Suomen Lähetysseura

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen Lähetysseura on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallinen lähetysjärjestö. Se perustettiin vuonna 1859. Ensimmäisenä lähetysjohtajana toimi K. J. G. Sirelius vuosina 1872–76.

Suomalaisten lähetystyöntekijöiden koulutus Lähetyskoulussa alkoi Sireliuksen johdolla vuonna 1862. Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Saksan Lounais-Afrikan Ambomaalle 1870. Sittemmin työ on laajentunut noin kolmeenkymmeneen maahan viidelle mantereelle. Strategiassaan Suomen Lähetysseura kiteyttää työnsä näin: “Toteutamme Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Julistamme evankeliumia, puolustamme ihmisoikeuksia ja toimimme köyhyyden poistamiseksi.”

Nykypäivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Lähetysseura on yksi suurimmista kansalaisjärjestöistä, joka kanavoi Suomen valtion kehitysyhteistyövaroja kehitysmaihin. Suomen Lähetysseura toteuttaa 2012 yhteensä 88 kehitysyhteistyöhanketta Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Lähetysseuran tunnuslause on “Rakkaus, usko, toivo — ihmiseltä ihmiseltä”. Suomen Lähetysseuran käsitys lähetystyöstä on kokonaisvaltainen: se koostuu sekä kirkollisesta työstä että kehitysyhteistyöstä. Lähetysseura toimii paikallisten kumppaneiden kautta. Kumppaneina toimii kirkot ja kristilliset järjestöt ympäri maailmaa.

Vuoden 2011 lopussa Suomen Lähetysseuralla oli 328 työntekijää 30 eri maassa.

Ensimmäinen rekisteröity miespari siunattiin kehitysyhteistyötehtäviin Kambodžaan. Toinen miehistä vihittiin papiksi 2013, toinen mies on maatalous- ja metsätieteiden tohtori. Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola siunasi heidät lähetystyöhön valtakunnallisten lähetysjuhlien yhteydessä. Lähettämistä perusteltiin, sillä että Suomen Lähetysseura noudattaa yhdenvertaisuuslakia.[1][2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K. A. Wreden suunnittelema Suomen Lähetysseuran talo Helsingin Tähtitorninkadulla noin vuonna 1903.

Suomen Lähetysseura perustettiin 19.1.1859. Aluksi kannatettiin saksalaisia lähetysseuroja ja sitten valittiin saksalainen Herman Onasch Suomen Lähetysseuran nimikkolähetiksi. Herman Onasch toimi Gossnerin lähetysseuran Suomi-nimisellä asemalla Intiassa. Onaschin kirjoittamia lähetyskirjeitä julkaistiin Suomen lähetyssanomat ja Missionstiding för Finland -lehdissä.[3][4]

Suomen Lähetysseuran lähetyskoulu perustettiin v. 1862, koulun johtajaksi valittiin Klemens Johan Gabriel Sirelius ja uskonnon opettajana toimi pastori August Wilhelm Lucander, hänen kuoltuaan v. 1865 tehtävään valittiin pastori Carl Gustav Tötterman.[5]

Saksalaisen Reinin lähetysseuran lähetystyöntekijän Carl Hugo Hahnin v. 1866 lähettämästä vetoomuksesta johtuen, lähetysseura valitsi lähetysalueeksensa Ambomaan Saksan Lounais-Afrikasta.[4][6]

Ensimmäiset Suomessa koulutetut lähetystyöntekijät vihittiin tehtäväänsä lähetysseuran vuosijuhlassa v. 1868.[7]

Ensimmäiset lähetysseuran omat lähetit, Botolf Berhard Björklund, Pietari Kurvinen, Martti Rautanen, Karl Leonhard Tolonen, Karl August Weikkolin, Karl Emanuel Jurvelin ja käsityöläiset Juho Heinonen, Erkki Juntunen ja Antti Piiroinen saapuivat Kapkaupunkiin 1868 ja pääsivät v. 1870 Ambomaalle, Ondongan heimon alueelle.[8][9][10]

