Liittoutuneiden valvontakomissio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Liittoutuneiden valvontakomissio oli vuosina 1944–1947 Suomessa toiminut toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa. Sen asettamisesta oli määrätty 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Kommissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana toimi Andrei Ždanov, mutta mukana oli myös brittejä. Neuvostoliiton johtoasemaa komissiossa korosti vahvasti se, että sen nimi kirjoitettiin virallisissa yhteyksissä aina muotoon Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio. Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta useissa kysymyksissä, jos katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhansopimuksen ehtoja. Tunnetuin painostuksen aihe lienee sotasyyllisyyskysymys. Valvontakomissio poistui Suomesta Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan vuonna 1947.

Valvontakomission vaikutusvaltaisen roolin pelättiin vahvistavan Neuvostoliiton otetta Suomesta ja hyödyttävän sisäpolitiikassa kommunisteja. Myöhemmässä suomalaisessa historiankirjoituksessa ajanjaksosta 1944–1948 on usein käytetty nimitystä vaaran vuodet; termin otti käyttöön historioitsija Lauri Hyvämäki.

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomission pääosa saapui Suomeen 22. ja 23. syyskuuta 1944. Ensimmäisenä päivänä tuli 15 virkailijaa ja seuraavana päivänä 70 lisää; kaikki nämä olivat neuvostoliittolaisia.

Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Komissio koostui pääosin neuvostoliittolaisista jäsenistä, mutta siihen kuului myös brittejä. Noin 15 brittiä saapui marraskuun lopulla Suomeen, mutta heidän roolinsa komission toiminnassa oli passiivinen. Valvontakomission puheenjohtajana toimi Stalinin luottomies Andrei Ždanov, joka tässä tehtävässä esiintyi kenraalieverstinä. Ždanov itse kävi Suomessa vain harvoin, mutta miltei joka kerta, kun jotakin tärkeää oli tapahtumassa antaakseen läsnäolollaan painoa asioiden etenemiselle. Näin tapahtui muun muassa lokakuussa 1944 välirauhansopimuksen täytäntöönpanon alkaessa, joulukuussa 1944 sotakorvaussopimusta allekirjoitettaessa ja syyskuussa 1945 eduskunnan käsitellessä sotasyyllisyyslakia; suurimmaksi osaksi hänen käyntinsä ajoittuivat juuri vuosille 1944 ja 1945. Käytännössä valvontakomission puheenjohtajuutta hoiti sen varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov, joka oleskeli Helsingissä miltei koko komission toiminta-ajan. Komission poliittisena neuvonantajana oli neuvostoliittolainen diplomaatti, myöhempi Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Pavel Orlov.

Brittiläisen osaston poliittisena johtajana toimi Francis Shepherd,[1] joka oli ennen Suomeen tuloaan toiminut muun muassa Ison-Britannian pääkonsulina Reykjavikissa ja Leopoldvillessä Belgian Kongossa. Virallisesti Shepherd toimi Britannian ”poliittisena edustajana” Helsingissä siihen saakka, kunnes maat elokuussa 1945 solmivat diplomaattisuhteensa uudelleen ja Shepherd nimitettiin suurlähettilääksi.[2] Brittiläisen osaston sotilaallisena asiantuntijana oli suomea hyvin puhunut eversti James H. Magill, joka oli jo aiemmin saanut suomalaisilta lempinimen "Janne Mäkelä". Komission toiminnan päätyttyä Magill jatkoi Britannian sotilasasiamiehenä Helsingissä.

Myös Yhdysvallat olisi halunnut valvontakomissioon edustajansa. Salainen palvelu OSS esitti Rooseveltille asiasta ehdotuksen. Neuvostoliiton tiukat otteet olisivat kuitenkin estäneet Yhdysvaltojen vaikutusmahdollisuudet, vaikka se olisi saanut edustajan. Asiaa on selvittänyt historioitsija Hannu Rautkallio teoksessaan Mannerheim vai Stalin (Otava 2014).[3]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomissio oli sijoittunut Hotelli Torniin Helsingissä.

Valvontakomission neuvostoliittolaiset jäsenet sijoittuivat Hotelli Torniin Helsingissä. Sen sijaan komission puheenjohtaja Andrei Ždanov asui Suomessa käydessään entisessä Viron suurlähetystössä Kaivopuistossa ja komission brittiläiset jäsenet eri puolilla Helsinkiä Suomen ulkoministeriön heitä varten vuokraamissa asunnoissa. Valvontakomissio sai käyttöönsä myös Malmin lentokentän.

