Tannerin hallitus
| Tannerin hallitus | |
|---|---|
.svg){kind=small} Suomen tasavallan 14. valtioneuvosto | |
| Toimikausi alkoi | 13. joulukuuta 1926 |
| Toimikausi päättyi | 17. joulukuuta 1927 |
| Jäsenet | |
| Hallituksen johtaja | Väinö Tanner |
| Ministerien lukumäärä | 13 |
| Hallituspuolueet | |
| Historia | |
| Edellinen | Kallion II hallitus |
| Seuraava | Sunilan I hallitus |
Tannerin hallitus oli Suomen tasavallan 14. hallitus. Se oli SDP:n vähemmistöhallitus, jolle kertyi 370 hallituspäivää. Hallitus toimi 13. joulukuuta 1926 – 17. joulukuuta 1927. Hallituksen apulaissosiaaliministeri Miina Sillanpäästä tuli Suomen historian ensimmäinen naisministeri.
Vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kallion hallituksen saatua eduskunnalta epäluottamuslauseen presidentti Lauri Kr. Relander päätti antaa SDP:lle tilaisuuden kasvaa "isänmaallisena puolueena" ja antoi hallituksen muodostamisen Elannon toimitusjohtajan Väinö Tannerin tehtäväksi. Tanner kääntyi kaikkien puolueiden – paitsi Kokoomuksen – puoleen, mutta kun yhteistyöhalukkuutta ei löytynyt, päädyttiin SDP:n vähemmistöhallitukseen, josta tuli myös Suomen ensimmäinen yhden puolueen hallitus. SDP:n nousu hallituspuolueeksi oli pitkälti juuri Tannerin ansiota, koska puolue oli hänen johdollaan hylännyt opin työväestön väkivaltaisesta vallankumouksesta ja hyväksynyt länsimaisen parlamentarismin ja demokratian pelisäännöt. Tannerille itselleen valinta pääministeriksi oli hyvitys hänen SDP:n puoluekokouksessa kokemastaan tappiosta häntä vastustaneiden huplilaisten saatua enemmistön puoluetoimikuntaan. Tämän vuoksi Tanner oli kieltäytynyt SDP:n puheenjohtajuudesta ja uudeksi puheenjohtajaksi oli valittu Matti Paasivuori.[1]
Presidentti Relander oli kehottanut Tanneria laatimaan hallitusohjelman niin maltilliseksi, että sille löytyisi tukea myös poliittisesta keskustasta. Hallitus mittautti kannatuksensa eduskunnassa esittämällä sille ohjelmansa heti nimityksensä jälkeen ja sai luottamuslauseen selkein luvuin. Hallitusta tukivat RKP kokonaisuudessaan ja Kansallinen Edistyspuolue lähes kokonaisuudessaan. RKP:n tuella hallitus sai toteutetuksi sille tärkeän vuoden 1918 punavankien armahduslain. SDP:n suhtautuminen hallitusvastuuseen joutui uuteen valoon puolueen koettua lievän takaiskun vuoden 1927 eduskuntavaaleissa. SDP:n vasemmiston vaatimuksesta hallitus laati budjettiesityksen, johon ei sisältynyt lainkaan puolustuslaitoksen perushankintamäärärahoja eikä suojeluskuntien määrärahoja, mikä oli käytännössä poliittinen itsemurha. Hallitus kaatui lopulta sen tehtyä elintarviketullien alentamisesta luottamuskysymyksen. Kun eduskunta päätti äänin 105–91 pitää tullit ennallaan, Väinö Tanner jätti hallituksensa eronpyynnön.[1]
SDP:n puolustusmäärärahojen korottamista vastustavasta kannasta huolimatta Tannerin hallitus teki eduskunnan enemmistön tahdon mukaiset laivatilaukset rannikkopuolustusta varten, vaikka asiaa koskeva laki oli äänestetty yli vaalien. Näin pantiin alulle panssarilaivojen Ilmarisen ja Väinämöisen sekä viiden sukellusveneen rakentaminen. ”Suomen imperialististen sotavarustelujen” vuoksi kommunistit aloittivat metallilakon, jolle he saivat tukea Neuvostoliitosta. Tapaus paljasti suomalaisen vasemmiston jyrkän kahtiajaon.[2]
Presidentti Relander sairastui vakavasti keväällä 1927 ja joutui jäämään sairauslomalle lähes neljäksi kuukaudeksi. Relanderin sairastuminen sattui Tannerille hankalaan aikaan, koska tämä joutui vt. presidenttinä ja siten myös puolustusvoimien ylipäällikkönä ottamaan 16. toukokuuta vastaan vapaussodan muistoparaatin, johon myös suojeluskunnat osallistuivat. SDP:n keskuudessa asiasta nousi kohu ja Tanneria vaadittiin joko jäämään pois tilaisuudesta, siirtämään sitä tai peruuttamaan sen. Asia oli Tannerille itselleenkin vastenmielinen, mutta lopulta hän taipui virkavelvollisuuden edessä. Paraatin jälkeen tunteet kävivät kuumina poliittisilla äärilaidoilla: oikeiston oli vaikea ymmärtää sitä, että suojeluskunnat tekivät kunniaa punaiselle presidentille vain vajaan kymmenen vuoden kuluttua sodan päättymisestä, vasemmisto taas katsoi Tannerin häpäisseen työväenluokan. Kansan eheyttämiseen pyrkineissä piireissä Tannerin arvostus sen sijaan kohosi ja paraatia pidettiin merkkinä yhteiskuntasovun paranemisesta.[3]
Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Ministeri | Tehtävissä | Puolue[4] |
|---|---|---|
| Pääministeri Väinö Tanner |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Ulkoasiainministeri Väinö Voionmaa |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Oikeusministeri Väinö Hakkila |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Sisäasiainministeri Rieti Itkonen Olavi Puro |
13.12.1926–12.4.1927 29.4.1927–17.12.1927 |
SDP SDP |
| Puolustusministeri Kaarlo Heinonen |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Valtiovarainministeri Hannes Ryömä |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Opetusministeri Julius Ailio |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Maatalousministeri Mauno Pekkala |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Wäinö Wuolijoki Johan Helo |
13.12.1926–15.11.1927 15.11.1927–17.12.1927 |
SDP SDP |
| Kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Hupli |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Sosiaaliministeri Johan Helo Matti Paasivuori |
13.12.1926–15.11.1927 15.11.1927–17.12.1927 |
SDP |
| Apulaissosiaaliministeri Miina Sillanpää |
13.12.1926–17.12.1927 |
SDP |
| Salkuton ministeri Matti Paasivuori |
13.12.1926–15.11.1927 |
SDP |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 71. Helsinki: Otava, 1987.
- ↑ Eskelinen, Heikki: Itsenäisyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 83. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
- ↑ Tarkka & Tiitta, s. 77.
- ↑ Tannerin hallitus Valtioneuvosto. Arkistoitu 27.4.2014. Viitattu 24.5.2010.
|
Edeltäjä: Kallion II hallitus |
Suomen hallitus 13. joulukuuta 1926 – 17. joulukuuta 1927 |
Seuraaja: Sunilan I hallitus |
| ||||||||
