Aila Meriluoto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Aila Meriluoto
Syntynyt 10. tammikuuta 1924 (ikä 90)
Pieksämäki, Suomi
Ammatit runoilija, kirjailija, suomentaja
Kansallisuus Suomen lippu Suomi
Ensiteokset Lasimaalaus (1946)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Aila Marjatta Meriluoto-Paakkanen (s. 10. tammikuuta 1924 Pieksämäki)[1] on suomalainen runoilija, kirjailija ja suomentaja.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perheeseen kuuluivat vanhemmat, Pieksämäen yhteiskoulun rehtori, filosofian maisteri Kaarlo Meriluoto (ent. Willman) ja lehtori, filosofian maisteri Hilja o.s. Kerppola sekä vanhempi sisar Sirkka. Kaarlo Meriluodon serkku oli kirjailija Elvira Willman-Eloranta.

Aila Meriluoto valmistui ylioppilaaksi Pieksämäen yhteiskoulusta vuonna 1943. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Lasimaalaus (1946) 22-vuotiaana. Teos sai kriitikkojen varauksettomat kiitokset ja oli myös suuri kaupallinen menestys. Se iski suoraan sodasta selvinneen sukupolven sydämeen, koska se oli yhtä aikaa illuusioton ja optimistinen, uhmakas ja suora. Siitä tuli kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia, ja siitä on otettu tähän mennessä 14 painosta. Lasimaalaus ja seuraava kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) ovat perinteistä runoa, mitallista ja loppusoinnullista. Perinteinen on myös runojen naiskuva, ja Meriluoto joutuikin kantamaan unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia vaikka sitä itse aktiivisesti vastustikin.

Äänekkäimmin kokoelmaa ylisti aikansa kirjallinen vaikuttaja, akateemikko V. A. Koskenniemi, joka myös rakastui itseään 40 vuotta nuorempaan runotyttöön. Koskenniemen vaikutus haittasi Meriluodon uraa pitkään, sillä hänet leimattiin Koskenniemen suosikiksi. Lisäksi uusia kokoelmia verrattiin Lasimaalaukseen. Hän koki kritiikissä olleen kaunaista suhtautumista. Modernismin läpilyönnin jälkeen Koskenniemen palvonnasta oli erityistä haittaa.[2]

Avioliitto Lauri Viidan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriluoto solmi 1948 kirjailija Lauri Viidan kanssa avioliiton, joka kesti kahdeksan vuotta. Viidalle avioliitto oli toinen. Meriluoto ja Viita saivat neljä lasta, Ursulan, Petrin, Samulin ja Aijan. Avioliitto oli myrskyisä, sillä Viita oli luonteeltaan hallitseva. Samassa perheessä ei tuntunut olevan tilaa kahdelle luovalle kirjailijalle. Meriluodolta ilmestyi tänä aikana Sairas tyttö tanssii -runokokoelman lisäksi lastenkirja Pommorommo (1956). Viita sairastui 1950-luvun alussa skitsofreniaan, mikä häiritsi sekä perhe-elämää että molempien luomistyötä.

Meriluodon ja Viidan taiteilija-avioliitosta on tehty myös dramatisointi, Heikki Kujanpään ohjaama näytelmä Putoavia enkeleitä. Kujanpää ohjasi myös samannimisen elokuvan, joka tuli ensi-iltaan 5.12.2008. Elokuvassa Meriluotoa näyttelevät Elina Knihtilä ja Elena Leeve.

Meriluoto siirtyi 1970-luvulla tunnustukselliseen proosaan, mutta sekään ei saanut kriitikkojen hyväksyntää ennen kuin 1990-luvulla, jolloin vastaanotto oli suorastaan ylistävää.[2]

Muutto Ruotsiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioeron jälkeen vuonna 1962 Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin. Hän asui ensin Ruotsin Lapissa Niilivaarassa 1962–1964. Ruotsissa syntyi proosan ja käännösten lisäksi neljä runokokoelmaa. Kahdessa ensimmäisessä, kokoelmassa Asumattomiin (1963) ja Tuoddaris (1965) siirtyminen toiseen kieli- ja kulttuuripiiriin ei vielä näy selvästi, ja niissä voimakkaimpia ovat Lapin luonnosta ammentavat runot. Ne ovat runokieleltään jo modernimpia kuin kaksi ensimmäistä kokoelmaa.

Jonkin ajan kuluttua Meriluoto tunsi kuitenkin näivettyvänsä pohjoisen yksinäisyydessä ja muutti etelämmäksi Enköpingiin, josta saattoi matkustaa Göteborgiin ja muihin suurempiin kaupunkeihin kirjallisiin tapahtumiin. Meriluoto teki Ruotsissa asuessaan paljon käännöstöitä. Hän halusi kirjoittaa suomeksi, ettei menettäisi suomalaista identiteettiään. Todellinen syväsukellus ruotsin kieleen oli Nobel-kirjailija Harry Martinsonin Aniaran suomentaminen (1963).