Valvontakomissio valvoi, että Suomi toteutti tarkasti ja määräaikaan mennessä välirauhansopimuksen määräykset. Komissiota on luonnehdittu varjohallitukseksi, jonka määräyksiä tuli noudattaa. Tätä käsitystä vahvisti se, että komission puheenjohtajalla Andrei Ždanovilla oli Stalinin luottomiehenä suora yhteys Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon, mikäli jollekin asialle tarvittiin Kremlin hyväksyntä. Toisaalta tämä yhteys oli Suomelle myös eduksi, koska suomalaiset pystyivät esittämään Ždanovin välityksellä omia ehdotuksiaan neuvostojohdolle. Komission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Lisäksi kaikki komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta. [4]

Suomen hallituksen ministereistä valvontakomission kanssa joutuivat eniten asioimaan pääministeri, ulkoministeri, sisäministeri ja oikeusministeri, jossakin määrin myös kulkulaitosministeri, muut ministerit vain satunnaisesti. Komission työskentelytapojen vuoksi suomalaiset ministerit saivat varautua käynteihin Hotelli Tornissa usein myöhään iltaisin tai jopa yöllä. Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan valvontakomissio oli Suomelle poliittisesti ja henkisesti raskas taakka, mutta ei läheskään sellainen riippakivi kuin Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneiden Itä-Euroopan maiden kannettaviksi tulleet kokonaiset miehitysarmeijat. [5]

Suomen tiedusteluelimet eivät luottaneet valvontakomissioon ja pyrkivät hankkimaan salaa tietoja sen toiminnasta ja organisaatiosta. Suomen ulkoministeriön sotilastoimisto järjesti valvontakomissiolle tulkkeja, jotka raportoivat kaikesta näkemästään ja kuulemastaan salaa ulkoministeriölle. Puolustusvoimien pääesikunnan tiedusteluosasto salakuunteli hotelli Tornista lähteneitä komission puhelinlinjoja joulukuusta 1944 maaliskuun 1945 loppuun saakka (loppuvaiheessa vastuu toiminnasta siirtyi pääesikunnan muille osastoille). Kertoman mukaan jopa Ždanovin ja Stalinin välisiä puhelinkeskusteluja onnistuttiin kuuntelemaan. Myös valtiollinen poliisi keräsi salaa tietoja valvontakomissiosta siinä vaiheessa, kun se itse ei vielä ollut kommunistien hallussa. Suomalaisten keräämät tiedustelutiedot viittasivat kaikki siihen, että valvontakomision pyrkimyksenä ei ollut järjestää tai tukea pelättyä kommunistien vallankaappausta Suomessa.[6]

Saksalaisten vetäytyminen maasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Syysmanööverit ja Lapin sota

Ensimmäiseksi komissio kiinnitti huomiota liian hitaasti ja sopuisasti tapahtuneeseen saksalaisjoukkojen vetäytymiseen Lapissa. Suomalaiset ja saksalaiset joukot olivatkin tehneet keskenään salaisen sopimuksen rauhanomaisesta vetäytymisestä. Komissio vaati oikeita taisteluja, vankeja ja sotasaalista. Venäläiset uhkasivat Suomen miehityksellä, elleivät suomalaiset ryhtyisi todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan.[7]

Järjestöjen lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välirauhansopimuksen 21. artikla velvoitti Suomea lakkauttamaan fasistiset ja liittoutuneiden sekä Neuvostoliiton vastaista propagandaa harjoittaneet järjestöt. Urho Castrénin hallitus lakkautti välittömästi melko pienen määrän järjestöjä, lähinnä avoimen kansallissosialistisia pienryhmiä, sekä Isänmaallisen kansanliikkeen. Valvontakomissio kuitenkin vaati myös muun muassa Suojeluskuntajärjestön, Lotta Svärdin ja hieman myöhemmin Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamista, mikä sitten jouduttiin toteuttamaan.

Sotasyyllisyyskysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomissio painosti Suomea myös täyttämään välirauhansopimuksen ehdot ja tuomitsemaan sotasyylliset. Muussa tapauksessa Suomea uhattiin jopa miehityksellä. Pääministeri Juho Kusti Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen olivat pakon edessä. Sotasyylliset tuomittiin sitä varten säädetyn lain nojalla. Lakiehdotus käsiteltiin valtiopäiväjärjestyksen 67 §:n mukaisessa perustuslain säätämisjärjestyksessä, sillä se sääti taannehtivasti rikoksiksi teot, jotka eivät olleet olleet tekohetkellä rikoksia. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 20. helmikuuta 1946 Suomen entinen presidentti Risto Ryti sekä seitsemän muuta poliitikkoa tuomittiin vankeuteen. Pisimmän tuomion, 10 vuotta kuritushuonetta, sai Ryti.

