Konstantin Pobedonostsev

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Konstantin Pobedonostsev.

Konstantin Petrovitš Pobedonostsev (ven. Константин Петрович Победоносцев; 2. kesäkuuta (J: 21. toukokuuta) 1827 Moskova23. maaliskuuta (J: 10. maaliskuuta) 1907 Pietari) oli Venäjän ortodoksisen kirkon ylimmän hallintoelimen eli Pyhän Synodin yliprokuraattori 1880–1907 ja merkittävä poliittinen vaikuttaja keisarikunnassa. Hänet muistetaan lähinnä taantumuksellisuudestaan.

Pobedonostsevin isä oli pappi ja Moskovan yliopiston kirjallisuuden professori Pjotr Vasiljevitš Pobedonostsev, joka antoi pojalleen kotiopetusta. Pobedonostsev suoritti oikeustieteellisen tutkinnon Pietarissa vuonna 1846 ja ryhtyi virkauralle. Hän sai 1849 kollegiasessorin, 1852 hovineuvoksen, 1854 kollegineuvoksen, 1858 valtioneuvoksen, 1863 todellisen valtioneuvoksen, 1868 salaneuvoksen ja 1883 todellisen salaneuvoksen arvonimet. Vuonna 1880 hänet nimitettiin Pyhän Synodin yliprokuraattoriksi eli johtajaksi, joka oli maallikolle varattu virka. Pobedonostsev sai myös johtaa kahden kruununperillisen (myöhemmät hallitsijat Aleksanteri III ja Nikolai II) kasvatusta.[1] Aleksanteri II:n vuonna 1881 tapahtunut murha aiheutti Venäjällä konservatiivisen vastareaktion, jonka seurauksena Pobedonostsev pääsi merkittävästi vaikuttamaan valtakunnan sisäisen kehityksen suuntaan. Kaikki valtiolliset uudistukset pysähtyivät vuosikymmeniksi.[2]

Pobedonostsev tunnettiin konservatiivina, joka kritisoi jyrkästi parlamentarismia, kansalaisvapauksia sekä uskonnollista suvaitsevaisuutta ja tuki 1880-luvulla näkyvästi Baltiaan kohdistuneita venäläistämistoimia. Viimeksi mainitusta hän sai myös kritiikkiä merkittäviltä tahoilta. Myöhemmin hän omaksuikin Suomeen kohdistetun yhtenäistämispolitiikan suhteen toisenlaisen linjan.[1] Hän suosi myös Venäjällä 1880-luvulla levinneitä väkivaltaisia juutalaisvainoja eli pogromeita.[2] Pobedonostsev julkaisi vuonna 1897 kirjan Streitfragen der Gegnwart, jossa hän analysoi ortodoksisen ja luterilaisen uskon eroavaisuuksia. Hän oli mukana useissa merkittävissä Venäjän historiaan ja arkeologiaan liittyneissä hankkeissa. Pobedonostsevin poliittinen vaikutusvalta oli 1890-luvun jälkipuoliskolta alkaen laskussa, mutta samaan aikaan hänestä tuli julkisuudessa keisarikunnan vihatuimpien ja vanhoillisimpien piirteiden symboli. Häntä vastaan tehtiin viisi epäonnistunutta murhayritystä.[1]

Sotaministeri Aleksei Kuropatkinin vaadittua vuonna 1898 Suomen asevelvollisuuslain muuttamista Suomen säätyjä kuulematta Pobedonostsev asettui vastustamaan ajatusta, jolloin keisari Nikolai II asetti hänen johtamansa neuvottelukunnan selvittelemään kysymystä. Neuvottelukunnassa Pobedonostsev kannatti lain antamista Suomen valtiopäivien käsiteltäväksi ja näin tehtiinkin. Lopulta hanke vietiin kuitenkin eteenpäin Kuropatkinin toivomassa muodossa.[1] Tämä johti Helmikuun manifestin antamiseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Konstantin Pobedonostsev.
  1. a b c d Hannu Immonen: Pobedonostsev, Konstantin Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. a b Erling Bjøi, Olof G. Lidin & Göran Malmqvist (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika, s. 242. Otava, Helsinki 1986.