Koiviston II hallitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Koiviston II hallitus oli Suomen tasavallan 61. hallitus, jonka muodostivat SDP, Keskusta, RKP ja SKDL. 1979 eduskuntavaalien tuloksen perusteella koottu hallitus toimi 26. toukokuuta 197919. helmikuuta 1982. Hallitus nousi Suomen hallitusten silloisen ikätilaston kolmannelle sijalle istuttuaan tasan tuhat vuorokautta. Hallituksen eron jälkeen aloitti Sorsan III hallitus.

Hallituksen muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun 1979 eduskuntavaaleissa etenkin oppositiopuolueet Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue lisäsivät kannatustaan. Vastaavasti kaikki hallituspuolueet SDP, Keskusta, SKDL ja LKP kärsivät tappioita niin, että kansanrintamahallituksen enemmistö eduskunnassa supistui 152:sta 137 kansanedustajaan. Edellisen hallituksen pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti heti vaalien jälkeen kieltäytyvänsä jatkamasta tehtävässään; hän oli jo tammikuussa 1979 ehdottanut presidentti Urho Kekkoselle Suomen Pankin pääjohtajaa Mauno Koivistoa uudeksi pääministeriksi. Parlamentarismin edellyttämällä tavalla Kekkonen nimitti 21. maaliskuuta hallitustunnustelijaksi vaalien suurimman voittajan Kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin, mutta tämä luovutti kuukauden päivät kestäneiden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen. Eduskunnan varapuhemiehen Veikko Helteen selviteltyä hallituspohjaa Kekkonen nimitti Mauno Koiviston hallituksen muodostajaksi 11. toukokuuta. Hallitusohjelman kirjoittaminen ja ministerinsalkkujen jako kestivät tämän jälkeen vielä kaksi viikkoa. Kansanrintamapohjan jatko ei ollut itsestäänselvyys, koska Keskustan kentällä ilmeni vahvoja haluja puolueen jättäytymisestä oppositioon. Keskustan osallistuminen uuteen hallitukseen ratkesikin puolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen taivuttelun jälkeen vasta aivan viime hetkellä. Samoin edellisen hallituksen ulkomaankauppaministeri, puolueisiin sitoutumaton Esko Rekola suostui jatkamaan tehtävässään vain Mauno Koiviston suostuttelun ansiosta.[1]

SDP sai uudessa hallituksessa viisi, Keskusta kuusi, SKDL kolme ja RKP kaksi ministerinsalkkua. Tiedotusvälineissä kiinnitettiin huomiota siihen, ettei hallituksessa ollut sitä nimitettäessä mukana SDP:n, Keskustan ja SKDL:n korkeinta johtoa; ulkoministeri Paavo Väyrynen valittiin Keskustan puheenjohtajaksi vasta kesäkuussa 1980. Muun muassa SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde, jolle oli tarjottu ministerin paikkaa, kieltäytyi lähtemästä "tällaiseen kakkosketjuun". Presidentti Urho Kekkoselle kansanrintamayhteistyön jatkuminen oli ensisijaisen tärkeää; siinä oli suorastaan kysymys hänen elämäntyöstään.[2]

Kesäkuussa 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun eduskunnan puhemies Johannes Virolainen sanoi Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että Kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle "yleisistä syistä". Presidentti Urho Kekkonen närkästyi Virolaisen lausunnosta ja sanoi tämän antaneen väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta ja vahingoittaneen Suomen mainetta, koska jo hiipunut suomettumiskeskustelu roihahti Länsi-Saksassa sen vuoksi jälleen ilmiliekkeihin.[3]

Hallitusohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Mauno Koivisto ilmoitti hallituksensa tärkeimmäksi tehtäväksi Sorsan hallituksen aloittaman elvyttävän talouspolitiikan jatkamisen, mikä edellytti laajaa yhteistyötä niin hallituksen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Sisäisten kiistojen repimän SKDL:n enemmistöllä oli tarve pysyä hallituksessa, joten Koiviston edun mukaista oli, ettei SKDL:n oloa hallituksessa vaikeutettaisi. Koiviston luonnehtima "matalan profiilin" hallituspolitiikka merkitsi sitä, että vaikka hallitus ei tekisi suuria poliittisia päätöksiä, se ei toisaalta tekisi myöskään yhtään virhettä. Hallituksen onneksi koitui se, että pessimistiset talousennusteet taantumasta ja työttömyyden kasvusta osoittautuivat vääriksi. Suomi pystyi kääntämään raakaöljyn hinnan nousun edukseen lisäämällä idänkauppaa, mikä taas paransi työllisyyttä.[4]

