Viktor Vladimirov
Sivulta puuttuu Viktor Mihailovitš Vladimirov (17. lokakuuta 1922 – 17. helmikuuta 1995) oli neuvostoliittolainen diplomaatti, joka toimi Suomessa lähetystösihteerinä vuosina 1954–1960, lähetystöneuvoksena 1970–1971 ja ministerineuvoksena 1977–1984. 1960-luvulla Vladimirov operoi KGB:n sabotaasi ja salamurhaosaston johtajana. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan: Näin se oli...: Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–1984. Eräs kirjan pääteemoista käsittelee vuoden 1961 Noottikriisiä. Teoksen mukaan nootti oli KGB:n edustajien suunnittelema ja tarkoitettu Kekkosen presidenttikauden jatkumisen varmistamiseksi.
Helsingin Sanomat pitää Vladimirovia KGB:n kenraalina Oleg Gordievskin väitteiden perusteella. Vladimirov itse totesi olleensa aktiivipalveluksesta vetäytynyt armeijan everstiluutnantti, mutta uskotaan, että KGB yritti juuri Vladimirovin johdolla vuonna 1967 salamurhata Suomen kautta Yhdysvaltoihin loikanneen Anatoli Golitsyn Kanadassa[1].
Vladimirov kuitenkin toimi taustavaikuttajana myös monissa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Hänen kolmas ja viimeinen kautensa Helsingissä oli tässä suhteessa merkityksellisin, koska sille osuivat mm. Urho Kekkosen presidenttikauden päättyminen ja vuoden 1982 presidentinvaali. Vuonna 1979 Vladimirovilla oli keskeinen rooli suurlähettiläs Vladimir Stepanovin vaihtamisessa Vladimir Soboleviin.
Vuoden 1982 presidentinvaalin edellä Vladimirovin katsottiin olleen osaltaan ajamassa Suomen Pankin vt. pääjohtajaa Ahti Karjalaista Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi. Kun Keskusta oli marraskuussa 1981 valinnut presidenttiehdokkaakseen eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen, Vladimirov sai välittömästi tämän jälkeen kutsun Moskovaan "saamaan tietoja". Palatessaan Helsinkiin joulukuun alussa Vladimirov toi Moskovasta viestin, jonka mukaan presidentinvaali oli Suomen sisäinen asia eikä Neuvostoliitto aikonut puuttua siihen millään tavoin.
Neuvostoliitto kutsui Vladimirovin Helsingistä kotiin vuoden 1984 lopulla. Todellinen syy Vladimirovin lähdölle on jäänyt epäselväksi, mutta myöhemmin on otaksuttu, että Moskova katsoi hänen vain "näytelleen osansa loppuun" Helsingissä. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä järjestetyllä läksiäisvastaanotolla Vladimirov ilmoitti Sorsan hallituksen paikalle saapuneille ministereille hoitavansa jatkossakin Suomen asioita Moskovasta käsin, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun suomalaiset yrittivät myöhemmin ottaa häneen yhteyttä, Moskovasta ilmoitettiin virallisesti ja lyhyesti, ettei Vladimirovilla ollut enää mitään tekemistä Suomen asioiden kanssa. Silloinen huomattava ulkopoliittinen taustavaikuttaja, Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson on pitänyt Vladimirovin lähtöä merkkitapauksena niin sanotun suomettumisen ajan vähitellen päättyessä. Neuvostoliitto nimitti Vladimirovin seuraajaksi Helsinkiin Felix Karasevin, jonka toiminta ministerineuvoksena jäi Vladimiroviin verrattuna huomaamattomaksi.
Jäätyään eläkkeelle Vladimirov ryhtyi valmistelemaan kriittistä tutkielmaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista vuosina 1938–1948, mutta vielä 1980-luvulla sensuuri esti sellaisen julkaisemisen Neuvostoliitossa. Vasta Neuvostoliiton hajottua hänen työnsä pääsi vauhtiin. Kolmiosaiseksi suunnitellusta teoksesta ehti kuitenkin valmistua vain ensimmäinen osa, sillä Vladimirov menehtyi vatsasyöpään helmikuussa 1995. Kyseisen teoksen julkaisi Suomessa Otava nimellä Kohti talvisotaa.
Lähteet [muokkaa]
- Näin se oli...: Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–1984., Viktor Vladimirov, 1993, Otava, Helsinki
- Kohti talvisotaa, Viktor Vladimirov, 1995, Otava, Helsinki.
- Verkkouutiset: [1] Sokea Peili - oliko Kalevi Sorsa KGB:n yhteyshenkilö?, Timo Kervinen, 22.8.1997
- Max Jakobson: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−92. Helsinki: Otava, 1992.
