispäätöksen julkistamisen jälkeen lottajohtaja Fanni Luukkoselle Vapaudenristin 1. luokan rintatähden miekoilla eli ritarikuntasääntöjen mukaan kaksinkertaisena. Kunniamerkki on ainoa lajissaan.

Lotta Svärd Säätiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Naisten Huoltosäätiö vaihtoi 29. kesäkuuta 2004 nimensä Lotta Svärd Säätiöksi.

12. joulukuuta 2005 sai ensi-iltansa lotista kertova elokuva Lupaus, jonka oli tilannut Lotta Svärd Säätiö. Säätiön edustajat olivat mukana tarkastamassa kohtauksia koko elokuvan kuvausten ajan.

Suhtautuminen järjestöön sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen vapaaehtoisen puolustustyön historia politisoitui. Vasemmisto arvosteli lakkautettuja suojeluskuntajärjestöä ja Lotta Svärdiä, leimaten ne fasistisiksi ja epäisänmaallisiksi.[50][51] Vuosina 1945–1948 Punainen Valpo vainosi opettajina toimivia lottia, vaatien heitä erotettaviksi taantumuksellisuuden vuoksi. Monet lotat polttivat lottapukunsa ja lottatoimintaan liittyvät paperinsa.[52]

Suomessa suhtauduttiin Lotta Svärd -järjestöön kielteisesti vuosikymmeniä, mikä näkyi esimerkiksi kirjallisuudessa, kuten Väinö Linnan vuonna 1954 julkaistussa Tuntematon sotilas -romaanissa ja Paavo Rintalan 1963 julkaistussa Sissiluutnantti-kirjassa, jotka esittivät lotat kielteisessä valossa.[53][54] Lotta Svärdin jäsenet olivat sitoutuneet puolustamaan kristillis-siveellisiä arvoja, ja lottien esittäminen lottaihanteensa pettäneinä seksuaalisina naisina loukkasi heitä syvästi.[55]

1960-70-luvulla vasemmistolaisessa kulttuurielämässä arvosteltiin sotaveteraaneja ja lottia kovin sanoin. Sotaveteraanit nähtiin hyökkääjinä ja lotat fasisteina. Vuonna 1969 Eino S. Repon johtaman Yleisradion ohjelmaneuvosto hylkäsi Kirsti Penttisen tekemän Lotta Svärdiä myönteisessä hengessä käsittelevän radio-ohjelman.

Ohjelmaneuvoston puheenjohtaja, SKDL:n edustaja Toivo Pohjonen sanoi Lotta-Svärdiä erittäin taantumukselliseksi ja neuvostovastaiseksi järjestöksi ja hän piti ohjelman esittämistä tarpeettomana. Sdp:n edustaja tutkimussihteeri Paavo Lipponen piti Lotta-Svärd järjestöä puolifasistisena järjestönä, mutta oli valmis hyväksymään ohjelman, mikäli se esitettäisiin tarpeeksi kriittisellä tavalla.[56]

Kuvanveistäjä Nina Sailon valmistama Lotta-patsas paljastettiin Lappeenrannassa 7.9.1985, patsaaseen oli kaiverrettu teksti ”Suomen lotille 1939-1944. Aseveljet” ja teksti ”Muista menneitten sukupolvien työ”. Äärivasemmisto hyökkäsi voimakkaasti patsasta vastaan, perustellen patsaan symboloivan 1920-30-luvun ”vastenmielisen tunkkaista ilmapiiriä” ja fasistista perintöä, joka nähtiin uhkana Suomen ja Neuvostoliiton välisille rauhanomaisille suhteille, sekä loukkaavan maiden välisen välirauhansopimuksen henkeä. Vastustuksen perusteluna käytettiin myös Lotta Svärdin vastuuta ”valkoisesta terrorista” ja Lotta Svärdin taistelua Venäjää vastaan, Saksan rinnalla. Patsashankkeesta tiedotettiin neuvostoliittolaisille ja asiaan ottivat kantaa Leningradin puoluejohdon edustaja sekä suurlähetystö.[57]

Lottien virallinen maineenpalautus tapahtui syyskuussa 1991, jolloin Finlandia-talossa järjestettiin Lotta-Svärd-järjestön 70-vuotismuistojuhla.[58] Pääministeri Esko Aho puhui tilaisuudessa, tuoden mukanaan valtiovallan tervehdyksen ja kiitoksen lottien tekemästä työstä, todeten Lotta Svärd -järjestön lakkautetun pakon edessä.