Mauno Koivisto otti hallituksensa toimintalinjaksi myös sen, että asioita ei vietäisi presidentin esittelyyn ennen kuin ne olisivat valmiita päätettäviksi. Urho Kekkonen taas oli omaksunut asioiden ratkaisijan roolin. Tästä ristiriidasta seurasi, että presidentin ja pääministerin suhteet jäivät etäisiksi eivätkä he käyneet merkittäviä keskusteluja hallituksen toimikaudella.[5] Rasitteet Koiviston ja Kekkosen keskinäisissä suhteissa juonsivat suurelta osin jo Koiviston ensimmäiseltä pääministerikaudelta 1968–1970: Kekkosen mielestä Koiviston puheista ei saanut selvää eikä tämä pitänyt presidenttiä ajan tasalla. Lisäksi Kekkosen mielestä Koiviston nauttima kansansuosio uuden presidentin nimeä koskevissa mielipidetiedusteluissa oli "kupla, joka oli puhkaistava".[6] Myös seuraavaan presidentinvaaliin valmistautuvat poliitikot olisivat mielellään nähneet Koiviston, joka ei ollut ryvettynyt 1970-luvun poliittisissa skandaaleissa, kuluvan vuoteen 1984 mennessä kansan silmissä poliitikoksi toisten poliitikkojen joukkoon.[7]

Ministerinvaihdokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituksessa tapahtui vuoden 1981 aikana kaksi ministerinvaihdosta. Työministeri Arvo Aalto erosi maaliskuussa 1981 voidakseen keskittyä Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteerin tehtäviin ja hänen tilalleen tuli asuntohallituksen rahoitusjohtaja Jouko Kajanoja.[8] Kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist siirtyi heinäkuun alussa Suomen Työväen Säästöpankin varatoimitusjohtajaksi ja hänen tilalleen nimitettiin toinen valtiovarainministeri Pirkko Työläjärvi. Työläjärven seuraajaksi valtiovarainministeriöön nousi kansanedustaja Mauno Forsman.[9]

Presidentti Kekkosen jäätyä sairauslomalle 11. syyskuuta 1981 pääministeri Koivistosta tuli virkaatekevä presidentti, ja pääministerin sijainen Eino Uusitalo toimi päätoimisena pääministerinä helmikuuhun 1982.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[10]

Ministeri Tehtävissä Puolue
Pääministeri
Mauno Koivisto

26.5.1979 – 26.1.1982

SDP
Pääministerin sijainen
Eino Uusitalo

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Ulkoasiainministeri
Paavo Väyrynen

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Oikeusministeri
Christoffer Taxell

26.5.1979 – 19.2.1982

RKP
Sisäasiainministeri
Eino Uusitalo

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Ministeri sisäasiainministeriössä
Johannes Koikkalainen

26.5.1979 – 19.2.1982

SDP
Puolustusministeri
Lasse Äikäs

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Valtiovarainministeri
Ahti Pekkala

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Opetusministeri
Pär Stenbäck

26.5.1979 – 19.2.1982

RKP
Ministeri opetusministeriössä'
Kalevi Kivistö

26.5.1979 – 19.2.1982

SKDL
Maa- ja metsätalousministeri
Taisto Tähkämaa

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Liikenneministeri
Veikko Saarto

26.5.1979 – 19.2.1982

SKDL
Kauppa- ja teollisuusministeri
Ulf Sundqvist
Pirkko Työläjärvi

26.5.1979 – 30.6.1981
1.7.1981 – 19.2.1982

SDP
SDP
Ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä
Johannes Koikkalainen
Esko Rekola

26.5.1979 – 19.2.1982
26.5.1979 – 19.2.1982

SDP
SDP
Sosiaali- ja terveysministeri
Sinikka Luja-Penttilä

26.5.1979 – 19.2.1982

SDP
Työministeri
Arvo Aalto
Jouko Kajanoja

26.5.1979 – 20.3.1981
20.3.1981 – 19.2.1982

SKDL
SKDL
II sosiaali- ja terveysministeri
Katri-Helena Eskelinen

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
II valtiovarainministeri
Pirkko Työläjärvi
Mauno Forsman

26.5.1979 – 30.6.1981
1.7.1981 – 19.2.1982

SDP
SDP
Ministeri valtioneuvoston kansliassa
Eino Uusitalo

26.5.1979 – 19.2.1982

Keskusta
Ministeri ulkoasiainministeriössä
Esko Rekola

26.5.1979 – 19.2.1982
 
ammattiministeri


Suomi Edeltäjä:
Sorsan II hallitus
Suomen valtioneuvosto
26. toukokuuta 197919. helmikuuta 1982.
Seuraaja:
Sorsan III hallitus

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 35–39. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  2. Blåfield & Vuoristo 1982, s. 40–42.
  3. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 277. Helsinki: Otava, 1987.
  4. Blåfield & Vuoristo, s. 43–46.
  5. Blåfield & Vuoristo, s. 46.
  6. Blåfield & Vuoristo, s. 42.
  7. Blåfield & Vuoristo, s. 41.
  8. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982, s. 54. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06482-7.
  9. Mitä-Missä-Milloin 1982, s. 73.
  10. Koiviston II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.