Harry Martinson

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Harry Martinson
20120807084529!Martinson, Harry i VJ 1943.jpg
Syntynyt 6. toukokuuta 1904
Jämshög, Ruotsi
Kuollut 11. helmikuuta 1978 (73 vuotta)
Tukholma, Ruotsi
Ammatit kirjailija
Kansallisuus ruotsalainen
Äidinkieli ruotsi
Aikakausi 19271978
Tyylilajit draama, essee, lyriikka, proosa
Tunnustukset Nobelin kirjallisuuspalkinto 1974 Nobel-palkinto
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Martinsonin hautakivi.

Harry Martinson (6. toukokuuta 1904 - 11. helmikuuta 1978) oli ruotsalainen runoilija. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1974 yhdessä Eyvind Johnsonin kanssa.[1] Hänen tunnetuin työnsä on runoelma Aniara vuodelta 1956. Se on kuvaus avaruusaluksesta, joka kulkee Aurinkokunnasta pois päin ilman toivoa paluusta.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harry Martinson syntyi Jämshögissä, Blekingessä vuonna 1904. Isä Martin Olsson kuoli Harryn ollessa kuusivuotias. Äiti jätti perheen ja häipyi Yhdysvaltoihin. Näin Martinsonista tuli orpo huutolainen, joka lähti 16-vuotiaana merille.[2] Martinson toimi kuusi vuotta erilaisissa töissä merillä ja maissa. Hän asui jonkin aikaa Etelä-Amerikassa ja Intiassa.

Kulkurina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinson sairastui merillä pölykeuhkoon, joutui jäämään maihin ja palasi Ruotsiin vuonna 1927.[3] Tämän jälkeen Martison vietti vuosia kiertelevää kulkurin elämää. Hän liittyi myöhemmin nuorten runoilijoiden ryhmään. Ryhmä kirjoitti 1929 merkittävän runoteoksen Fem unga. Näin Martinsonista tuli kuuluisa. Samana vuonna Martinson avioitui tunnetun kirjailijan Moa Swartzin kanssa. 30-luvulla Martinson innostui sosialismista. Mutta käydessään Neuvostoliitossa Martinson pettyi siellä vallitsevaan totalitaariseen sosialismiin[3]. Lopullinen Martinsonin läpimurto oli teos Nässlorna blomma vuonna 1935.

Perhe ja Nobelin kirjallisuuspalkinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinson osallistui vapaaehtoisena Suomen talvisotaan. Vuonna 1941 Martinson erosi ensimmäisestä vaimostaan Moasta. Vuonna 1942 Martinson avioitui Ingrid Lindcrantzin kanssa[3], josta liitosta syntyi kaksi tytärtä. Vuonna 1949 Martinson valittiin Ruotsin tiedeakatemiaan[3] ja 1954 Martinsonista tuli Göteborgin yliopiston kunniatohtori. Martinson sai yllättäen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974 Eyvind Johnsonin kanssa. Martinsonin valinta kirjallisuuden nobelistiksi herätti kovaa kiistelyä, sillä hän oli itse palkinnon myöntäneen akatemian jäsen.[4]

Vasemmistolaisten kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinsonin ja Johnsonin palkitsemista kohtaan kohdistettiin kovaa kritiikkiä sanomalehdissä[5]. Muutamat nuoremmat vasemmistolaiset arvostelivat Martinsonia siitä ettei tämä ottanut oikealla tavalla kantaa politiikkaan. Martinson masentui arvostelusta syvästi ja joutui masennuksensa takia sairaalahoitoon. Pian tämän jälkeen helmikuussa 1978 Martinson surmasi itsensä sairaalassa.[6][5]

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinson määritteli itsensä buddhalaiseksi, ”...ei uskonnollisesti, mutta moraalisfilosofisesti”. Buddhalaisuutta ei otettu huomioon ruotsalaisessa yhteiskunnassa; Martinsonin runo on ruotsalaisessa virsikirjassa ja hänelle järjestettiin kristilliset hautajaiset.[7]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martison aloitti kirjallisen tuotantonsa lyyrikkona vuonna 1929. Samana vuonna hän julkaisi esikoisromaaninsa Spökskepp. Läpimurto tapahtui vuoden 1931 kokelmalla Nomad. Taustansa ja elämänvaiheidensa perusteella Martinson laskettiin aluksi työläiskirjailijaksi, varsinkin kun hän teoksissaan julisti irrottautumista porvarillisesta elämästä kiertolaisen ja paimentolaisen elämään. Nämä Martisonin ajatukset hän oli itse elänyt todeksi merimiehen työssään. Hän ei kuitenkaan jättäytynyt pelkäksi tapahtuneen kirjaajaksi, vaan yhdisteli kirjoissaan todellisuutta, mielikuvitusta ja mietiskelevän lyyristä aineistoa.[8]

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi Martisonin tuotannon mestarikausi. Hänen teksteihinsä nousi keskeiseksi teemaksi kriittinen suhde tekniikkaan ja ihmisen julmuudesta varoittaminen. Näihin teemoihin kietoutuu myös hänen kuuluisin teoksensa, runoelma Aniara (1956).[8]

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hyvästi, meri (Kap farväl! 1933)
  • Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935)
  • Tie maailmalle (Vägen ut, 1936)
  • Kulkijan pilvilinnat (Vägen till Klockrike, 1948)

Esseitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Svärmare och harkrank
  • Midsommardalen
  • Det enkla och det svåra
  • Utsikt från en grästuva
  • Verklighet till döds
  • Den förlorade jaguaren
  • Resor utan mål

Runokokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Diktsamlingar
  • Spökskepp
  • Nomad
  • Passad
  • Cikada
  • Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa 1956. Suom. Aila Meriluoto.
  • Gräsen i Thule
  • Vagnen
  • Dikter om ljus och mörker
  • Tuvor

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Nobel Prize in Literature 1974, viitattu 29.2.2012
  2. Biography (From Nobel Lectures, Literature 1968-1980, Editor-in-Charge Tore Frängsmyr, Editor Sture Allén, World Scientific Publishing Co., Singapore, 1993) 1974. The Nobel Foundation. Viitattu 30.8.2009. (englanniksi)
  3. a b c d Liukkonen P: Harry Martinson (1904-1978) Pegasos Author's Calendar. 2008. Kuusankosken kaupunginkirjasto. Viitattu 30.8.2009. (englanniksi)
  4. Jarmo Wallenius: Nykyihmisen oloinen kulkuri maailmankaikkeudessa. Turun sanomat 17.1.2005.
  5. a b Martinson begick harakiri Aftonbladet 31.8.2000 (uutinen Lars Gyllenstenin muistelmista)
  6. Lars Gyllensten, 2000: Minnen, bara minnen. Albert Bonniers förlag AB. ISBN 9100571407
  7. Forerunners Swedish Electronic & Concrete Music 1955-65 Sono Loco
  8. a b Otavan suuri ensyklopedia 6, osa Malaijit-Oppiminen, s. 4152. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]