Lähetystyöntekijät matkustivat Ambomaalle härkävaljakoilla, jonne saavuttuaan he saivat asunnokseen irlantilaisen kauppiaan Grendonin rakentaman pienen talon, jonka Hugo Hahnin lahjoitti Suomen Lähetysseuralle.[11]

Pietari Kurvinen

Seuraavana päivänä 10.7.1870, saapumisensa jälkeen, Pietari Kurvinen piti Omandongon kuningas Shikongo sha Kalululle puheen:

Nyt olemme tulleet. Ollessamme kaukaisessa kotimaassamme kuulimme teistä ambomaalaisista. Kuulimme että haluatte opettajia ja Jumalan sanaa. Tätä kuultuamme syttyi sydämemme rakkaudesta teihin palamaan. Me sanoimme: me tahdomme mennä. Nyt olemme täällä ja meidän sydämemme suuresti iloitsee nähdessämme teitä. Emme etsi maallisia tavaroita, vaan sielujanne autuaiksi. Siitä tahdomme teille opettaa.


Puheen jälkeen he pitivät suuren viikunapuun alla ensimmäisen jumalanpalveluksen Ambomaalla, puhuen hererokielellä kuninkaan lapsille ja alamaisille.[12]

Lähetysasemia rakennettiin v. 1871–1872 Ongandjeraan, Ondongan Omandongoon, Uukuambiin ja Oukuanjamaan.[13][14]

Lähetystyöntekijät olivat ostaneet matkansa varrelta Saksasta kauppatavaroita, joita oli tarkoitus myydä Afrikassa, ruuan ja kaiken muun tarvittavan hankkimiseksi. Tavarat olivat kuitenkin osittain käyttökelvottomia.

Lähetysseura oli kehottanut lähetystyöntekijöitä viljelemään maata ja siten hankkimaan oman toimeentulonsa, pyrkimyksensä oli saada lähetyskenttä kannattamaan itse itsensä.

Lähetystyöntekijät saivat vaatteiden yms. ostamista varten olla yhteistaloudessa v. 1873 asti, mutta varojen käyttämistä valvomaan oli asetettu Kapmaalla Suomen Lähetysseuran asiamiehenä toiminut kauppias Ritter, joka kysyi v. 1872 lähtien Lähetysseuran johtokunnalta luvan lähetystyöntekijöiden tilauksiin.[15]

Varhaisin lähetystyö Ambomaalla tapahtui vaikeissa olosuhteissa. Lähetystyöntekijöiden aikaa kului tarpeellisten rakennuksien rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen, kaupankäyntiin, ruuan ja varusteiden hankkimiseen pitkien matkojen päästä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat usein välinpitämättömästi tai vihamielisesti lähetystyöntekijöihin. Lähetystyöntekijöillä ei useimmiten ollut toiminnassa tarvittavia varoja ja kauppatavaroita tarpeeksi, joten he joutuivat turvautumaan ruuan saamisessa paikallisten ihmisten apuun. Heimopäälliköt kokivat heidät taakkana, jouduttuaan elättämään heitä.[16]

Useimmat Ambomaan heimojen kuninkaat olivat odottaneet saavansa lähetystyöntekijöiden kautta rikkautta, aseita ja vankkureita, mutta koska eivät niitä saaneet, he alkoivat suhtautua lähetystyöntekijöitä kohtaan välinpitämättömästi.[17][18]

Lähetystyötä vaikeuttivat arabialaiset orjakauppiaat ja eurooppalaiset paloviinakauppiaat, jotka pelkäsivät oman toimintansa vaikeutuvan lähetystyöntekijöiden toiminnan vuoksi. He yrittivät sen vuoksi saada heimopäälliköitä suhtautumaan vihamielisesti lähetystyöntekijöitä kohtaan, mm. väittäen että lähetystyöntekijät yrittävät anastaa heidän valtansa.[19][20]

Ensimmäiset neljä pakanaa kastettiin 1881.[4]

