Alexander Dubček
Wikipedia
Alexander Dubček (27. tammikuuta 1921 – 7. marraskuuta 1992) oli tšekkoslovakialainen poliitikko. Hän oli Tšekkoslovakian johtajana vuosina 1968–1969. Kansallisuudeltaan Dubcek oli slovakki.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varhaisvaiheet
Dubčekin vanhemmat olivat Yhdysvaltoihin muuttaneita köyhiä slovakkisiirtolaisia, joilla oli sosialistisia ihanteita. Isä Stephan oli saanut vuonna 1916 Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Seuraavana vuonna Yhdysvallat liittyi ensimmäiseen maailmansotaan ja pasifistisen vakaumuksensa vuoksi Alexander Dubčekin isä meni mielummin vankilaan, kuin lähti sotimaan. Vuonna 1921 saatuaan tiedon uuden Tšekkoslovakian synnystä, perhe päätti palata syntymämaahansa Slovakiaan. [1]
Alexander Dubček syntyi Uhrovecissa,mikä oli hänen isänsä suvun kotikaupunki. Sattumalta Alexander Dubčekin syntymätalo oli myös 1800-luvun slovakialaisen kansallisen liikehdinnän keskushahmon, Ludovit Štúrin syntymäkoti. Dubčekin syntymän aikoihin Tšekkoslovakian tasavaltaa koettelivat taloudelliset vaikeudet, jotka tuntuivat erityisen hankalilta juuri Slovakian puolella. Taloudelliset vaikeudet vahvistivat Dubčekin perheen sosialistista vakaumusta ja syyskuun 25. vuonna 1921 Stefan Dubček johti puhetta Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen paikallisosaston kokouksessa. Kokouksessa muodostettiin Tšekkoslovian kommunistisen puolueen paikallisosasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin Stefan Dubček.[2]
Dubčekin perhe kuuli Interhelposta vuoden 1924 paikkeilla.Interhelpo oli työläisten ja maanviljelijöiden osuuskunta joka auttoi Neuvostoliittoa teollisuuden ja maatalouden kehittämistyössä.Neuvostoliiton johtaja Josef Stalin kielsi osuuskunnan toiminnan vuonna 1943.Perhe muutti Kirgisiaan vuonna 1925, yli 6000 kilometrin päähän kodistaan, Bishekin kaupunkiin. Monelle Interhelpon 303 jäsenestä Kirgisian alkukantaiset olot olivat pettymys. Ensimmäiltä kuukausilta ei saatu lainkaan palkkaa ja asuntoina olivat vuoden 1905 Venäjän ja Japanin välisen sodan aikaiset sotilasparakit.Muuten Dubćek kuvailee lapsuttaan Kirgisiassa onnelliseksi.[2]
Vuonna 1929 Neuvostoliitossa aloitettiin kollektivisointi, joka seuraavana vuonna ulottui myös Kirgisiaan.Nuori Alexander muistaa nähneensä Ukrainasta ja Venäjältä karkoitettuja talonpoikia. Perhe asui tuolloin Frunzen kaupungissa ja kaupungin hedelmänviljelijät kaatoivat hedelmäpuitaan vastustaakseen kollektivisointia. Vuonna 1933 perhe muutti Gorkiin kaupunkiin (nyk. Nižni Novgorod).[3]
Vuonna 1935 sattui välikohtaus, jonka vuoksi perheen äiti ja vanhempi poika, Julius, muuttivat takaisin kotimaahan. Alexander jäi vielä kolmeksi vuodeksi isänsä kanssa Neuvostoliittoon. Vaikka veli ja äiti olivat poissa oli elämä muuten onnellista. Vuodesta 1936 lähtien alkoi kuitenkin aikuisten elämä synkentyä ja se heijastui myös lapsiin ja nuoriin. Koulussa opettajat käskivät leikata kirjoista sellaisista henkilöistä kertovia sivuja irti, jotka oli julistettu "vallankumouksen vihollisiksi". Erityisen hämmentävä oli Buharinin, Jagodan ja Rykovin oikeudenkäynti maaliskuussa 1938. Kuinka oli mahdollista, että aikaisemmin sankareina pidetyt henkilöt olivatkin nyt valtion vihollisia? [4]
Kesällä 1938 Neuvostoliiton korkein neuvosto julkaisi asetuksen, jonka mukaan kaikkien ulkomaalaisten pitää joko ottaa Neuvostoliiton kansalaisuus tai poistua maasta.Saman vuoden marraskuussa Stefan Dubček päätti palata poikansa kanssa kotiseudulleen.[5]
