Kehitysapu

Wikipedia

Kehitysapu eli kehitysyhteistyö on voimavarojen siirtoa taloudellisesti kehittyneemmistä maista vähemmän kehittyneisiin kehitysmaihin jälkimmäisten taloudellisen kehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseksi^[1]. Sitä voivat antaa niin teollisuusmaat kuin vähemmän kehittyneet maat ja erilaiset organisaatiot. Erona kriisiapuun tai humanitaariseen apuun on se, että kehitysavun odotetaan parantavan avunsaajamaan olosuhteita pidemmällä aikavälillä, kun taas kriisiapu nimensä mukaisesti lievittää hetkellistä hätää.

Sisällysluettelo 1 Avun antajat 2 Apu osana kansainvälisiä suhteita 3 Kehitysavun teho 4 Apuun liittyvät kiistakysymykset 5 Suomen kehityspolitiikka 6 Kritiikki 7 Lähteet 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Avun antajat

Vuonna 2007 OECDn jäsenmaat antoivat julkista kehitysapua yhteensä 103,7 miljardia dollaria (66 miljardia euroa).^[2][3] Avun määrä laski ennakkotietojen mukaan 8,4% vuodesta 2006, jolloin apua annettiin 104,4 miljardia dollaria. Lasku oli kuitenkin odotettu, sillä virallinen kehitysapu oli ollut poikkeuksellisen suurta vuosina 2005 ja 2006.^[3] Avun määrä kääntyi vuonna 2006 ensi kerran laskuun sitten vuoden 1997.^[4] Avun määrään lasketaan mukaan myös velkahelpotukset, joita on lähivuosina myönnetty useille velkaantuneille kehitysmaille. Kehitysavun poikkeuksellisen korkea määrä vuosina 2005 ja 2006 johtui erityisesti velkahelpotuksista Irakille ja Nigerialle.^[3]

Euroopan unionin osuus avustuspotista on yli puolet.^[5] Vuonna 2006 EU antoi 0,43% bruttokansantulostaan kehitysyhteistyöhön, joka on enemmän kuin Yhdysvaltojen tai Japanin asukaskohtaiset tukimäärät.^[5]. Samana vuonna yksittäisistä OECD:n Kehitysyhteistyökomitean jäsenvaltioista eniten antoi Norja (0,95%) ja vähiten Kreikka ja Yhdysvallat (0,16%). Yhdysvallat antoi suhteellisesti vähän, mutta absoluuttisesti eniten kehitysapua: 21,75 miljardia dollaria.^[6] OECD:n Kehitysyhteistyökomiteassa on 22 jäsenvaltiota.

Yllä mainitut luvut sisältävät kuitenkin vain valtion verovaroista antaman kehitysavun. Joissakin maissa kuten Yhdysvalloissa yksityisten antama tuki on huomattavasti valtion virallista kehitysapua suurempi. Kun yksityisten antama apu kehitysmaille huomioidaan, antoi Ruotsi Kehitysyhteistyökomiten jäsenistä eniten tukea vuonna 2005, 1,19% bruttokansantulosta ja yhteensä kahdentoista Kehitysyhteistyökomitean jäsenvaltion kehitysapu ylitti 0,7% BKTL:stä mukaan lukien Yhdysvallat (0,98% BKTL:stä).^[7]

Vuonna 1970 Yhdistyneiden kansakuntien 25-vuotisjuhlaistunnossa OECD:n jäsenmaat sopivat pyrkimyksestä antaa kehitysapua 0,7% BKT:sta. Nykyisin tavoitteeseen yltää OECD:n 22 jäsenvaltiosta ainoastaan viisi: Ruotsi, Norja, Tanska, Luxemburg ja Alankomaat. Lisäksi tavoitteen saavuttamiseen vuoteen 2015 mennessä ovat sitoutuneet kaikki OECD:n jäsenvaltiot Yhdysvaltoja ja Sveitsiä lukuun ottamatta.^[8] Tavoite on myös osa YK:n vuosituhattavotteiden strategiaa. Muista noin 170 maailman valtiosta 0,7 % BKT:sta ovat kertoneet saavuttaneensa Saudi-Arabia ja Kuwait, vaikka näiden antama kehitysapu ei ehkä täytäkään virallisen kehitysavun kriteerejä.^[9]

