Itä-Karjalan sotilashallinto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Itä-Karjalan sotilashallinto
19411944
Finnish advance in Karelia during the Continuation War.png
Valtiomuoto sotilashallinto
sotilashallintokomentaja Väinö Kotilainen (1941–1942)
J. V. Arajuuri (1942-1943)
Olli Paloheimo (1943–1944)
Pääkaupunki Mikkeli (1941)
Joensuu (1941–1943)
Petroskoi, "Äänislinna" (1943–1944)

Itä-Karjalan sotilashallinto oli Suomen muodostama miehityshallinto Neuvostoliiton Karjalassa (ei kuitenkaan siihen kuuluneella pohjoisella Karjalankannaksella eikä Laatokan Karjalassa) sekä Leningradin alueen Lotinapellon piirin koillis- ja Koskenalan piirin pohjoisosan alueilla ja Vologdan alueen Vytegran piirin lounaisreunassa jatkosodassa 1941-1944. Hallinto perustettiin pian Suomen aloittaman hyökkäyksen jälkeen heinäkuussa 1941 ja ensimmäiseksi komentajaksi tuli Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Hänen apulaisekseen nimitettiin everstiluutnantti Ragnar Nordström. Esikuntapäälliköksi oli ajateltu Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilää, mutta hänet tarvittiin ylläpitämään suhteita Pohjois-Suomen saksalaisjoukkoihin.

Sotilashallintokomentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Kotilainen luopui tehtävästä kesäkuussa 1942, minkä jälkeen sotilashallintokomentajana toimi eversti J. V. Arajuuri elokuuhun 1943 saakka, minkä jälkeen eversti Olli Paloheimo hoiti tehtävää Suomen miehityksen loppuun saakka 1944.

Mikkelistä Petroskoihin (Äänislinnaan)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Karjalan sotilashallinto aloitti toimintansa Mikkelissä, missä sijaitsi myös Suomen asevoimien päämaja. Hallinto siirtyi Joensuun seudulle Niittylahden kansanopistoon lokakuussa 1941 sekä tilojen järjestyttyä Joensuun kaupunkiin marraskuussa. Petroskoihin (Äänislinnaan) hallinto siirrettiin keväällä 1943.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilashallintokomentajalla oli sotilashallintoesikunta, jota johti esikuntapäällikkö. Siihen kuuluivat komento-osasto, hallinnollinen osasto, taloudellinen osasto, hallinnollis-taloudellinen osasto, tiedusteluosasto, valistusasiainosasto, lääkintäosasto. Jokaisessa osastossa oli yleensä kaksi toimistoa. Osastoista riippumattomina erillisinä toimistoina toimivat sosiaalitoimisto, intendentin toimisto, postiasiaintoimisto sekä tilintarkastustoimisto. Itä-Karjalan sotahallintoesikunan alaisena toimi myös Itä-Karjalan sotasaalisarkisto

Akateeminen Karjala-Seura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Karjalan väliaikaisessa sotilashallinnossa toimi runsaasti Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Vilho Helanen, Reino Castrén ja Aarne Valle toimivat osastopäällikköinä, ja kuuluivat myös AKS:n johtoon.

Hallinnon tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1943 Suomen postilaitos julkaisi Itä-Karjalan miehityshallinnolle oman postimerkkinsä.

Sotatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinnon tarkoituksena oli kytkeä Itä-Karjalan taloutta osaksi Suomen sotataloutta mm. puunhankinnan suhteen, lähentää karjalaisväestöä Suomeen opetuksen muodossa sekä valvoa venäläisperäistä väestöä. Hallinto ylläpiti kouluja. Se myös eristi venäläisperäisen väestön keskitysleireihin, joita alettiin kutsua 1943 siirtoleireiksi erotukseksi saksalaisista keskitysleireistä. 1943 suomalaisperäisen ja venäläisperäisen väestön kohtelu lähentyi toisiaan ja kuolleisuus leireillä väheni.