Alexander Dubček liittyi Slovakian kommunistipuolueseen vuonna 1939 isänsä antaman esimerkin innostamana.[6] Toisen maailmansodan aikana hän taisteli vastarintaliikkeessä.Vuonna 1939 Slovakia oli itsenäistynyt Jozef Tison johdolla. Maa oli kuitenkin kansallissosialistisen Saksan "suojelussa". Toisen maailmansodan puhjettua Slovakian aseteollisuus tarjosi työpaikkoja samoin Tison hallinnon turvallisuus- ja poliisiorganisaatiot. Tämän johdosta jotkut slovakkipiirit katsovat vuosien 1939 -1944 luoneen maahan vakautta ja vaurautta. Alexander Dubček on itse muistellut, että ei muista tuolloin juuri kenenkään iloitsevan elinoloistaan saati sitten vaurastuneen. Lisäksi hän muistuttaa että kyseisen ajan inhimmillisten ja moraalisten seuraamusten hinnasta. Näin ollen kommunistinen puolue ja toimiminen vastarintaliikkeessä olivat hänelle itsestäänselvyys, vaikkakin huomauttaa,että kovinkaan suurta vertailukohtaa hänellä ei ollut tekemilleen valinnoille.[7]
Elokuun 29. päivänä, vuonna 1944 alkoi Slovakian epäonnistunut kansannousu.Dubček osallistui veljensä kanssa taisteluihin.Taisteluissa Dubček haavoittui ja hänen Julius-veljensä kuoli.Saksan armeija kukisti kansannousun ja Dubček joutui piileskelemään vangitsijoita pienessä Velčicen kylässä aina sodan loppuun asti. Rauhan saavuttua hän työskenteli vuoteen 1949 asti Trencinissä hiivatehtaan huoltomiehenä. [8]
[muokkaa] Ura puolueessa
Vuodesta 1945 alkaen Tšekkoslovakiassa ryhdyttiin suorittamaan kansallistamista ja maauudistusta. Lisäksi asettiin voimaan yleinen sairausvakuutus. Vuoden 1948 alussa kommunistit nousivat valtaan ("Voittoisa helmikuu"). Dubček ajatteli tuolloin, että nyt tavallisille ihmisille avautuisi mahdollisuus kunnolliseen elämään: jokaisella olisi asunto ja kaikkien vatsat olisivat täynnä. Myöhemmin, vanhana miehenä, hän katsoo olleensa tuolloin naiivi ja miettineensä liian vähän vapauden merkitystä. [9]
Vuoteen 1949 saakka Dubček oli ollut mukana poliittisessa toiminnassa ainoastaan työpaikkansa kommunistipuolueen solussa. Niinpä hän yllättyi, kun saman vuoden kesäkuussa hänet kutsuttiin Trencinin kaupungin alesihteeristöön tekemään politiikkaa päätoimisesti. Hän pohti tarjousta vaimonsa Annan kanssa, sillä nuori pehe tarvitsi rahaa ja puolue maksoi pienempää palkkaa kuin tehdas. Harkinnan jälkeen hän kuitenkin päättyi ottaa paikan vastaan.
Kolmen kuukauden kuluttua puoluetyön alkamisesta Dubček osallistui puoluetyön kursseille Harmonian kylpyläkaupungissa ja kurssin päätyttyä maaliskuussa 1950 hän suoritti asepalveluksensa. Perhepiirissä sattui tuohon aikaan surullinen tapahtuma: Alexander Dubčekin setä Michal surmasi itsensä. Michal Dubček oli joutunut aiheettomien kavallussyytteiden uhriksi. Hänen väitettiin kavaltaneen rahaa räätäläiden osuuskunnassta jonka johtaja ja perustaja oli. Myöhemmin syytteet kumottiin aiheettomina.[10]
Sotilaspalveluksen suorittamisen jälkeen Dubček työskenteli Trencinin aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä. 1950-luvun alkuvuodet Dubček muistaa surullisina ja huolestuttavina. Häntä huoletti paitsi setänsä kohtalo, mutta myös se, että Tšekkoslovakiassa oli tuohon aikaan ankara poliittinen sortokausi. Useita tunnettuja patriootteja ja poliitikkoja vangittiin ja heitä syytettiin mitä mielikuvituksellisimmin syytteinen. Rangaistuksina oli usein elinkautinen vankeus tai kuolemantuomio. Sortoa puolusteltiin Josef Stalinin teorialla "luokkataistelun kiihtymisestä".[11]
Myöhemmin 1960-luvulla tutkiessaan edellisen vuosikymmenen poliittisia oikeudenkäytejä, Dubčekille ilmeni, että valtionpoliisi oli toiminut kuin valtio valtiossa. Se sai usein ohjeensa suoraan Neuvostoliitosta ja 1950-luvun näytösoikeudenkäynnit olivat neuvostoliittolaisten suunnittelemia ja ohjaamia.Ankaraa sortoa jatkui vuosia ja Dubček oli monien ystäviensä kanssa hämmentynyt.Mitä heidän suurelle unelmalleen oli tapahtumassa? Toisaalta ajateltiin, että sosialismi oli ajautunut kunnottomien ja vilpillisten ihmisten käsiin ja jos sen käytännön toteutus palautettaisiin sopimaan yhteen sen filosofisten arvojen kanssa, kaikki muuttuisi.[12]
Lokakuussa 1951 Dubček nimitettiin Bratislavaan Slovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean toimitsijaksi ja ylennettiin vuonna 1953 Banská Bystrican piirisihteeriksi.Piirisihteerinä Dubček joutui tekemään pitkiä työpäivä ja ottamaan osaa monenlaiseen päätöksentekoon koskien niin maataloutta, teollisuutta kuin asuntokysymyksiäkin.
