Ele Alenius

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ele Alenius
Kansanedustaja[1]
5.4.1966-30.4.1977[1]
Tiedot
Syntynyt 5. kesäkuuta 1925 (ikä 89)[1]
Tampere [1]
Puolue SKDL [1]

Ele Allan Alenius (s. 5. kesäkuuta 1925 Tampere) on eläkkeellä oleva suomalainen poliitikko. Hän on valtiotieteen tohtori. Kansanedustaja hän oli 1966–77 ja toinen valtiovarainministeri 1966–70.[2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleniuksen isä oli August Alenius, alkujaan muurari, jota syytettiin 1918 valtiopetoksesta. Isä opiskeli ylioppilaaksi ja filosofian maisteriksi. 1930-luvulla hän joutui vasemmistolaisuutensa vuoksi mustalle listalle.[2]

Alenius osallistui jatkosotaan[2] ja kävi sen jälkeen Reserviupseerikoulun 59. kurssin Niinisalossa, mistä kotiutui vänrikkinälähde?. Hänet ylennettiin luutnantiksi 1967.[1] Hän valmistui ylioppilaaksi 1945 ja aloitti sen jälkeen opinnot Helsingin yliopistossa pääaineenaan kansantaloustiede.

Hän väitteli valtiotieteen tohtoriksi vuonna 1958. Yliopistoura tyssäsi virkakieltoon, eikä häntä hyväksytty myöskään työväenliikkeen hallitsemaan pankkiin tai osuusliikkeeseen. Hän on kertonut saaneensa tiedon, että taustalla olisi ollut vaikuttamassa Veikko Puskalan johtama SDP:n tiedusteluorganisaatio.[2]

Alenius työskenteli sukuyhtiön, taideliike Artegrafican toimitusjohtajana 1958–77.

Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alenius suostui, kun häntä pyydettiin Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) pääsihteeriksi ja aloitti työnsä 1965. Hänet valittiin vuonna 1965 Sosialistisen opiskelijaliiton (SOL) ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Tampereella syntynyt Alenius valittiin eduskuntaan vaaleissa 1966 Helsingistä ja hän sai muodostetussa kansanrintama-hallituksessa II valtiovarainministerin paikan.

Vuonna 1967 Alenius valittiin SKDL:n puheenjohtajaksi miehen toimittua kaksi edellistä vuotta liiton pääsihteerinä. Keväällä 1968 Aleniukselle oli varattu Tullihallituksen pääjohtajan virka Nikolai Saarnion jäädessä eläkkeelle, mutta hän kieltäytyi virasta, koska katsoi, että häntä tarvittiin enemmän SKDL:n sisäisessä kamppailussa[3]. Alenius jatkoi ministerinä vuoteen 1970. Hän jäi vuonna 1977 pois eduskunnasta siirtyessään Suomen pankin johtokuntaan ja kaksi vuotta myöhemmin hän jätti puoluejohtajan tehtävät. Alenius jäi eläkkeelle 1992.

Vuoden 1982 presidentinvaaleissa SKDL:n enemmistö asettui Aleniuksen ja Kalevi Kivistön kehotuksesta vaalien ratkaisevalla kierroksella SDP:n Mauno Koiviston taakse.

Alenius oli Suomen pankin johtokunnan jäsen 1977–92.

Poliittinen kanta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alenius oli sosialisti, ei kommunisti, vaikka Suomen kommunistisella puolueella (SKP) SKDL:ssa olikin hallitseva asema. Alenius pyrki vähentämään SKP:n roolia ja johti 1970-luvulla SKDL:n sosialistien järjestöä.

Aleniuksen johdolla SKDL tuomitsi SKP:n tavoin Neuvostoliiton suorittaman Tšekkoslovakian miehityksen 1968. Esimerkiksi Aleniuksen teos Sosialistiseen Suomeen (Kirjayhtymä, 1969) edusti sosialismia, joka teki pesäeron tiukkaan marxilaiseen oikeaoppisuuteen. Alenius vaati rauhanomaista ja parlamentaarista siirtymistä sosialistiseen yhteiskuntaan. Hän korosti raskaan teollisuuden merkitystä tulevaisuuden talouselämässä ja vaati tämän asteittaista kansallistamista sekä valtioyhtiöjohtoista teollistamispolitiikkaa. Alenius piti pieniä ja keskisuuria yrityksiä taloudellisesti toisarvoisina ja uskoi niiden voivan jatkaa toimintaansa yksityisomisteisina myös sosialistisessa järjestelmässä. Hän korosti, että sosialismiin tulee siirtyä vain Suomen kansan niin todella tahtoessa.