Ruotsissa ollessaan Meriluoto kirjoitti ensimmäisen proosateoksensa Peter - Peter: Erään rakkauden asiapaperit, julkaisu myöhemmin nimellä Peter-Peter (1971). Se kuvaa kahden emigrantin, Ruotsissa asuvan suomalaisen Sannan ja balttilaisen Peterin kirjeenvaihdosta eroottiseksi suhteeksi muotoutuvaa yhteyttä ja sen päättymistä. Romaani pohdiskelee myös yksin jäävän naisen epävarmuutta ja maahanmuuttajan asemaa Ruotsissa. Meriluodon myöhemmin ilmestynyt päiväkirjateos paljastaa, että romaanin päähenkilöt ovat hän itse ja kirjailija-lääkäri Mart Sarneti. Meriluodon mukaan romaani oli pakon synnyttämää taistelua eroon Mart-suhteesta. Teoksen pohjalta on Matti Kassila ohjannut elokuvan Haluan rakastaa Peter (1972)[3].

Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriluoto palasi Suomeen 1974. Täällä hän kirjoitti WSOY:n pyynnöstä Viidan elämäkerran Lauri Viita, legenda jo eläessään. Meriluoto määrittelee entisen miehensä: ”Lauri Viita ei ollut kirjailija, hän oli luonnonmullistus.”

Suomeen paluun jälkeen 1970–1980-luvulla Meriluodon runokieli vapautuu, ja hän alkaa käyttää runoissaan puhekieltä. Runokokoelmat Varokaa putoavia enkeleitä (1977), Talvikaupunki (1980) ja Ruusujen sota (1988) sisältävät runsaasti taaksepäin katsovia runoja, joita on suuri kiusaus lukea omaelämäkerrallisina. Meriluodon päiväkirjat ja runoteokset limittyvät toisiinsa ja tulkitsevat toinen toisiaan. Vuonna 1986 ilmestyi Lasimaalauksen läpi. Päiväkirja vuosilta 1944–47, jossa Meriluoto kuvaa runoilijaminänsä kehitystä ja elämänkokemusten heijastumista runoissa. Myöhemmin julkaistiin toinen päiväkirjakokoelma Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953-1975, jossa Meriluoto tietoisesti tekee yksityiselämänsä julkiseksi. Päiväkirjat ovat dokumentteja naiseudesta ja kirjoittamisesta, ja ne ovat tekstiltään kaunista ja suorasukaista proosaa. Vuonna 2001 ilmestyi muistelmateos Mekko meni taululle, joka kertoo Meriluodon lapsuudesta Pieksämäellä, perheestä, varhaisista eroottisista unelmista ja kirjallisista vaikutteista. Kirja kuvaa myös hänen sodanaikaisia kokemuksiaan opiskelijatyttönä Helsingin pommituksissa.

Aila Meriluoto asuu nykyään Helsingissä. Hän avioitui vuonna 1979 kansantaloustieteilijä, professori Jouko Paakkasen (19282004) kanssa. Meriluodon viimeisimmät runokokoelmat ovat Kimeä metsä (2002) ja Miehen muotoinen aukko (2005), surutyönä tehty.

Meriluoto seuraa runouden kentän muutoksia valppaasti eikä tyydy toistamaan joskus taannoin menestyksen tuonutta kaavaa. Yli puolen vuosisadan läpäisevän runotuotannon lisäksi Aila Meriluoto on kirjoittanut runsaasti proosaa, romaaneja ja lastenkirjoja, kaikki runoilijan otteella. Hän on myös tehnyt merkittävän palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle suomentaessaan mm. Martinsonia, Rilkea ja Goetheä.

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runokokoelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasimaalaus, WSOY 1946
  • Sairas tyttö tanssii, WSOY 1952
  • Pahat unet, WSOY 1958
  • Portaat, WSOY 1961
  • Asumattomiin, WSOY 1963
  • Tuoddaris, WSOY 1965
  • Silmämitta, WSOY 1969
  • Elämästä, WSOY 1972
  • Varokaa putoilevia enkeleitä, WSOY 1977
  • Talvikaupunki, WSOY 1980
  • Ruusujen sota, WSOY 1988
  • Kimeä metsä, WSOY 2002
  • Kootut runot, WSOY 2004
  • Miehen muotoinen aukko, WSOY 2005
  • Tämä täyteys, tämä paino, WSOY 2011

Elämäkerrallisia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lauri Viita, WSOY 1974
  • Lasimaalauksen läpi, WSOY 1986
  • Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996
  • Mekko meni taululle, WSOY 2001
  • Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko.

Romaaneja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasten- ja nuortenkirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pommorommo, WSOY 1956
  • Ateljee Katariina, WSOY 1965
  • Meidän linna, WSOY 1968
  • Vihreä tukka. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11368-9.

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Panu Rajala, Lasinkirkas, hullunrohkea: Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta, WSOY 2010 (elämäkerta).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]