Dubček nimitettiin Tšekkoslovakian kommunistipuolueen keskuskomiteaan vuonna 1955.
Vuonna 1955 Dubček lähti opiskelemaan Moskovan poliittiseen instituuttiin, josta hän valmistui vuonna 1958. Puoluekoulun opetus oli tiukasti Marxismi-leninismin viitekehykseen sidottua. Mitään ei opetettu objektiivisesti. Eriävistä mielipiteistä kerrottiin, mutta ne kaikki leimattiin "vihamielisiksi" ja "revisionistisiksi". Lev Trotskin, Karl Kautskyn ja Rosa Luxemburgin kirjoituksista esitettiin sitaatteja vain niiden virheellisiksi osoittamisen vuoksi. Historian tapahtumien tulkinta vaihteli jatkuvasti puolueen linjan mukaan.Koulun kirjaston virallisissa luetteloissa ei ollut ainuttakaan Leniniä kritisoivaa teosta.[13]
Moskovan poliittisen instituutin vuosina Dubčekin mieleen kylvettiin ensimmäiset epäilyksen siemenet.Hän luki Neuvostoliiton kommunistisen puolueen virallisesta linjasta suuresti poikkeavat Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Gothan ja Erfurtin julistukset.Hän alkoi myös kriittisesti vertailla Marxin ja Leninin kirjoituksia toisiinsa. Marxin pohdinnat sosialistisen muutoksen edellytyksistä saattoivat Leninin pohdinnat epäilyttäviksi, vaikka ne esiteltiin lopullisena totuutena. Lisäksi Marx oli demokraattisempi kuin Lenin, hänen ajatuksensa proletariaatin diktatuurista ei merkinnyt poikkeamista enemmistövallasta. Dubček alkoi mielessään kyseenalaistaa Leninin Marxin teorioihin tekemien viitteiden relevanttiuden.[14] Merkittävältä tuntui myös Leninin lause, joka kyseenalaisti Neuvostoliiton johtoaseman sosialistisen leirin johdossa. Lenin oli kirjoittanut, että vallankumouksen voittaessa kehittyneessä maassa, seuraa takapajuinen Venäjä perässä. Dubček muistaa alleviivanneensa lauseen ja kirjoittaneensa marginaaliin " Tšekkoslovakia ? " ,"Itä-Saksa"? [15]
Poliittisen instituution vuosina Neuvostoliitossa alkoi Nikita Hruštšovin johdolla "suojasääksi" kutsuttu aika.Poliittisen instituution ulkomaalaiset oppilaat saattoivat kuulla neuvostoliittolaisten oppilaiden arvostelevan Stalinia murhaajaksi ja vankeja alkoi palailla leireiltä. Neuvostoliittolaiset oppilaat lukivat otteita Hruštšovin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. edustajakokouksessa pitämästä puheesta.Kotiin paluu takaisin Tšekkoslovakiaan tuntui paluulta "stalinistiseen talveen".[16]
Syyskuussa vuonna 1958 Dubček palasi perheensä luo Trenciniin, minne perhe oli asettunut isän opiskelujen ajaksi. Pian sen jälkeen oli edessä muutto Bratislavaan, missä odotti työ piirisihteerinä. Tšekkoslovakian poliittisessa ilmapiirissä oli ollut jonkin verran liikehdintää. Jotkut olivat jo vaatimassa kommunistisen puolueen ylimääräistä puolukokousta. Aloittellisuus oli ollut kuitenkin pienten piirien asia ja stalinismin vastainen oppositio oli helppo tukahduttaa. Tšekkoslovakian presidentti Antonín Zapotky oli kuollut ja uudeksi presidentiksi valittiin marraskuussa 1957 Antonín Novotný joka oli kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri.Ensimmäisen sihteerin ja presidentin tehtävät kiedottiin yhteen ja puolue ja valtio sekotettiin toisiinsa. Novotný tunnettiin kaikkien muutosten sitkeähenkisenä vastustajana ja hänen uhmaamistaan pidettiin poliittisena itsemurhana. Novotný ajoi läpi vuoden 1959 perustuslakiuudistuksen joka kodifioi kommunistisen puolueen vallan ja heikensi Slovakian itsehallintoa.[17]
Toimittuuaan kaksi vuotta Bratislavassa Dubček sai siirron Prahaan keskuskomitean teollisuussihteeriksi. Vuosia 1960- 1962 Dubček on kuvannut hyödyllisiksi, sillä hän sai kokonaiskuvan maan taloudellisista ja poliittisista ongelmista ja tutustui muihin uudistusmielisiin, joista Ota Šikin ja Karel Kuban kanssa teki yhteistyötä vuonna 1968. Näinä aikoina Dubček otti ensi kertaa yhteen Novotnýn kanssa. Asiat koskivat 1950-luvun poliittisten vainojen uhrien rehabilitointia ja maan talouden investointikohteita.[18]
Vuonna 1962 Dubček oli jo Tšekkoslovakian kommunistipuoleen keskuskomitean täysivaltainen jäsen.