Pietari Kurvinen kirjoitti v. 1877 ensimmäisen oshindongan kielellä kirjoitetun kirjan: ABD Moshindonga: omukanda uatango koshindonga ua piangoa (‘ABD oshindongan kielellä: ensimmäinen kirja oshindongan kielellä’). Kyseessä oli aapinen.[21] Reijo Tolonen kirjoitti Lutherin Vähän katekismuksen ja Skoglund raamatunhistorian. Martti Rautasen kääntämä oshindongankielinen Uusi Testamentti ilmestyi v. 1903.[22]

Vuonna 1893 Ambomaalle perustettujen seurakuntien jäsenmäärä oli 545 henkeä.[23]

Käsityökoulu Ondongassa n. 1903.

Lähetystyöntekijät pitivät tärkeänä tavoitteena seurakuntaan liitettyjen ihmisten säädyllistä vaatettamista, jonka johdosta maahan tuotiin kankaita ja vaatteita, myöhemmin myös yritettiin kasvattaa puuvillaa ja kutoa kankaita.[24]

Seurakuntien jäsenmäärä kasvoi v. 1899 mennessä 725 jäseneen, jonka lisäksi oli useita kasteoppilaita.[25]

1800-luvun viimeisinä vuosina Lähetysseuran ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiet erkanivat. Aiemmin nämä järjestöt olivat järjestäneet yhteiset Lähetys- ja evankeliumijuhlat. Nyt Evankeliumiyhdistys päätti 1898 aloittaa oman lähetystyön Japanissa. Pastori Alfred E. Wellroos perheineen ja neiti Esteri Kurvinen (Ambomaan veteraanin Pietari Kurvisen tytär) saapuivat Nagasakiin 13.12.1900.[26]

Vuonna 1898 Lähetysseuran johtajaksi valittiin lehtori Jooseppi Mustakallio, joka toimi tässä tehtävässä 1898–1913. Vuonna 1900 hän suoritti Suomen Lähetysseuran pitkään suunnitelmissa olleen Ambomaan lähetyskentän tarkistuksen, vieraillen Olukondan, Ondangwan ja Oniipan sekä Omulongan lähetysasemilla ja kouluissa. Matkan aikana kiinnitettiin huomiota myös lähetystyöntekijöiden olosuhteisiin ja sen seurauksena korotettiin lähetystyöntekijöiden palkkoja.[27][28]

Lähetysseuralla oli v. 1903 työntekijöitä Ambomaalla kahdeksan lähetystyöntekijää ja kolme naisopettajaa, he työskentelivät viidellä päälähetysasemalla ja 12 sivuasemalla. Heidän apunaan oli 27 afrikkalaista työntekijää.[29]

Vuonna 1901 Suomen Lähetysseura aloitti lähetystyön Kiinassa Hunanin maakunnassa. Ensimmäisenä lähetysseuran lähetystyöntekijänä toimi Hannes Sjöblom.[30] Joulukuussa 1913 lähetettiin apulaisjohtaja Hannu Haahti tarkastusmatkalle Kiinaan, selvittämään helluntailiikkeen aiheuttamia ongelmia, joiden seurauksena kaksi mieslähettiä ja kaksi naislähettiä erosi Lähetysseurasta.[31] Toiminta Kiinassa keskeytettiin vuonna 1949 vallankumouksen vuoksi. Työ on sittemmin aloitettu uudelleen.[32]

Mustakallion siirryttyä seurakuntavirkaan v. 1914, valittiin uudeksi lähetysjohtajaksi Matti Tarkkanen, joka tunnettiin miehenä, joka puolusti Raamatun jumalallista arvovaltaa, uudenaikaista raamattukritiikkiä vastaan.[33][34]

Ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, iloittiin lähetystyölle avautuneista ovista, Uno Paunu kirjoitti Vartija-lehdessä: ”Nykyhetki on pakanamaailmassa miltei rajattomien tilaisuuksien aikaa. Ovet ovat avoinna pakanamaailmaan niin, kuin ei koskaan ennen.”