[muokkaa] Apu osana kansainvälisiä suhteita

Kehitysavun ihanteena on yhteistyösuhde maiden välillä. Kehitysapu voi olla kahdenvälistä (esimerkiksi Suomen ja Tansanian bilateraaliset projektit), monenvälistä eli multilateraalista (esimerkiksi Maailmanpankin projektit) tai kansalaisjärjestöjen organisoimaa. Kehitysavun antaja voi sitoa avunsaajamaan itseensä yrittäessään saada avusta hyötyä itselleen^[1], mutta monet kansalaisjärjestöt toimivat pyyteettömästi hyväntekeväisyyden tapaan. Avun sitomisesta avunantajamaahan pyritään myös luopumaan, sillä sitä ei pidetä tehokkaana kehitysapumallina.^[10]

Apua on jaettu perinteisesti poliittisin perustein liittolaismaille. Näin esimerkiksi pidemmälle kehittyneet maat ovat saattaneet saada enemmän apua kuin kaikista köyhimmät. Heti kylmän sodan jälkeen apua vähennettiin tuntuvasti (esimerkiksi Suomessa, joskin se liittyi todennäköisesti enemmän Suomen 1990-luvun alun lamaan kuin maailmanpolitiikkaan).

Nykyään ajatellaan yleisesti, että vientiluottoina annettu apu on usein antajamaan omien yritysten tukemista, ja tästä avun muodosta pyritään luopumaan. Avun antamisen motiiveina on usein korostettu teollisuusmaiden velvollisuutta auttaa köyhien maiden ihmisiä. Mailla on myös paineita antaa apua, koska avun määrällä on merkitystä sille, mikä on maan asema ns. kansainvälisessä yhteisössä. Kehitysmaiden asukkaat eivät välttämättä pidä apua tärkeimpänä asiana rikkaiden ja köyhien maiden välisissä suhteissa. Avun sijasta saatetaankin esimerkiksi pitää maailmankaupan rakenteiden muuttamista tärkeämpänä kehityksen onnistumisen kannalta.

[muokkaa] Kehitysavun teho

Kehitysavun edistämiseen pyrkivän Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan mukaan kehitysapu toimii ja vähentää köyhyyttä, vaikka se ei ole ainoa kehitysmaihin vaikuttava tekijä, eikä kaikkia kehitysmaita köyhdyttäviä rakenteita, kuten länsimaiden kauppa- ja velkapolitiikkaa, ole onnistuttu poistamaan. Kepan mukaan kehitysavulla on saatu aikaan merkittäviä tuloksia.^[11]. Vaikka myös aids, malaria ja muut sairaudet sekä luonnonkatasrofit ja kehitysmaiden hallinnolliset ongelmat kuten korruptio ovat vaikeuttaneet köyhyyden vähentämistä.^[12]

Kehitysavun teho, avun perillemeno ja hallintokulujen osuus on herättänyt keskustelua. Suomen kehitysyhteistyömäärärahoista kului vuonna 2004 vain noin 4 prosenttia hallintomenoihin. Ulkoministeriön tukemien kansalaisjärjestöjen hankkeissa hallintokulut voivat olla enintään 10 prosenttia kokonaiskuluista, mutta ne ovat järjestelmällisesti pienempiä. Esimerkiksi Suomen suurimman kehitysyhteistyöjärjestön KUA:n menoista 2.7 % menee hallintokuluihin.^[13][14]