[muokkaa] Ensimmäisenä sihteerinä
Pitkin 1960-lukua Tšekkoslovakiassa alkoi nousta esiin mielipiteitä, joissa vaadittiin sekä uudistuksia että vapaampia oloja. Vuodesta 1963 lähtien Slovakian kirjailijaliiton lehti "Kultúrny život" alkoi ottaa esille aikaisemmin tabuina pidettyjä asioita. Lehti oli ollut vapaa ennakkosensuurista. Pian samankaltaisia kirjoituksia tuli myös Slovakian kommunistisen puolueen sanomalehden, "Pravdan" sivuille. Dubček sekä rohkaisi arvostelua, että katsoi sitä tarvittaessa läpi sormiensa. Antonin Novotnýn hallinto vastasi tähän sekä perustamalla lehdistösensuuriviraston vuonna 1964 että yrittämällä syrjäyttää Dubčekin. Tšekinmaan kultturielämä ja lehdistö oli myös otettu tiukkaan kontrolliin. [19]
Painostuksesta huolimatta Dubček päätti jatkaa oikeaksi katsomallaan linjalla. Hän liikkui kansan parissa ilman poliiseja ja keskusteli vapaasti kaikkien halukkaiden kanssa. Kansalaisten luottamus kasvoi ja toistaiseksi Dubček tunsi tunsi olevansa turvassa syrjäyttämisyrityksiltä.[20]
Vuoden 1967 loppupuolella oli tullut selväksi, että välienselvittelyä uudistusmielisten ja stalinistien välillä ei voitu välttää. Tšekkoslovakiassa oli käynnistetty "uusi talousmekaniikka" alkuvuodesta 1967. Pian selvisi, että tämä supistettu projekti ei riittänyt mihinkään. Kommunistisen puolueen aluekomiteoiden istunnoissa niin Tšekinmaalla kuin Slovakiassakin kävivät kiivasta keskustelua yhteiskunnan tilasta ja maan todettiin olevan kriisissä talouden, kulttuurin ja kansallisuuksien välisten suhteiden alueilla. Useat tunnetut kirjailijat kuten Pavel Kohout, Ludvík Vaculík ja Milan Kundera tuomitsivat stalinistisen hallinnon ja vaativat demokratiaa.[21]
[muokkaa] Prahan kevät
Lokakuun 30. päivänä vuonna 1967 käynnistettiin Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitean istunto. Dubček oli keskittynyt kokouksessa kolmeen aiheeseen: 1) Puoluejohdon oli tehtävä itsekritiikkiä eikä vain tuomittava aluejärjestöjä, 2) Puolueen ja hallituksen välille oli tehtävä selkeä raja; puolue ei saa sekaantua päivittäin valtionhallintoon, 3) Oli aloitettava keskukomitean päätöksiin perustuvan toimintaohjelman laatiminen. Antonin Novotný ja hänen liittolaisensa torjuivat Dubčekin ehdotukset ilman äänestystä. Seuraavana päivänä Novotný matkusti Moskovaan lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhliin.[22]
Palattuaan Moskovasta Antonin Novotný syytti Dubčekia "nationalistisesta poikkeamasta". Lisäksi hän oli pyytänyt Leonid Brežnevin Prahaan ratkaisemaan asian stalinistisiiven eduksi. Leonid Brežnev saapuikin Prahaan kaikessa hiljaisuudessa 8. joulukuuta.Uudistusmieliset totesivat neuvotteluissa Brežneville, että Antonin Novotnýn hallinto on kaiken kehityksen tiellä. Brežnev ei esittänyt asiasta mitään mielipidettä eikä puuttunut siihen, kuka olisi Novotnýn seuraaja. Brežnev poistui maasta jo seuraavana päivänä. Keskuskomitea keskusteli taloudesta joulukuun 19. ja tammikuun 5. vuonna 1968 alkoi ratkaiseva kokous. Antonin Novotný saatiin syrjäytettyä ja Alexander Dubček valittiin ainoana ehdokkaana kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi. Virkaanastujaispuheessaan Dubček herrasmiesmäisesti kiitti Antonin Novotnýta tämän tekemästä työstä.[23] Presidentin virasta Antonin Novotný erotettiin maaliskuun 22.1968 ja uudeksi presidentiksi nousi toisen maailmansodan veteraani, kenraali Ludvik Svoboda.