Alenius esitti jopa, että sosialistisesta yhteiskuntajärjestelmästä voitaisiin kansan niin tahtoessa luopua. Haastattelussa vuonna 2004 hän kertoi taistelleensa koko Suomen itsenäisyyden puolesta korostaen varsinkin asian henkistä puolta.[4]

Alenius joutui monesti neuvostoliittolaisten ja SKP:n opposition (taistolaisuus) arvostelun kohteeksi. Häntä pidettiin yhtenä ”pahimmista” neuvostovastaisista ja reformistisista henkilöistä kansandemokraattisen liikkeen johtopaikoilla. Vuonna 1990 Alenius ei suostunut liittymään Vasemmistoliittoon, koska sinne otettiin myös entiset oppositiolaiset eikä ole katunut päätöstään.[4]

Kun SKDL tuomitsi Tšekkoslovakian miehityksen 1968, Alenius joutui Neuvostoliiton suurlähettilään Andrei Kovalevin puhutteluun, ja tämä ilmoitti, että "ryhdymme toimenpiteisiin teitä vastaan", minkä tilanteen Alenius sanoo kokeneensa "vähintäänkin vakavana". Miehityksen arvostelua ei kuitenkaan peruttu. Aleniuksen kirja Suomalainen ratkaisu tuomittiin rajusti Moskovan radiossa, mutta kotimaassa hän sai hyvin voimakkaan tuen, muun muassa tasavallan presidentti Urho Kekkoselta onnittelusähkeen samoihin aikoihin osuneiden 50-vuotispäivänsä johdosta. Syntymäpäiväjuhlasta muodostui näyttävä tuenosoitus.[2]

Uusissa kirjoissaan Alenius on kehitellyt ”planetarismiksi” kutsumaansa ajattelua.[5] Aleniukselle on myönnetty Tulevaisuuspalkinto jonka myöntäjä on Tulevaisuudentutkimuksen seura.[6]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kansainväliset pääomansiirrot työllisyyspolitiikan välineinä (1958, väitöskirja)
  • Sosialistiseen Suomeen. Helsinki: Kirjayhtymä, 1969.
  • Suomalainen ratkaisu. Helsinki: Kirjayhtymä, 1974. ISBN 951-26-0986-X.
  • Sosialismin ideologia ja aikakauden muutos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2723-X.
  • Salatut tiet: Muistelmat. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1567-1.
  • Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta. Helsinki: Edita, 2000. ISBN 951-37-3098-0.
  • Planetarismi maailmankehityksen rationaalisena perustana. Helsinki: Edita, 2005. ISBN 978-951-37-4269-0.
  • Maailmankehityksen suuri käänne. Pystykorvakirja. Helsinki: Like: Suomen Rauhanpuolustajat, 2011. ISBN 978-952-01-0608-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Edustajamatrikkeli Ele Alenius eduskunta.fi. Eduskunta. Viitattu 21.6.2010.
  2. a b c d e Veli-Pekka Leppänen, Sosialistina omaa sorttiaan, Helsingin Sanomat 3.6.2010 s. C 6
  3. Ele Alenius Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. a b Kai Hirvasnoro: Ele Aleniuksen haastattelu. Vasemmiston yhteistyö ratkaisee suuren linjan. Kansan Uutiset Viikkolehti 29.10.2004. Artikkeli verkossa
  5. Ele Alenius planetarismista puoluevaltuuston kokouksessa 2.4.2005
  6. Lyhyesti, HS 30.11.2011 s. C4

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Kusti Kulo
SKDL:n puheenjohtaja
1967–1979
Seuraaja:
Kalevi Kivistö