Suomalaisten asekätkentä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Asekätkentä

Valvontakomission ajan kolmas vakava kriisi oli asekätkentäjuttu, joka selvästi rikkoi välirauhansopimuksen ehtoja. Kysymys oli Päämajan operatiivisen osaston upseerien johtamasta laajamittaisesta aseiden hajasijoitusoperaatiosta. Kätkentään osallistui tuhansia henkilöitä, pääasiassa upseereita ja aliupseereita, jotka kätkivät aseita eri puolille Suomea sissisotaa varten siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi maan.

Kätkennän paljastuttua valvontakomissio lähetti Suomen hallitukselle tiukkasävyisen kirjelmän, jossa vaadittiin asian selvittämistä. Kätkennän tiimoilta pidettiin oikeudenkäyntejä aina vuoteen 1950 saakka. Rangaistuksia sai kaikkiaan 1 488 henkilöä, jotka olivat pääasiassa upseereita.

Lista 1:n vangit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lista 1:n vangit

Valvontakomissio esitti lokakuussa 1944 pääministeri Urho Castrénille luettelon niistä suomalaisista, joiden se katsoi syyllistyneen sotarikoksiin jatkosodan aikana. Ilmiantoihin perustuneella listalla oli 61 henkilöä, joista osa oli Itä-Karjalan sotilashallinnon palveluksessa olleita virkamiehiä ja sotilashenkilöitä. Listalla ei ollut ketään Suomen poliittiseen johtoon kuulunutta. Komissio syytti kyseisiä henkilöitä sota- ja siviilivankileireissä tapahtuneista rikoksista ja vaati näiden välitöntä vangitsemista.[8]

Nimetyistä henkilöistä saatiin kiinni 45, joista osa vapautettiin varsin pian, kun ilmeni kyseessä olleen väärinkäsitys. 39 henkilön osalta tutkimukset jatkuivat vuoteen 1947 saakka, jolloin 14 henkilöä tuomittiin lyhyisiin vankeusrangaistuksiin, yksi sakkoihin ja loput vapautettiin syytteitä nostamatta.[9]

Inkeriläiset siviilit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun alussa 1944 valvontakomissio alkoi luetteloida niitä Leningradin alueelta sodan aikana Suomeen siirtyneitä inkeriläisiä, jotka ilmoittautuivat halukkaiksi palaamaan kotiseuduilleen. Paluu Neuvostoliittoon oli inkeriläisille vapaaehtoista, kuten oli ollut aiemmin Suomeen siirtyminenkin, mutta pelko pakkopalautuksista sai monet pakenemaan Ruotsiin. Niiltä, jotka halusivat jäädä Suomeen, komissio vaati tarkat perustelut. Inkeriläisten joukkokuljetukset Neuvostoliittoon alkoivat joulukuun alussa 1944.[10]

Tammikuun alussa 1945 komission puheenjohtaja Grigori Savonenkov ilmoitti yllättäen, että Neuvostoliitto vaati kaikkien inkeriläisten 1−16-vuotiaiden orpolasten palautusta. Lapsia tavoitettiin noin 260 ja tehtävän kiireellisyyden vuoksi eräitä heistä haettiin kasvattiperheistään jopa keskellä yötä. Inkeriläisten palautuskuljetukset päättyivät tammikuun puolivälissä 1945. Inkeriläisiä ei kuitenkaan päästetty palaamaan kotiseuduilleen, vaan heidät kuljetettiin kauas Neuvostoliiton sisäosiin.[11]

Heimosoturit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomissio toimitti marraskuun alussa 1944 ulkoministeri Carl Enckellille muistion, jossa vaadittiin kaikkien Suomen armeijassa palvelleiden neuvostoliittolaisten sotavankien palauttamista Neuvostoliittoon. Kyseessä olivat kahdessa joukko-osastossa, Heimopataljoona 3:ssa ja Erillinen Pataljoona 6:ssa palvelleet niin sanotut heimokansallisuuksiin kuuluneet sotilaat. Komissio katsoi kyseisten miesten olevan yhä Neuvostoliiton kansalaisia ja syytti Suomea sotavankien käytöstä taistelutehtäviin vastoin kansainvälisiä sopimuksia. Suomen kannan mukaan miehet olivat vapautuneet sotavankeudesta astuessaan Suomen armeijan palvelukseen. Valvontakomission kanta voitti asiassa ja suurin osa miehistä saatiin palautetuiksi Neuvostoliittoon marraskuun 1944 kuluessa. Monet onnistuivat kuitenkin karkaamaan kuljetusten aikana ja eräät olivat jo ennen niiden alkamista ehtineet siirtyä Ruotsiin. Valvontakomission kiinnitettyä huomiota sotilaiden karkaamisiin ulkoministeri Carl Enckell sanoi asiasta antamassaan selvityksessä, että kuljetuksia ei pystytty ajan puutteen vuoksi järjestämään riittävän huolellisesti ja että valvontakomissio oli itse nimenomaan kieltänyt aseen käytön sotavankeja vastaan. [12]