Ajanjaksoa maaliskuusta elokuuhun nimitetään Prahan kevääksi.Pian presidentin vaihdoksen jälkeen Dubček ja hänen harmaana eminenssinään pidettty professori Zdenĕk Mlynar julistivat toimintaohjelmansa. Ohjelma sisälsi murskaavan arvion kommunistien 20 vuotta kestäneestä valtakaudesta. Todettiin, että talouspolitiikka oli "tyhjentänyt maan aineelliset ja henkiset voimavarat.. väistämättä johtanut kehityksen pysähtymiseen ja monissa tapauksissa jopa väestön elintason alenemiseen." Asuntokannan todettiin olevan "katastrofaalisessa tilassa", miljöö oli "kulttuuriton". Hyvin suoritetusta työstä tunnetun mielihyvän sijaan oli astunut "välinpitämättömyys,tehtävien mekaaninen täyttäminen ja alistuminen tilanteeseen, jonka oli luonut pätemätön ja aloitetekyvytön johto".Nyt luotaisiin uusi "ihmiskasvoinen sosialismi". [24]
Dubček kumosi lehdistösensuurin.Lisäksi vuonna 1948 kielletty perinteikäs voimisteluseura "Sokol" sallitiin jälleen ja poliittisesti vainotut perustivat Klubi 231:n, joka vaati syyttömästi tuomittujen kunnian palauttamista. Pian muodostettiin myös "osallistuvien puolueettomien klubi" (KAN), jolla oli poliittisen puolueen piirteitä olematta kuitenkaan polittinen puolue.Suoritettiin mielipidekysely, jonka mukaan vain 6% uskoi kehityksen heikentävän sosialismia ja vain 1,9% halusi suurempaa riippumattomuutta Neuvostoliitosta.[25] Henkilökohtaisesti Dubček piti tärkeänä parantaa tšekkien ja slovakkien suhteita ja luoda Tšekkoslovakiasta aidosti toimiva liittovaltio. Lakiesitys asiasta oli määrä hyväksyttää parlamentissa 20. elokuuta 1968 [26] Uudessa ohjelmassa tähdennettiin myös vapautta:kaikki ulkojuridiset rajoitukset tuli poistaa, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden tuli olla myös todellisuutta sekä irtisanouduttiin diktatorisista toimenpiteistä. Kansalaisille taattiin matkustusvapaus-myös ulkomaille. Talodessa pyrittiin yritysten itsehallintoon, perinpohjaiseen desentralisaatioon ja palvelualojen yksityisyritysten laillistamiseen. Neuvostoliittolaiset tulkitsivat viimeisen kohdan tarkoittavan kapitalismiin palaamisen valmisteluksi.[27]
Dubčekin "Prahan kevään" alkuaikojen toiminnasta on esitetty kahdenlaista kritiikkiä.Joidenkin mielestä hän oli liian varovainen ja joidenkin mielestä hän eteni asioissa liian nopeasti. Dubček itse on todennut, että yritti huolellisesti punnita eri puolilta vallitsevia tosiseikkoja. Hän ei missään vaihessa uskonut, että maa miehitettäisiin. Polittikassaan hän pyrki nojautumaan yleiseen mielipiteeseen. Vappuna 1968 hän liikuttui suuren yleisön spontaanisti esittämästä tuesta. Osaltaan Dubčekin suosiota kasvatti hänen vaatimattomuutensa. Tultuaan kommunistisen puolueen ensimmäiseksi sihteeriksi hän asui Prahassa vaatimattomassa hotellissa ja matkusti viikonlopuiksi perheensä luo Bratislavaan. Protokollapäällikkö joutui taivuttelemaan häntä etsimään asemaansa vastaavan asunnon.[28]
Varmistaakseen uudistusten läpimenon Dubček toteutti puolueessa useita henkilövaihdoksia. Varapääministereiksi nousivat uudistumielinen Ota Šik sekä myöhemmin konservatiivien puolelle loikannut Gustáv Husák. Konservatiivit kuitenkin painostivat pitkin kevättä uutta hallitusta. Uuden politiikan mukaan hallituksella oli entistä itsenäisempi asema, se ei ollut enää kommunistisen puolueen käskyläinen.