Suur-Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallinnon pitkän tähtäimen alkutavoitteena oli luoda edellytykset sille, että Itä-Karjala jää pysyvästi Suomen haltuun Neuvostoliittoa vastaan käytävän sodan päätyttyä Saksan tuella. Alueella noudatettiin Suomen rikoslakia, ja koululaitos pyrki poiskasvattamaan alueen väestöä neuvostoliittolaisesta opetuksesta.

Alueen väestö luokiteltiin kansallisiin ja epäkansallisiin. Kansallisiin kuuluivat karjalaiset, vepsäläiset, inkeriläiset, suomalaiset, virolaiset, mordvalaiset ja muut suomensukuiset. Epäkansallisia olivat venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, tataarit, lättiläiset (latvialaiset), saksalaiset ja muut.

Osa epäkansallisista internoitiin keskitysleireihin turvallisuuden vuoksi. He muodostivat epäkansallisimpiakin heikommin palkatun ryhmä, jota käytettiin myös työssä. Kansallisten ja epäkansallisten välillä oli vapaassa työssä suuret säädetyt tuloerot, mikä lakkautettiin syksyllä 1943, kun oli vakuututtu Stalingradin taistelun jälkeen vähitellen, ettei Saksa voitakaan sotaa.

Hallinnon kansainvälistä mielikuvaa Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden keskuudessa pyrittiin kehittämään siten, että jo alusta alkaen hallinnon lainopilliseksi avustajaksi määrättiin elokuussa sotilasvirkamieheksi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski. Merikoski kirjoitti Itä-Karjalan sotilashallinnosta tutkimuksen Suomalainen sotilashallinto Itä-Karjalassa 1941-1944, jossa oli todellisuudesta poikkeavia näkemyksiä.

Hallinnon mallikkuutta korostamaan Mannerheim antoi 27. heinäkuuta 1941 käskyn kutsua kaksitoista Suomessa asunutta Itä-Karjalan sotilashallinnon neuvottelukuntaan, millä osoitettiin sotilashallinnon alttius kuunnella paikallisia mielipiteitä. Neuvottelukunnan jäsenet olivat kuitenkin paikallisille ulkopuolisia, koska olivat asuneet Suomessa jo 1920-luvulta alkaen heimosotien tappioista alkaen.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ulkopuolelle jäi rintamaa lähellä olevien sotatoimiyhtymien oma sotilashallinto.

Hallinnon taloudellisena tavoitteena oli kytkeä valloitetun Itä-Karjalan osat Suomen talouteen siten, että esimerkiksi alueelle jääneellä työvoimalla olisi kyetty mahdollisimman suureen raakapuun hankintaan Itä-Karjalasta. Tässä tarkoituksessa käytettiin vapaan työvoiman lisäksi myös Itä-Karjalan sotilashallinnon vangitsemia keskitysleiriläisiä, joista osa oli vanhuksia ja lapsia. Itä-Karjalan sotilashallinnolle oli yllätys se, miten tehokkaasti Neuvostoliitto oli evakuoinut työvoimaa Itä-Karjalasta, minkä vuoksi Itä-Karjalan alueen hyödyntämismahdollisuudet olivat heikenneet suunnitellusta. Valtaosa suomalaisten keskityisleireille sulkemasta venäläisperäisestä väestöstä olikin naisia, lapsia ja vanhuksia.

Hallinnon pienin piiri, Maaselän piiri, lakkautettiin vuoden 1942 lopulla, ja sen alueista kaksi liitettiin Vienan piiriin ja kolme Aunuksen piiriin.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06946-2.
Itä-Karjalan sotilashallinto
Aunuksen piiri

Aunus | Aunuksenranta | Keskitysleirit | Kontupohja | Munjärvi | Prääzä | Soutjärvi | Ylä-Syväri | Säämäjärvi | Vaaliseni | Äänislinna | Äänisniemi | Äänisenranta
Maaselän piiri
Rukajärvi | Paatene | Porajärvi | Karhumäki
Vienan piiri
Kiestinki | Uhtua