Kehitysavun tehoa mitattaessa on perinteisesti painotettu vain taloudellisia indikaattoreita, mutta nykyään käytetään myös muita, kuten inhimillisen kehityksen indikaattoreita. Maailman valuuttarahaston tutkijat tutkivat kehitysavun vaikutusta lapsikuolleisuuteen vuonna 2005 ja havaitsivat, että kansalaisjärjestöjen kehitysapu vähensi huomattavasti kehitysmaiden lapsikuolleisuutta. Valtioiden välinen kehitysapu toimi tästä näkökulmasta huonommin ja toisaalta apu ei suuntautunut maihin missä lapsikuolleisuus oli korkein vaan maihin missä sitä on jo onnistuttu vähentämään.^[15] Juhani Koposen mukaan kehitysapu on vaikuttanu esimerkiksi Tansaniassa ennen kaikkea infrastruktuurin, kuten teiden ja sähkölinjojen rakentamisena, myös koulutusta on järjestetty apuvaroin. Maassa ei myöskään ole ollut vakavia konflikteja mikä saattaa johtua kehitysavusta. Toisaalta kehitysapua on myös suunnattu huonosti ja aikaansaatu odottamattomia ja kielteisiäkin vaikutuksia, kuten hallitusten aseman välillistä tukemista.^[16] International Institute for Democracy and Electoral Assistance järjestön ohjelmajohtaja Leena Rikkilä huomauttaa, että "Kehitysyhteistyöraha ei synnytä talouskasvua, vaan sen sanelevat lopulta maailmantalouden pelisäännöt" ja se tulisikin suunnata yhä enemmän hyvää hallintoa ja koulutusta edistävään työhön.^[17]

Kehitysyhteistyön tehoon liittyy myös avun määrä. Kansainvälisesti kehitysapua annetaan vuosittain noin 100 miljardia dollaria^[18]. Esimerkiksi yksityiset inevestoinnit kehitysmaihin ovat vuosittain yli 200 miljardia dollaria^[19]. Useimpien kehitysmaiden bruttokansantuotteesta ja vientituloista avun määrä on vain prosentin tai parin luokkaa, mutta apuriippuvaisimmissa maissa kehitysavun määrä saattaa muodostaa jopa kolmanneksen bruttokansantuotteesta^[20]. Professori Koposen ja Filosofian tohtori Maaria Seppäsen mukaan kehitysavun muutoksia käynnistävä ja nopeuttava merkitys voi olla tuntuva ja sen merkitys on etenkin köyhemmissä maissa tuntuva ja kantaa kauas talouden ulkopuolelle^[21]. Kuitenkin sen osuus globaaleista resursseista on suhteellisen vähäinen eikä se voi yksin olla kattava ratkaisu kehitysmaiden ongelmiin.^[22] Koposen mukaan esimerkiksi avun tehoa Afrikassa arvioitaessa on huomioitava, että "Afrikasta on todennäköisesti vuosien varrella virrannut pääomaa ulos huomattavasti enemmän kuin sinne on apuna saapunut. Se on tapahtunut velanmaksuna, ulkomaisten firmojen voittoina ja taseisiin kätkettyinä maksuina sekä lahjuksina korruptoituneiden afrikkalaisjohtajien veroparatiisitileille. Afrikkalaisilta vaaditaan hyvää hallintoa samalla kun kansainvälisen talousjärjestelmän sallitaan imeä mantereen resursseja ulos pääomina." Kaiken kaikkiaan suuri määrä apua on tuottanut vain vähän apua Afrikassa.^[23]

Kehitysavun lisäksi kehitysmaiden kehitykseen vaikuttavat monet muutkin tekijät ja pitkän aikavälin vaikutusten arviointi on vaikeaa. Esimerkiksi hankemuotoisista kehitysapuprojekteista Koponen toteaa, että ne saavuttivat suurin piirtein lyhyen tähtäyksen tulostavoitteet, mutta laajemmista vaikutuksista oli hyvin vähän näyttöä. Sitä vastoin maat kuten Kiina, Intia ja Vietnam ovat onnistuneet vähentämään köyhyyttä tuntuvasti talousuudistuksillaan.^[24]

Kansainvälisen kehitysyhteistyön professori Liisa Laakson mukaan kehitysyhteistyö on myös ennalta ehkäisevää turvallisuupolitiikkaa, joka lisää globaalia turvallisuutta, eikä inhimillistä turvallisuutta voida lisätä ilman kehitysyhteistyötä.^[25]

[muokkaa] Apuun liittyvät kiistakysymykset

Kehitysavusta kiistellään paljon. Kiistat koskevat esimerkiksi sitä, kuinka paljon kehitysapua pitäisi antaa, kenelle sitä pitäisi antaa, mitä kautta sitä pitäisi antaa, ja minkälaista sen tulisi olla.