Maaliskuun 23. päivänä, vuonna 1968 Tšekkoslovakian edustajat kutsuttiin Dresdeniin käsittelemään taloudellista yhteistyötä. Romanian edustajat eivät olleet paikalla. Itä-Saksan johtaja Walter Ulbricht avasi kokouksen ja hylkäsi esityslistalla olleet talousasiat ja siirtyi käsittelemään Tšekkoslovakian tilannetta. Dubček muisteli myöhemmin tunteneensa itsensä niin petetyksi, että oli kävellä ulos salista. Kokouksessa luettiin tšekkoslovakialaisia sanomalehtiä joiden artikkeleista etsittiin perusteita syytöksille "vastavallankumouksesta" ja "otteen menetyksestä" ja väläyteltiin sosialismiin kohdistuvan ulkovaltojen uhkia. Dubček puolusteli lehdistön oikeutta kirjoittaa asioista vapaasti ja toimivansa kansan parhaaksi. Lisäksi hän tähdensi maansa hoitavan velvollisuutensa Varsovan liitossa tinkimättä. Kokouksessa Leonid Brežnev näytteli huolestunutta isää ja Walter Ulbricht ja Władysław Gomułka syyttäjiä.[29]
Leonid Brežnev, János Kádár, Walter Ulbricht, Władyslaw Gomułka ja Todor Živkov kokoontuivat Varsovassa 14. heinäkuuta 1968. Seuraavana päivänä he julkaisivat kommunikean, jossa totesivat viiden Varsovan liiton maan johtajan tavanneen ja lähettäneen kirjeen Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Kirjessä, joka nykyään tunnetaan "Varsovan kirjeenä" todettiin uudistusten olevan "vastavallankumouksellisten voimien" aikaansaannosta, "antisosialistiset järjestöt" piti lakkauttaa ja lehdistön vapaus piti lakkauttaa. Dubček otti kirjeen puolueensa keskuskomitean käsittelyyn, missä se tuomittiin yksimielisesti.[30] Dubček sanoi edelleen uskoneensa tässä vaiheessa, että Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton maat eivät hyökkäisi asevoimin Tšekkoslovakian uudistuksia vastaan.
Leonid Brežnev soitti Dubčekille 19. heinäkuuta 1968 ja ehdotti kahdenvälistä kokousta. Ilmassa leijui pelottelua:Itä-Saksan lehdistö väitti Yhdysvaltojen tiedustelupalvelun lähettäneen aseita vastavallankumouksellisille ja Neuvostoliiton lehdistö väitti Tšekkoslovakian yrittävän kaapata itselleen osaa Ukrainasta. Neuvottelupaikasta käytiin kädenvääntöä ja lopulta sovittiin tapaamispäiväksi 29. heinäkuuta Čiernan rautatieasemalla, minne Neuvostoliiton valtuuskunta tuli junalla. Neuvottelut ajautuivat heti alussa umpikujaan, mutta ne kestivät kaikkiaan kolme päivää. Neuvostoliittolaiset käyttäytyivät neuvotteluissa karkeasti: Aleksei Kosygin solvasi tšekkoslovakialaista František Kriegeliä "Galitsian juutalaiseksi" ja Brežnev vetäytyi junanvaunuunsa tekosairaana, minne Dubčekin täytyi tulla hänen luokseen henkilökohtaisiin keskusteluihin.[31]
Elokuun alkupäivinä käytiin Bratislavassa tuloksettomia neuvotteluita kiistojen sopimiseksi. Viiden Varsovan liiton maat kokoontuivat Moskovassa 18. elokuuta 1968 ja tekivät päätöksen miehityksestä.[32]
[muokkaa] Prahan syksy
21. elokuuta Neuvostoliitto ja muut Varsovan liiton joukot miehittivät maan ja pian demokraattiset uudistukset peruttiin niin kutsutun "normalisoinnin" aikana. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puheenjohtaja Leonid Brezhnev totesi, että sosialismin vaarantuminen yhdessä maassa on kaikkien sosialististen maiden asia. Tätä alettiin kutsua Brezhnevin opiksi.
Miehityksen alettua Dubček ja muita uudistuspoliitikkoja vietiin vangittuina Moskovaan. Dubček oli työtovereineen puolueensa keskuskomitean rakennuksessa kun sen valtasi joukko laskuvarjomiehiä.Mukana seurasi KGB:n virkailijoita, joista yksi julisti:"Pidätän teidät toveri Indran johtaman Työläisten ja talonpoikain hallituksen nimissä." Alois Indra oli kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri,joka oli siirtynyt miehittäjien palvelukseen.