Maailmansodan alettua Lähetysseuran johtokunta kokoontui elokuun alussa 1914 puheenjohtajansa Robert Hermansonin johdolla keskustelemaan Ambomaalla olevien lähetystyöntekijöiden tilanteesta. Sodan tähden aikaisemmat yhteydet lähetystyöntekijöihin menetettiin, rahalähetykset Afrikkaan saatiin toimimaan vaikutusvaltaisen Englantilaisen lähetysseuran kautta. Uusia lähettejä tarvittiin Ambomaalle, Euroopan kautta Afrikkaan matkustaminen ei onnistunut Englannin viranomaisten vastustuksen vuoksi, mutta seitsemän aikuista ja yhden lapsen käsittävä ryhmä matkusti Siperian kautta Etelä-Afrikkaan lähtien huhtikuun alussa v. 1917, saapuen perille neljän kuukauden kuluttua. Tämä reitti sulkeutui pian Venäjän vallankumouksen vuoksi, joka myös vaikeutti yhteydenpitoa Kiinassa toimiviin lähetystyöntekijöihin.[35]

Vuonna 1924 aloitettiin työ kolmannessa kohteessa, juutalaisten keskuudessa silloisessa Palestiinassa, pastori Aapeli Saarisalon matkustettua maahan. Ensimmäisen vuoden hän toimi Jerusalemissa ja siirtyi sitten Galileaan Gennesaretin järven etelärannalla olevaan Kinneretin maanviljelyssiirtolaan. Terveydellisten syiden vuoksi hän palasi Suomeen v. 1926. Aili Havas matkusti Jerusalemiin 1932 ja aloitti opinnot kaupungin hepreankielisessä yliopistossa, toimien lähetystyössä vuoteen 1969 saakka.[36]

Vuonna 1925 vihittiin seitsemän ambomaalaista papin virkaan.[37]

Toisen maailmansodan jälkeen työ laajeni voimakkaasti uusille alueille Afrikassa ja Aasiassa.

Ensimmäiset oshindongankieliset koko Raamatut saatiin käyttöön 1955.[38] Ambomaan ja Okavangon seurakuntien yhteinen jäsenmäärä v. 1958 oli yli 100 000 ihmistä.[39]

Suomalaisten työn tuloksena syntyi nykyinen Namibian evankelisluterilainen kirkko, ELCIN, joka itsenäistyi vuonna 1954. Jäsenmäärä on nykyisin puoli miljoonaa. [40]

1980-luvulla aloitettiin työ Euroopan ei-kristittyjen siirtolaisten parissa sekä Latinalaisessa Amerikassa. Venäjän Pietari tuli työalueeksi 1990-luvulla.

Lähetysjuhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Lähetysseuran suurin vuotuinen tapahtuma on Lähetysjuhlat, jotka pidetään tavallisesti kesäkuun toisena viikonloppuna. Lähetysjuhlia on järjestetty Suomen Lähetysseuran perustamisesta, vuodesta vuodesta 1859 alkaen. Vuodesta 1901 ne on järjestetty vuosittain. Alkuaikoina juhlat pidettiin aina Helsingissä.[41]

Juhlien ohjelmaan kuuluu mm. raamattutunteja, seuroja, draamaa ja tietoa lähetyksen ajankohtaisista tapahtumista. Lisäksi on lasten ja nuorten ohjelmaa. Lähetysjuhlat alkavat yleensä jo torstaina rippikoulurallilla. Musiikin osuus juhlilla on vahva. Esiintyjinä on paikallisia ryhmiä sekä kansainvälisiä kuoroja ja yhtyeitä.

Juhlien aikana pidetään Suomen Lähetysseuran vuosikokous.

Tulevia juhlia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös luettelo lähetysjuhlista.