Massachusetts Institute of Technologyn tutkimuksen mukaan varmimmin perille meneviä kehitysavun muotoja ovat:^lähde?

• tuki suoraan perheille käytettäväksi lasten koulutukseen ja terveyteen
• koulutussetelit koulupukuja ja oppikirjoja varten
• valittujen lukutaidottomien aikuisten opettaminen lukemaan ja kirjoittamaan
• matolääkket ja vitamiinit sekä muut ravintolisät
• rokotukset ja aidsin ehkäisyohjelmat
• moskiittoverkot ja sisätiloissa käytettävät hyönteissumutteet
• sopivat lannoitteet
• puhtaan veden hankintaan tähtäävät laitteet

[muokkaa] Suomen kehityspolitiikka

Suomen ensimmäinen kansainvälisen kehitysavun toimisto perustettiin vuonna 1965 ja sen johtajana toimi Jaakko Iloniemi. Toiminnassa oli mukana myös myöhemmin presidentiksi valittu Martti Ahtisaari. Nykyisenä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä toimii Paavo Väyrynen. Alivaltiosihteerinä kehitystyöasioista vastaa Marjatta Rasi. Loppuvuodesta 2007 hallitus hyväksyi uuden kehityspoliittisen ohjelman, jonka pohjana on esimerkiksi vuonna 2000 kansainvälisesti hyväksytyt YK:n vuosituhattavoitteet eli mm. köyhyyden vähentäminen.

Suomi on kuitenkin jäämässä kehitysaputavoitteestaan, mitä on paheksuttu EU:ssa, sillä Suomen talouskasvu on ollut vakaata.^[26] Vuonna 2008 Suomi antaa kehitysapua 830,4 miljoonaa euroa, mikä on 0,44% bruttokansantulosta^[27] ja 1,8% valtion menoista^[28]. Yhteensä Suomi antaa maailmalle kehitysapu ja kriisinhallinta yhteenlaskettuna 949 miljoonaa euroa vuonna 2008.^[29] Tavoite on antaa kehitysapua 0,51 % bruttokansantuotteesta vuoteen 2010 mennessä.

Suomen pitkäaikaisimmat kehitysapumaat ovat olleet: Tansania, Mosambik, Vietnam, Sambia, Nicaragua, Etiopia, Kenia ja Nepal (avun määrän järjestyksessä 2008).^[30]

[muokkaa] Kritiikki

Cato-instituutin Cato Journal-lehdessä julkaistun, Maailmanpankin ekonomistin Simeon Djankovin yhdessä kahden muun taloustieteilijän kanssa kirjoittaman artikkelin kirjoittajat rinnastavat kehitysmaille annetut suorat rahalahjoitukset, eli ns. suoran budjettituen, taloustieteessä tunnettuun "luonnonvarojen kirous" -hypoteesiin, jonka mukaisesti he uskovat sen heikentävän kohdemaiden talouskehitystä ja demokratiaa. Heidän mukaansa kyseessä on sama ilmiö kuin luonnonvaroista kuten öljystä saatavilla windfall-tuloilla: hallitsijat pyrkivät keskittämään näiden tulojen kontrollin itselleen, mikä heikentää demokratiaa.^[31]

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• OECD:n taulukko kehitysavun määrästä vuonna 2007
• Suomen kehityspoliittinen ohjelma 2007 – Kohti oikeudenmukaista ja kestävää ihmiskuntapolitiikkaa