Dubček vietiin Moskovaan vankina,ilman mahdollisuutta tavata muita kaapattuja.Seuranneet neuvottelut eivät olleet neuvotteluja, vaan niiden irvikuva.Neuvottelupöytään päästiin 23.elokuuta ja vastapuolella olivat Leonid Brežnev, Nikolai Podgornyi , Aleksei Kosygin ja Voronovin.Brežnev aloitti puhetulvalla, jossa puolusteli tapahtunutta.Hän totesi, että keskuskomitean selän takana oli vehkeilty Tšekkoslovakian muuttamisekseksi porvarilliseksi valtioksi jonka vuoksi tarvitaan aikaa normalisoinnille ja joukkoja ei voida vetää pois.[33] Muita Moskovan neuvotteluihin osallistuineita olivat uudistumieliset Černík, Smrkovský, Bil´ak ja vapaaehtoisesti saapunut presidentti Svoboda. Neuvostoliittolaiset yrittivät painostaa tšekkoslovakialaisia myöntämään "Varsovan kirjeen" syytökset paikkansapitäviksi sekä myöntämään Prahassa miehityksen alkaessa salaisesti pidetyn Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen 14. edustajakokouksen mitättömäksi.[34]
Dubček joutui allekirjoittamaan 26.elokuuta 1968 niin kutsutun Moskovan julistuksen, jossa todettiin, että erimielisyydet sosialististen maiden välillä eivät ole ylipääsemättömiä. Moskovan julistus julistettiin "puolueiden yhteisten etujen" ja "keskinäisen ystävyyden nimissä" salaiseksi. Allekirjoittamiseen johti Dubčekin pelko siitä, että kieltäytyminen olisi tulkittu kehotukseksi avoimeen vastarintaan, minkä miehitysarmeija olisi kukistanut ihmishenkiä säästämättä. Dubček on todennut tilanteen olleen kuin suora kopio Tšekkoslovakian viimeisen sotaa edeltäneen presidentti Emil Háchan neuvotteluista Berliinissä 15. maaliskuuta 1939, missä Adolf Hitler otti Tšekin kansan Saksan valtakunnan "suojeluun".[35] Neuvottelujen päätteeksi Brežnev piti puheen, jossa totesi aatteiden ja ihanteiden olevan sivuseikka. Tšekkoslovakia kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja Dubček oli ollut liian itsenäinen; hän ei ollut tarkistuttanut puheitaan Neuvostoliitossa eikä kysynyt lupaa henkilövaihdoksiin. Brežnev oli puhuessaan liikuttunut aina kyyneliin saakka ja Dubček muistelee olleensa keskellä kyynistä byrokraattikoplaa, jonka maailmankuva oli valjastettu omien etujen ajamiseen.[36]
[muokkaa] Syrjäytettynä
Dubček sai pitää pääsihteerin asemansa muodollisesti hetken. Puoluetta kontrolloivat kuitenkin miehityksen jälkeen Moskovan otteessa olevat kovan linjan stalinistit.Neuvostoliittolaiset olivat hylänneet Alois Indran Dubčekin seuraajana ja hänen tilalleen nousi aiemmin uudistusmielisenä pidetty Gustáv Husák joka ryhtyi kovaotteisesti tukahduttamaan uudistusliikettä. Puhemiehistön kokouksessa 17. huhtikuuta 1969 Dubček syrjäytettiin ensimmäisen sihteerin virasta ja siirrettiin liittoneuvoston puheenjohtajaksi.
Liitoneuvoston puheenjohtajana toimiessaan Dubček joutui Husákin ja tämän liittolaisten nöyryytyksen kohteeksi.Kommunistisen puolueen uusi puhemiehistö oli valmistellut lain, jolla oikeutettiin poikkeustoimet. Kyseinen laki, laki 99, tunnettiin opposition parissa myöhemmin ns."patukkalakina". Dubček kyseenalaisti lain liian kovaotteisena ja epäili sen valmistelun lainvoimaisuutta, sillä juristit eivät olleet saaneet tutkia sen sopivuutta perustuslain säädösten kanssa. Husák huusi Dubčekille, että jos tämä jättää allekirjoittamatta, hän on vastuussa uusissa mellakoissa syntyneistä kuolonuhreista. Dubček allekirjoitti ja katui lähes välittömästi. Hän yritti myöhemmin saada lakia lievennetyksi, mutta turhaan. Dubček erotettiin liittoneuvoston puhemiehen virasta ja puolueen puhemiehistöstä 25- 26. syyskuuta 1969 pidetyssä kokouksessa.[37] Samoihin aikoihin Dubčekin isä kuoli.Hautajaisiin osallistui satoja ihmisiä ja niistä muodostui hiljainen mielenosoitus miehitystä vastaan.
Joulukuun 15. päivänä vuonna 1969 Dubček lähetettiin suurlähettilääksi Turkkiin vuosiksi 1969–1970 ja erotettiin kommunistisesta puolueesta vuonna 1970. Kotimaahansa Dubček palasi kesäkuussa 1970.
Kommunistivalta hankaloitti Alexander Dubčekin ja hänen Anna-vaimonsa elämää monin tavoin. Perhe joutui elämään säästöillään ja Alexander Dubčekin äiti tuki perhettä taloudellisesti.Viranomaiset osoittivat puolen vuoden työttömyyden jälkeen Dubčekille työpaikan metsähallituksen moottorisahakorjaamolta. Anna-puoliso ei sairauksiensa johdosta kyennyt työelämään. Dubčekien asunnosta löytyi kuuntelulaiteita, heidän ei sallittu vastaanottaa ulkomaanpostia ja kolme turvallisuuspoliisia seurasi heitä aina kun he liikkuivat kaupungilla. Alexander Dubčekia puhutelleita henkilöitä uhkailtiin työpaikan menetyksellä ja he joutuivat ilmoittautumaan poliisille. Anna-puolison pääsy saamaan hoitoa sappivaivoihin tehtiin hankalaksi.[38]
[muokkaa] Uusi tuleminen
Ensimmäiset merkit siitä, että ajat olivat muuttumassa, Dubček sai vuonna 1988, saatuaan tiedon , että hänet oli nimetty italilaisen Bolognan yliopiston kunniatohtoriksi. Yllätyksekseen Dubček sai sekä luvan mennä ottamaan huomionosoituksen vastaan, että myös oikeuden palata kotimaahansa. Bolognassa hän piti puheen, jossa puolusti uudistuspolitikkaansa. Hänen sydäntään lämmitti satojen tavallisten italialaisten osoittama myötätunto.[39]
Samettivallankumouksen aikana Dubček tuli takaisin. Hän tuki Václav Havelin liikettä. Dubček valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi 28. joulukuuta 1989 ja uudelleen vuonna 1990. Hän katsoi Samettivallankumouksen olevan voitto hänen "ihmiskasvoiselle sosialismilleen". Hän liittyi Slovakian sosiaalidemokraattisen puolueen jäseneksi vuonna 1992. Dubček kuoli auto-onnettomuudessa 7. marraskuuta 1992. Hänet haudattiin Slávičie Údolieen, Bratislavaan, Slovakiaan. Dubčekin kuolema oli isku monille Tšekkoslovakian yhtenäisyyttä kannattaneille. Tšekki ja Slovakia erosivat toisistaan 1. tammikuuta 1993.
