Kansallisen Kokoomuksen historia

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Kansallisen Kokoomuksen historia alkaa puolueen perustamisella 9. joulukuuta 1918, kun suomettarelaiset ja ne nuorsuomalaiset jotka olivat kannattaneet vielä lokakuussa 1918 saksalaisen kuninkaan valitsemista Suomen valtionpäämieheksi perustivat puolueen. Heidän tavoitteenaan oli tehdä Suomesta monarkia ja samalla lujittaa esivaltaa. Hanke saksalaisen kuninkaan saamiseksi oli kuitenkin menettänyt merkityksensä Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan kuukautta aikaisemmin marraskuussa 1918, jonka seurauksena saksalaissuuntausta kannattanut valtionhoitaja P. E. Svinhufvud joutui eroamaan. Hänen tilalleen valtionhoitajaksi tuli entente-mielinen Mannerheim, joka edisti Suomen suhteita maailmansodan voittaneisiin puoliin, jotka suorittivat interventiota Neuvosto-Venäjää vastaan myös Itä-Karjalassa ja Pohjoisella jäämerellä.

Puolueen tausta oli autonomian ajan vanhasuomalaisessa liikkeessä ja fennomaniassa. Vuonna 1918 puolue sai vahvistuksekseen Nuorsuomalaisen puolueen ne voimat, jotka olivat pitäneet valtiosääntökysymyksen aikana parhaana vaihtoehtona ulkopoliittista tukeutumista Saksaan, jonka takeena pidettiin saksalaisen kuninkaan valitsemista. Suomessa kuitenkin Lex Tulenheimo -hanke ja itsenäisyysjulistus perustuivat olettamukselle eduskunnasta korkeimpana valtioelimenä, mikä tarkoitti hallitusmuotona tasavaltaa. Kokoomukseen tuli nuorsuomalaisten lisäksi myös jonkin verran kansanpuoluelaisia.

Esivallan lujittamiseksi Kokoomus kannatti verotuksen kiristämistä, jotta valtionkoneistoa ja asevoimia kyettäisiin laajentamaan. Nykyään Kokoomus on etääntynyt melko kauas ideologisesta pohjastaan, mutta "koti-uskonto-isänmaa" on edelleen käytännössä puolueelle tärkeä arvopohja. Kokoomuksen liberalisoitumista kuvastaa se, että perinnäisiä arvoja puolustavat, lähinnä kokoomuslaiset, perustivat Kristillisen Liiton ja se, että monet Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustajat keskustayhteistyön väljennyttyä siirtyivät Kansalliseen Kokoomukseen.

Kokoomus ilmoittaa ideologiansa rakentuvan konservatismista, sosiaalireformismista ja liberalismista peräisin olevista aineksista. Kansallisen Kokoomuksen perustivat monarkiaa kannattaneet (Vanha)suomalaisen puolueen enemmistö sekä Maalaisten Kansanpuolueen monarkistinen vähemmistö ja Nuorsuomalaisen puolueen nationalistishenkinen vähemmistö. Kokoomuksen puoltamat arvot ovat alusta alkaen pysyneet kutakuinkin samana: esivallan kunnioitus, kansallismielisyys, omistusoikeuden suojeleminen, talouselämän edut, kristillinen etiikka ja sosiaalinen omatunto. Kansallinen Kokoomus on alusta alkaen kokenut konservatismin, sosiaalireformismin, kapitalismin, nationalismin ja liberalismin välistä kilpailua puolueen sisällä.

1930-luku näki nationalismin ja oikeistoradikalismin huiman nousun Euroopan valtioissa, joka myös Suomessa näkyi Lapuan liikkeenä. Moni äärioikeistolainen Kokoomuksen aktiivi ja kannattaja oli mukana siinä - lisäksi Kokoomuksen ja Isänmaallisen Kansanliikkeen välillä oli vaaliliitto eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen enemmistö, Paasikiven johdolla, päätti kuitenkin ajaa Isänmaallisen Kansanliikkeettä lähellä olevat pois puolueesta, ei suinkaan nationalismin takia (joka oli enemmän tai vähemmän yhteinen arvo molemmille osapuolille), vaan siksi että kyseiset radikaalit ryhtyivät ajamaan valtiokapitalismia, siten rikkoen yksityisen omistusoikeuden perusideaa, josta Kokoomuksen enemmistö ei ollut valmis tinkimään^lähde?.

Kansanliikkeenä alkanut Lapuan liike päättyi Mäntsälän kapinaan ja ryhtyi hakemaan parlamentaarisempia muotoja Isänmaalisena kansanliikkeenä. Mäntsälän kapinan lopetti verettömästi kokoomuslainen presidentti P. E. Svinhufvud pitämällä esivallan kunnioittamiseen vetoavan radiopuheen, jossa hän kehotti lapualaisia palaamaan rauhassa kotiinsa.

Hugo Suolahti oli Kokoomuksen ensimmäinen puheenjohtaja 1918–1920.

[muokkaa] Kokoomus toisen maailmansodan jälkeen

Kansallinen Kokoomus uudistui aatteellisesti 1950-luvulta alkaen, dynaamisen konservatismin kautta yksilökeskeisyyteen. Puolue omaksui sosiaalisen markkinatalouden, pienomistukseen ja yksityisyrittäjyyteen perustuvan "kansankapitalismin" sekä yksilökeskeisyyden ja moniarvoisuuden perinteisten konservatiiviarvojen lisäksi näin pyrkien niin sanotuksi yleispuolueeksi.