”Leinon vangit”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Leinon vangit

Huhtikuussa 1945 valvontakomissio määräsi vasta nimitetyn sisäministeri Yrjö Leinon pidättämään 19 (toisten tietojen mukaan 20) komission nimeämää henkilöä ja luovuttamaan nämä komissiolle. Komission puheenjohtajan Andrei Ždanovin mukaan kyseiset henkilöt, jotka olivat pääosin vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen siirtyneitä venäläisiä pakolaisia, olivat ”erittäin vaarallisia rikollisia”. Miehistä osa oli saanut Suomen kansalaisuuden, muut oleskelivat maassa ns. Nansenin passin turvin. Valpo pidätti miehet, minkä jälkeen heidät kuljetettiin välittömästi Neuvostoliittoon. Tapaus johti myöhemmin, toukokuussa 1948, Leinon erottamiseen hallituksesta hänen saatuaan eduskunnalta asian vuoksi epäluottamuslauseen. Leinon poliittiset vastustajat syyttivät häntä Suomen kansalaisten omavaltaisesta luovuttamisesta Neuvostoliittoon, mistä nimitys ”Leinon vangit” juuri syntyikin. Vangituista miehistä 11 palasi Suomeen vuosina 1954−1956, kuusi kuoli vankeudessa ja kahden ilmoitettiin jääneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Mahdollisen 20. henkilön kohtalosta ei ole tietoa.

Suomi ja Marshall-apu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Marshall-apu

Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall ehdotti vuonna 1947, että Yhdysvallat ryhtyisi avustamaan Euroopan taloudellista jälleenrakentamista. Neuvottelut Marshall-avun jakamisesta Euroopan maille alkoivat Pariisissa kesäkuussa 1947. Myös Suomi ilmaisi presidentti J. K. Paasikiven suulla halukkuutensa päästä avusta osalliseksi, koska se olisi ollut erittäin arvokasta myös käynnissä olleiden sotakorvaussuoritusten kannalta. Marshall-apuun aluksi myönteisesti suhtautunut Neuvostoliitto muutti kuitenkin suhtautumisensa täysin jo neuvottelujen aikana, koska se alkoi pitää suunnitelman tarkoituksena erityisesti Yhdysvaltain vaikutusvallan lisäämistä Euroopassa. Tällöin valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov ilmoitti silloiselle pääministerille Mauno Pekkalalle, ettei Neuvostoliitto pitänyt Suomen osallistumista Marshallin suunnitelmaan toivottavana. Tämän jälkeen presidentti J. K. Paasikivi tiedotti Pariisiin Suomen kieltäytyvän Marshall-avusta, koska se oli muodostunut suurvaltojen väliseksi kiistanaiheeksi.

Valvontakomission neuvostoliittolaisten ja brittiläisten jäsenten keskinäiset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomission neuvostoliittolaisten ja brittiläisten jäsenten välinen yhteistoiminta ei ollut läheskään aina kitkatonta. Neuvostoliittolaiset jäsenet toimivat monissa asioissa omin päin eivätkä informoineet toimistaan brittiläisiä. Joskus komission neuvostoliittolainen osapuoli jopa esiintyi yksinään koko komission nimissä. Tämä aiheutti ärtymystä komission brittijäsenissä. Lisäksi brittijäsenet esittivät neuvostojäsenille jyrkän paheksuntansa äärivasemmistolaisen lehdistön − SKDL:n ja SKP:n äänenkannattajien Työkansan Sanomien ja Vapaan Sanan − Ison-Britannian siirtomaapolitiikkaa arvostelleesta kirjoittelusta, johon komission neuvostojäsenet eivät kuitenkaan puuttuneet.