Lottamuseoita on nykyään ainakin Ristijärvellä, Seinäjoella, Lappeenrannassa sekä Tuusulassa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Avikainen Paula, Hetemäki Ilari, Laaksonen Eero, Pärssinen Erkki: Suomen historia, osa 7. Helsinki: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  • Huttunen Veikko, Aalto Teemu: Kansakunnan historia 3. Itsenäinen suomi. Helsinki: Wsoy, 1985. ISBN 951-0-12235-1.
  • Karjalainen, Mikko: ”2 Välittäkää viesti”, Kuuleeko Lokki?, s. 13-14. Mikkelin kaupungin museot, 2002. ISBN 951-8941-41-6.
  • Kinnunen, Tiina: Lottatutkijan valinnat. LÄHDE Historiatieteellinen aikakauskirja, , nro 1/2005. Joensuu: Labyrintti ry.. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 16.12.2012.
  • Koskimies, Airi & Koskimies, Rafael: Koskimies 1964 : katsaus lottajärjestön toimintaan. Helsinki: Weilin & Göös, 1964.
  • Lukkarinen Vilho: Lukkarinen 1981, Lotta Svärd-järjestön historia. Helsinki: Wsoy, 1981. ISBN 951-01-0301-2.
  • Valkoinen kirja. toim. Luukkonen Fanni. Helsinki: Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunta, 1928.
  • Pohls, Maritta & Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23698-6.
  • Riipinen Hilja, Arneberg-Pentti Helmi, af Forselles Jenny, Luukkonen Fanni: Lotta-Svärd 1939-1940. Kuvia ja kuvauksia Suomen sodasta. Helsinki: Oy Suomen Kirja, 1941.
  • Selen, Kari & Pylkkänen, Ari: Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918-1945. Juva: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29418-7.
  • Sulamaa, Kaarle: Luukkonen, Fanni (1882 - 1947) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 16.12.2012.
  • Vasara, Erkki: Valkoisen Suomen urheilevat soturit (väitöskirjaote, ISBN: 951-710-062-0, Suomen Historiallinen Seura 1997, s. 141-153) Helsingin Sanomat. lokakuu 1997. Sanoma News Oy. Viitattu 16.12.2012.
  • Virrankoski, Pentti: Suomen historia. Toinen osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 846. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-746-342-1.
  • YLE: Lotta Svärdin perustamisesta 90 vuotta. YLE Uutiset 6.6.2012
  • Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21200-1.
  • Latva-Äijö, Annika: Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19314-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Selen & Pylkkänen 2004, s. 105-113
  2. Koskimies 1964, s. 53-54
  3. Lukkarinen 1981, s. 46
  4. Suomen historia, Anna-Maija Kataja, osa 7 s. 220
  5. Lukkarinen 1981, s. 29
  6. Lukkarinen 1981, s. 310
  7. Koskimies 1964, s. 53-54
  8. Lukkarinen 1981, s. 31, 33, 38
  9. Koskimies 1964, s. 54
  10. Koskimies 1964, s. 54
  11. Lukkarinen 1981, s. 42
  12. Koskimies 1964, s. 55
  13. Koskimies 1964, s. 71
  14. Sulamaa 1997
  15. Lukkarinen 1981, s. 47, 181
  16. Lukkarinen 1981, s. 47, 181-183, 253-255, 259-261
  17. Lukkarinen 1981, s. 47
  18. Lukkarinen 1981, s. 47
  19. Lukkarinen 1981, s. 47
  20. Karjalainen 2002, s. 13-14
  21. Lukkarinen 1981, s. 247-248
  22. Lukkarinen 1981, s. 248
  23. a b Vapaussoturi-lehti: Lottaristin synty
  24. Lukkarinen 1981, s. 269
  25. Lukkarinen 1981, s. 269, 275, 300
  26. Lukkarinen 1981, s. 203
  27. YLE 23.3.2011
  28. Riipinen et al. 1941, s. 7: Lauri Malmbergin puheen mukaan syksyllä 1940
  29. Koskimies 1964, s. 211
  30. Lukkarinen 1981, s. 160
  31. Lukkarinen 1981, s. 164
  32. Pirkan perintö
  33. Lukkarinen 1981, s. 341
  34. Koskimies 1964, s. 341
  35. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 246
  36. Koskimies 1964, s. 200
  37. Koskimies 1964, s. 200
  38. Vasara 1997
  39. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 245
  40. Koskimies 1964, s. 196-201
  41. Virallinen sivusto, Lottorna
  42. Virallinen sivusto
  43. Eesti Rahvusraamatukogu - National Library of Estonia (viroksi)
  44. Lukkarinen 1981, s. 194-196
  45. Lukkarinen 1981, s. 197
  46. Lukkarinen 1981, s. 288
  47. Lukkarinen 1981, s. 289
  48. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 201
  49. Lukkarinen 1981, s. 290
  50. Virrankoski 2001, Osa 2, s. 805
  51. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 292
  52. Pohls ja Latva-Äijö 2009, s. 404
  53. Kinnunen 2005, s. 26
  54. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 121-123
  55. Kinnunen 2005, s. 26
  56. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 158-162
  57. Kinnunen, Kiitetyt ja parjatut, s. 164-165
  58. Kinnunen 2005, s. 26

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hakkarainen, Tellervo 1999. Lotta sodassa ja rauhan töissä. WSOY.
  • Latva-Äijö, Annika 2004. Lotta Svärdin synty. Otava.
  • Raitis, Riikka ja Haavio-Mannila Elina 1993. Naisten aseet. WSOY.
  • Taito, Seila. Lotta Svärd univormupukuiset naiset. Aikakirja.
  • Tuominen, Pirjo (päätoim.): Lotat: Suomen naisten suuri tarina. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-4784-6.

Kaunokirjallisia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lotta Svärd.