Juha Rihtniemi toimi 1959—1960 Kokoomuksen puoluesihteerinä.

1970-luvulle saakka Kokoomus oli voimakkaasti teollisuuden, pääomapiirien ja suuromistajaluokan puolue, mutta se ryhtyi 1960-luvulta alkaen muuttumaan keskiluokkaiseksi ja toimihenkilökentän konservatiiveja kerääväksi puolueeksi. Virkamiehet ja toimihenkilöt olivat 1970-luvulla jo päässeet sodanjälkeisestä palkkakuopastaan, jolloin niiden edunvalvonta ei enää ollut radikaalia vaan konservatiivista. 1951—1965 Kokoomuksen paha kilpailija porvariston äänistä oli Suomen Kansanpuolue.

Sosiaalivaltion räjähdysmäisesti laajennuttua virkamiesten ja toimihenkilöiden osuus kokonaisväestöstä oli 1970-luvulta alkaen huomattavasti suurempi kuin aiempina vuosikymmeninä. Kokoomus käytännössä omaksui pitkälti roolin, joka oli ollut 1965 toimintansa lopettaneella Suomen Kansanpuolueella.

Juha Rihtniemi valittiin vuonna 1965, vasta 37-vuotiaana, Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Rihtniemi oli biologiselta iältään nuorempi kuin samanaikainen Kokoomuksen Nuorten Liiton pj., kansanedustaja Mauri Seppä. Puheenjohtajana hän toimi yllättävään kuolemaansa, vuoteen 1971 asti. Harri Holkeri valittiin Kokoomuksen puoluesihteeriksi 1965. Puoluesihteeri Harri Holkeri valittiin vuonna 1971 Kokoomuksen puheenjohtajaksi poikkeuksellisen nuorena.

Vuonna 1968 Kokoomus oli suurin puolue, joka ei presidentinvaaleissa mennyt Kekkosen taakse. Kokoomus asetti ehdokkaakseen pankinjohtaja Matti Virkkusen. Tietty kekkosvastaisuus johti siihen, että Kokoomus sai kyseisissä vaaleissa merkittävän äänimäärälisäyksen, noin 20 prosenttia äänistä, kun sitä aiemmin Kokoomuksen saalis oli pitkään ollut 15 prosentin luokkaa.

Useista syistä johtuen Kokoomus voitti myös 1970 eduskuntavaaleissa. Jonkin verran voittoääniä jäi Kokoomukselle jo vuoden 1968 presidentinvaaleista, mutta Suomi oli juuri silloin voimakkaasti kaupungistumassa ja pikkuporvarillistumassa, ja keskiluokkasia äänestäjäjoukkoja oli 1970 runsaahkosti liikkeellä, mistä Kokoomus hyötyi. Sen jälkeenkään Kokoomus ei enää koskaan vajonnut keskikokoiseksi puolueeksi, vaan se onnistui pysymään ensin yhtenä neljästä suuresta ja sitten yhtenä kolmesta suuresta. Juuri vuoden 1970 vaaleissa Kokoomus siis kasvoi keskisuuresta puolueesta maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi (1972 ja 1975 niukasti neljäs sija). Vuonna 1979 kannatus hypähti yli 20 prosenttia - sen jälkeen Kokoomus ei ole menettänyt asemaansa yhtenä kolmesta suuresta puolueesta.

[muokkaa] Remonttimieskausi

Kokoomus pyrki muuttamaan suhtautumistaan Urho Kekkoseen ja samalla välillisesti myös hälventämään Neuvostoliiton ulkopoliittisia epäluuloja sitä kohtaan hallituspuolueena. Tämä ei sopinut kaikille, minkä vuoksi muodostettiin Perustuslaillinen kansanpuolue korostamaan ristiriitaa, mikä aiheutui Urho Kekkosen valitsemisesta presidentiksi vuosiksi 1974-1978 käymättä presidentinvaalia julistamalla asia 5/6 enemmistöllä kiireelliseksi ja säätämällä perustuslaista poikkeava laki. Muutokseen pyrkineitä kokoomuslaisia sanottiin remonttimiehiksi.

Kokoomus kuitenkin jätettiin vaalivoitoistakin huolimatta oppositioon aina vuoteen 1987 saakka. Se oli poikkeuksellisen pitkä ajanjakso "hovikelpoisuuden" ulkopuolella.

1970-luvulla Kokoomuksen ohjelmaa muutettiin keskiluokkaa ja kaupunkilaisia houkuttavammaksi, jolloin tulivat korostetummin mukaan vapaus ja suvaitsevuus. Kokoomus alkoi rikkoa sidettään patakonservatismiin. Samaan aikaan nousi erittäin konservatiivishenkisiä uusia pienpuolueita, kuten Kristillinen Liitto, ja maalaiskonservatiivit alkoivat entistä enemmän ryhmittyä Keskustapuolueeseen. Kokoomuksen aatteellinen muutos sai patakonservatiivisen laidan kulkijoita kaipaamaan parempaa puoluetta, jolloin 1950-luvulla syntyi muun muassa Kristillinen Liitto, joka saavutti eduskuntapuolueen aseman 70-luvulla.

Erkki Pystynen valittiin eduskunnan puhemieheksi 1983. Vuonna 1987 Kokoomus pääsi hallituspuolueeksi 21 oppositiovuoden jälkeen.