[muokkaa] Yksityishenkilö
Alexander Dubčekia on kuvattu vaatimattomaksi ja idealistiseksi ihmiseksi. Hän uskoi hyvään ja myös muiden ihmisten hyviin tarkoitusperiin. Vaikka joutuikin tässä suhteessa usein pettymään, niin usko jäi. Leninistinen dialektiikka, jossa sanoille annettiin eri merkitys kuin mitä tarkoitettiin, oli hänelle vastemielistä. Poliitikkona hän pyrki välttämään konflikteja ja löytämään yhteisymmärryksen.
Monet ovat miettineet, miten niin idealistinen ihminen kuin Dubček oli ryhtynyt kommunistiksi. Nuorena hän uskoi sosialismin ja kommunismin poistavan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Vapaudeksi hän käsitti vapauden köyhyydestä ja oikeudeksi kunnolliseen elämään. Myöhemmin hän käsitti lehdistönvapauden ja demokratian merkityksen yhteiskunnassa. Hän sanoi, että hänen ajamansa uudistukset olisivat johtaneet monipuoluedemokratiaan ja uskoo myös Leonid Brežnevin käsittäneen tämän ja näin pelänneensä menettävänsä johtoasemansa.
Nuori Dubček ei voinut tietää liittyneensä rikolliseen organisaatioon. Tajuttuaan asian hän yritti muuttaa puolueen terveelle pohjalle.
Markkinataloudelle Dubček ei nähnyt vaihtoehtoa. Idealistina hän halusi säädellä sitä lainsäädännöllä, joka mahdollistaisi kaikille hyvän elämän ja sen rinnalle tarvittaisiin myös vahvaa osuusliikettä. Dubček piti esikuvinaan Olof Palmea ja Willy Brandtia [40]
Yksityiselämänsä Dubček pyrki pitämään yksityisenä. Tärkeimpinä harrastuksinaan hän piti kesämökkeilyä ja puutarhanhoitoa.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähdeviitteet
- ↑ Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,10-15, toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ 2,0 2,1 Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,20-21, toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat, 36-37,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,40-41,toimittanut Jiri Hochman,WSOY Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,44-45, toimittanut Jiri Hochman,WSOY Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,50-51, toimittanut Jiri Hochman,WSOY ,Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,69-70, toimittanut Jiri Hochman,WSOY, Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,72-81, toimittanut Jiri Hochman,WSOY, Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,82,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,83,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,84,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,85-86,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,91,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993,
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,91-92,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva,1993
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,93,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,95-96,toimittanut Jiri Hochman,WSOY, Juva,1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,99-104,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva,1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,106-107,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,116-117,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,124,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,144-145,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,148-150,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,161,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Grimberg,Carl:Kansojen historia,osa 24-Vallankumouksen ja nälän maailma,192,kirjoittanut Erling Bjøl,WSOY:n graafiset laitokset,Porvoo 1985
- ↑ Grimberg,Carl:Kansojen historia,osa 24-Vallankumouksen ja nälän maailma,194-195,kirjoittanut Erling Bjøl,WSOY:n graafiset laitokset,Porvoo 1985
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,195,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,188,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,163,190,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,175-178,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,206-207,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,211-212,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,215,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,230-238,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,254-255,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,261-262,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček Alexander,Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,264-265,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček, Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,302-310,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,315-322,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,331-332,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
- ↑ Dubček,Alexander:Viimeisenä kuolee toivo-poliittiset muistelmat,340-343,toimittanut Jiri Hochman,WSOY,Juva 1993
[muokkaa] Lähdekirjallisuus
- Dubček,Alexander: Viimeisenä kuolee toivo- poliittiset muistelmat. Toimittanut Jiri Hochman. WSOY:n graafiset laitokset,Juva 1993. ISBN 951-0-18882-4
- Grimberg,Carl: Kansojen historia,osa 24- Vallankumouksen ja nälän maailma. Kirjoittanut Erling Bjøl. WSOY:n graafiset laitokset,Porvoo 1985 ISBN 951-0-09752-7