Komission osapuolten välejä ilmeisesti pahiten koetellut tapaus sattui maaliskuussa 1945, kun komission neuvostoliittolainen osapuoli kielsi lentoliikenteen Suomesta ulkomaille ja ulkomailta Suomeen. Brittiläinen osapuoli epäili aluksi kiellon olevan luonteeltaan poliittinen, mutta neuvosto-osapuolen neuvonantaja Pavel Orlov paljasti, että taustalla oli Moskovasta tullut määräys ja perusteluina sotilaalliset seikat, jotka liittyivät neuvostoliittolaisten sota-alusten liikkeisiin Suomenlahdella. Kieltoa ei purettu Saksan antautumisesta ja sodan päättymisestä huolimatta ja se aiheutti sittemmin komission ilmeisesti vakavimman sisäisen konfliktin. Kun valvontakomission neuvostoliittolainen osapuoli myönsi marraskuussa 1946 ainoastaan ruotsalaisille lentoyhtiöille luvan Suomeen suuntautuvaa liikennettä varten, brittijäsenet esittivät komission varapuheenjohtaja Savonenkoville asiasta jyrkkäsanaisen vastalauseen. Kiista ratkesi seuraavan vuoden maaliskuussa, hieman Pariisin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, kun myös brittiläiset lentoyhtiöt aloittivat lentoliikenteen Malmin lentoasemalle.[13]

Komission lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin myötä valvontakomissio poistui Suomesta syyskuun lopulla 1947. Kun valvontakomissio oli lähtenyt Hotelli Tornista, siellä oli tehtävä mittava kunnostus. Suuri määrä hotellin irtaimistoa oli särkynyt tai kadonnut.

Samana päivänä, jolloin valvontakomission viimeiset jäsenet lähtivät Suomesta, presidentti J. K. Paasikivi julisti vuodesta 1939 voimassa olleen sotatilan päättyneeksi.

Neuvostoliitto nimitti valvontakomission varapuheenjohtajan, kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovin lähettilääkseen Helsinkiin tammikuussa 1948 ja Savonenkov toimi tässä virassa vuoteen 1951 saakka. Komission brittiläisen osaston poliittinen johtaja Francis Shepherd toimi Britannian Helsingin-suurlähettiläänä Suomen ja Ison-Britannian solmittua uudelleen diplomaattisuhteensa elokuussa 1945. Shepherd siirrettiin vuonna 1947 Britannian suurlähettilääksi Iranin pääkaupunkiin Teheraniin ja vuonna 1951 Varsovaan Puolaan, minkä jälkeen hän jäi eläkkeelle.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aulis Blinikka: Valvontakomission aika, WSOY, Porvoo, 1969
  • Lauri Hyvämäki: Vaaran vuodet 1944−48, Otava, Helsinki, 1954
  • Heikkonen-Ojakoski-Väisänen: Suomen historian käännekohtia, WSOY, 2003
  • Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1 (1944−1949), WSOY, 1985
  • Kysymys sotasyyllisyystuomion purkamisesta (Finlex)
  • Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944-1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
  • Magill, J. H., (toim.) Jukka Tarkka: Tasavalta tulikokeessa. Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta. Weilin+Göös, 1981. ISBN 951-35-2237-7.
  • Jukka Seppinen: Vaaran vuodet? − Suomen selviytymisstrategia 1944−1950. Helsinki-Jyväskylä: Minerva Kustannus, 2008. ISBN 952-492-151-0.
  • Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka. Jyväskylä: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3661-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Magill 1981
  2. Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 79. Helsinki: Otava, 1956.
  3. Jukka Tarkka, Yhdyvallat yritti mukaan valvontakomissioon, Helsingin Sanomat, 24.9.2014 s. B 3
  4. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 171. Helsinki: Otava, 1987.
  5. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 171.
  6. Osmo Jussila: Suomen tie 1944–1948: Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa, s. 54–55. WSOY 1990.
  7. Kallioniemi 1989, s. 54
  8. Jatkosota-kronikka, s. 187.
  9. Jatkosota-kronikka, s. 187.
  10. Jatkosota-kronikka, s. 186−192.
  11. Jatkosota-kronikka, s. 186−192.
  12. Jatkosota-kronikka, s. 189 ja 191
  13. Seppinen 2008, s. 94−97.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Kauppala, Paluu vankileirien teille. Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1939–1955, Gummerus
  • Mikko Määttälä, Vihollisina vangitut. Internointleirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944–1947, Atena
  • Magill, J. H., (toim.) Jukka Tarkka: Tasavalta tulikokeessa. Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta. Weilin & Göös, 1981. ISBN 951-35-2237-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • [1] Tornin varjossa. Valvontakomissio Suomen vahtikoirana, Tapio Pajunen, 14.7.2003 (20.30) ja 19.7.2003 (9.30 ja 17.15) YLE Puhe, Radio Peili
  • [2] 60 vuotta liittoutuneiden valvontakomission saapumisesta, Malmin lentoaseman ystävät ry