Dmitri Ustinov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dmitri Ustinov neuvostoliittolaisessa postimerkissä.

Dmitri Fjodorovitš Ustinov (ven. Дмитрий Фёдорович Устинов, 30. lokakuuta (J: 17. lokakuuta) 1908 Samara20. joulukuuta 1984 Moskova) oli Neuvostoliiton puolustusministeri vuodesta 1976 kuolemaansa asti. Hän toimi Stalinin asettamana asevarustelun kansankomissaarina vuodesta 1941 alkaen.

Hän oli Neuvostoliiton varapääministeri vuodesta 1957 alkaen. Hän oli politbyroon kokelasjäsenenä vuodesta 1965. Varsinainen jäsenyys astui voimaan vasta, kun hänestä tuli puolustusministeri. Tuolloin hänet nimettiin Neuvostoliiton marsalkaksi vaikkei hänellä ollut lainkaan sotilastaustaa. Sen sijaan hänellä oli pitkä kokemus aseteollisuuden johdosta ja sotateollisuusministerinä toimimisesta 1941 alkaen.[1]

Ustinov oli se henkilö, jonka hallinnon kautta Neuvostoliiton avaruusohjelman rahoitus kulki ja hän oli tätä kautta muun muassa Sputnikin menestyksen rahoittaja.

1980-luvulla spekuloitiin, että Ustinov seuraisi Juri Andropovia pääsihteerinä. Ylimenokauden valinta, Konstantin Tšernenko, kuitenkin mahdollisti sen, että Mihail Gorbatšov pääsi valtaan talousuudistusteemalla.

Kun Ustinov kuoli Iževskin kaupunki nimettiin hänen mukaansa, mutta jo Neuvostoliiton aikana kaupungin nimi muutettiin takaisin alkuperäiseksi.

Kaksi hänen pojistaan tunnettiin Neuvostoliiton johtavina LIDAR- ja mikroaalto- sekä tutka-asiantuntijoina.

Suomen ja Neuvostoliiton yhteiset sotaharjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dmitri Ustinov teki arvovaltaisen viisijäsenisen sotilasvaltuuskunnan kanssa virallisen vierailun Suomeen heinäkuussa 1978. Vierailu herätti laajalti kansainvälistä huomiota ja siihen liittyneet tapahtumat leimattiin tyyppiesimerkiksi suomettumisesta. Vierailun isäntänä oli silloinen puolustusministeri Taisto Tähkämaa ja sen aikana käytyihin keskusteluihin osallistui myös Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Stepanov. Vierailun huipentuma oli Ustinovin ja presidentti Urho Kekkosen tapaaminen Naantalin Kultarannassa, jossa Ustinov esitti YYA-sopimukseen perustuen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä sotaharjoituksia jommankumman maan alueella. Kekkonen kuitenkin torjui Ustinovin ehdotuksen, koska jo neuvottelutkin rauhanaikaisista yhteisistä sotaharjoituksista jonkin muun valtion kanssa eivät olisi olleet sopusoinnussa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Kekkosen esimerkin mukaan hallitus ja puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela vaikenivat Ustinovin ehdotuksen kuoliaaksi. Neuvostoliiton taholta ei vierailun jälkeen enää palattu asiaan.

Suomalaisissa tiedotusvälineissä Ustinovin vierailun todellista sisältöä ei käsitelty, mutta ulkomaisten lehtien Helsingissä olleet kirjeenvaihtajat kiinnittivät siihen suurta huomiota. Kun eräs alankomaalainen sanomalehti oli kirjoittanut, että Ustinov oli painostanut voimakkaasti Suomea neuvotteluihin yhteisistä sotaharjoituksista ja ettei vapaa maailma saanut jäädä asiassa välinpitämättömäksi, Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja J. Juhani Kortesalmi teki asiasta eduskuntakyselyn. Puolustusministeri Taisto Tähkämaa vastasi Suomen poliittisen johdon virallisen kannan mukaisesti, ettei Ustinov ollut tehnyt vierailullaan mitään ehdotuksia yhteisistä sotaharjoituksista ja valitti, että länsieurooppalaiset sanomalehdet olivat antaneet vääristellyn kuvan normaalista Suomen ja Neuvostoliiton keskinäiseen kanssakäymiseen liittyneestä vierailusta.

Tulkinnat yhteisiä sotaharjoituksia koskeneen aloitteen alkuperästä vaihtelevat. Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja merkittävä ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson on katsonut, että ajatus oli lähtöisin Neuvostoliiton korkeimmasta sotilasjohdosta, kun taas silloisen ulkoministeriön alivaltiosihteerin Keijo Korhosen mielestä idean isä oli nimenomaan suurlähettiläs Vladimir Stepanov, joka oli käynyt Moskovassa juuri Ustinovin vierailun edellä. Jupakka vaikutti osaltaan siihen, että Neuvostoliitto vapautti Stepanovin tehtävistään kesällä 1979 ja nimitti hänen tilalleen Vladimir Sobolevin. Sekä Jakobson että Korhonen ovat pitäneet "tapaus Ustinovia" syksyn 1961 noottikriisin ohella Neuvostoliiton vakavimpana yrityksenä panna "YYA-mekanismi" käyntiin Suomen puolueettomuuspolitiikan horjuttamiseksi tai jopa romuttamiseksi. [2] [3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 205. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
  2. Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 201−207. Otava 1992, Helsinki.
  3. Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s. 115. Otava 1999, Helsinki.