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seura julkaisee Suomen Lähetyssanomia , joka on lähetystyöstä ja kehitysyhteistyöstä kertova aikakauslehti ja vanhin Suomessa yhtäjaksoisesti ilmestyvä aikakauslehti. Se ilmestyy 11 kertaa vuodessa. Levikki on noin 15 000. Päätoimittaja on lähetysjohtaja Seppo Rissanen.

Museo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kumbukumbu Suomen Lähetysseuran museo oli Lähetystalossa Helsingissä toiminut kulttuurihistoriallinen erikoismuseo, joka oli perustettu 1931. Museon kokoelmissa oli etnografista esineistöä ja taideteoksia paristakymmenestä Afrikan ja Aasian maasta. Suomen Lähetysseura luovuttaa Kumbukumbun kokoelmat Suomen kansallismuseoon kuuluvalle Kulttuurien museolle vuonna 2015. Museon viimeinen aukiolopäivä oli 9.6.2013.[42]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peltola, Matti, Saarilahti, Toivo, Savolainen, Paavo: Mestarin käskystä: Suomalaisen pakanalähetystyön historiaa. Agricola-Seura, Helsinki, 1959.
  • Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II. Suomen lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1958.
  • Strümpfel, Emil: Evankelisen Lähetyksen perusteet ja kehitys pääpiirteissään esitettynä. Suomen lähetysseura, Helsinki, 1903.
  • Paunu, Uno: Suomen pakanalähetystoimi 2. Suomen lähetysseura vuosina 1859–1876. Suomen lähetysseura, Helsinki 1909.
  • Saarilahti, Toivo: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Suomen lähetysseura, 1999. ISBN 951624257X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen Lähetysseura siunaa parisuhteensa rekisteröineen miesparin lähetyskentälle
  2. Piispa Askola: "Rekisteröity parisuhde ei ole este lähetystyölle"
  3. Mestarin käskystä, s. 17.
  4. a b c Strümpfel, s. 50.
  5. Mestarin käskystä, s. 18.
  6. Mestarin käskystä, s. 19.
  7. Mestarin käskystä, s. 19.
  8. Peltola, s. 11.
  9. Mestarin käskystä, s. 24, 27.
  10. Paunu, s. 119.
  11. Paunu, s. 144.
  12. Paunu, s. 146.
  13. Peltola, s. 42–44, 48.
  14. Mestarin käskystä, s. 30–31.
  15. Peltola, s. 59–61.
  16. Peltola, s. 42, 46–47, 56.
  17. Peltola, s. 41, 50, 56.
  18. Mestarin käskystä, s. 33–34.
  19. Peltola, s. 51–52.
  20. Mestarin käskystä, s. 35, 37.
  21. Kurvinen, Pietari: ABD Moshindonga: omukanda uatango koshindonga ua piangoa Fennica-kokoelman luettelo. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.1.2013.
  22. Mestarin käskystä, s. 42, 44, 141.
  23. Mestarin käskystä, s. 70.
  24. Mestarin käskystä, s. 70–71.
  25. Mestarin käskystä, s. 71.
  26. Mestarin käskystä, s. 73–74, 107–108.
  27. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959 II, s. 130–131, 138.
  28. Mestarin käskystä, s. 76, 134.
  29. Strümpfel, s. 51.
  30. Mestarin käskystä, s. 83.
  31. Kriisien kautta kasvuun, s. 24.
  32. Mestarin käskystä, s. 102.
  33. Mestarin käskystä, s. 80.
  34. Kriisien kautta kasvuun, s. 16–17.
  35. Kriisien kautta kasvuun, s. 30–34.
  36. Mestarin käskystä, s. 166–169.
  37. Mestarin käskystä, s. 158.
  38. Mestarin käskystä, s. 179.
  39. Mestarin käskystä, s. 177.
  40. Suomen Lähetysseura historia.
  41. http://www.lahetysjuhlat.fi/lahetysjuhlista/miksi-lahetysjuhlia-vietetaan/.
  42. http://www.suomenlahetysseura.fi/ls_fi/sivut/suomen_lahetysseura/lahetystalon_palvelut/

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]