Uno Paunu
| Uno Paunu | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 26. helmikuuta 1873 Koski Hl, Suomi |
| Kuollut | 24. heinäkuuta 1948 (75 vuotta) Helsinki |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Vanhemmat | Johan Berndt Dufva ja Maria Adolfina Widbom |
| Puoliso | Fanny Elisabeth Lampén |
| Ura | |
| Uskontokunta | Luterilainen kirkko |
Uno Henrik Berndt Paunu, vuoteen 1906 Dufva, (26. helmikuuta 1873 Koski Hl – 24. heinäkuuta 1948 Helsinki) oli suomalainen pappi ja lähetysteologi ja Suomen Lähetysseuran seitsemäs lähetysjohtaja.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunun vanhemmat olivat maanviljelijä Johan Berndt Dufva ja Maria Adolfina Widbom. Paunu valmistui ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1890. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1898 ja teologisen erotutkinnon vuonna 1895, jolloin hänet myös vihittiin papiksi. Teologian tohtoriksi hän valmistui vuonna 1908. Väitöskirja oli nimeltään Suomen Pakanalähetystoimi I.[1][2]
Suomen Lähetysseuran palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunu tuli Lähetysseuran palvelukseen vuonna 1898 Lähetyskoulun opettajaksi, mitä tointa hän hoiti vuoteen 1914 saakka.[1] Vuodesta 1900 lähtien hän toimi myös Suomen Lähetyssanomien ja sen ruotsinkielisen vastineen, Missionstidning för Finlandin vastaavana toimittajana. Samoin hän osallistui vuodesta 1908 lähtien seuran kirjallisuuskomitean työskentelyyn ja kirjoitti itsekin joitakin niistä pikkukirjasista, joita seura julkaisi.[3]
Paunu oli samoilla linjoilla lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallion kanssa siinä, ettei Lähetysseura muodostanut mitään omaa suuntaustaan kirkollisten liikkeitten joukossa, vaan se oli ”ankaran puolueeton” suhteessa niihin. Lähetysseura ei ollut ”minkään erityisen suunnan edustaja”, vaan se ”tahtoi yhä edelleen yhdistää kaikki Suomen kirkon eri suunnat ja ryhmät yhteiseen työhön Kristuksen valtakunnan levittämiseksi”.[4]
Vuonna 1901 Paunu osallistui Bremenin mannermaiseen lähetyskokoukseen ja saman vuoden kesällä hän tutustui Keski-Euroopassa ja Englannissa sikäläisten lähetysjärjestöjen työhön. Bremenissä, missä oli mukana myös lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio, todettiin, että myös naisten, naimattomienkin, osallistuminen lähetystyöhön oli tärkeää. Nämä kaksi kirjoittivat myös Lähetyssanomissa tästä aiheesta.[5]
Vuonna 1905 Paunu valittiin Lähetysseuran johtokunnan jäseneksi. Vuonna 1910 hän oli yksi Lähetysseuran edustajista Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa ja sen ohessa järjestetyssä epävirallisessa rinnakkaiskokouksessa.[6]
Vuonna 1912 apulaisjohtaja Hannu Haahti vapautettiin omasta toivomuksestaan saarnatoiminnan järjestelyistä, lähetysyhdistyksiä koskeneiden asioiden hoitamisesta ja johtokunnan asettamien komiteain sihteerin töistä. Nämä tehtävät annettiin nyt Paunulle, jonka päätyönä tuli edelleen olemaan lähetyslehtien toimittaminen. Hän opetti edelleen myös sekä mies- että naislähetyskoulussa.[7] Hän toimi myös Helsingin yliopiston dosenttina vuosina 1911–1914.[1]
Lähetysjohtajan viran täyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jooseppi Mustakallion siirtyessä pois lähetysjohtajan tehtävästä 1913 hänen seuraajakseen olivat ehdolla Matti Tarkkanen, Haahti ja Uno Paunu. Valinnan suoritti niin sanottu lisätty johtokunnan kokous. Siinä Paunu ei saanut lainkaan kannatusta. Valinta tapahtui siten Tarkkasen ja Haahden välillä. Vaalissa valituksi tuli Tarkkanen. Hänen kannattajansa olivat sitä mieltä, että seuran johtoon haluttiin voimakas parivaljakko, jossa Tarkkasen kirkollisella urallaan saavuttama pätevyys ja Haahden monipuolinen Lähetysseuran työn tuntemus täydensivät toisiaan. Paunu jatkoi kuitenkin johtokunnan jäsenenä.[8]
Toiminta seurakuntapappina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuodesta 1914 lähtien Paunu toimi ensin kirkkoherrana Orivedellä 1914–1918 ja sitten Valkealassa 1918–1936. Hän oli tuomiokapitulin asessori 1917–1918 ja 1921–1927 sekä kirkolliskokouksen jäsen 1918–1941. Hän toimi edelleen myös Lähetysseuran johtokunnan jäsenenä.[1][9][10]
Lähetysseuran ja anglikaanien kiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1920-luvun alkupuolella Paunu osallistui Lähetysseuran ja Englannin anglikaanisen kirkon välisen kiistan selvittämiseen Tukholmassa. Anglikaanit olivat yrittäneet rajoittaa Lähetysseuran toimintaa Ambomaalla ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta asia ratkaistiin niin, että katolinen kirkko, anglikaanit ja suomalaiset saivat toimia Lounais-Afrikan alueella vapaasti.[11]
Lähetysjohtajana 1936–1946[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähetysseuran kuudennen lähetysjohtajan K. A. Paasion kuoltua vuonna 1935 uudeksi lähetysjohtajaksi valittiin yksimielisesti kymmeneksi vuodeksi Paunu, joka edeltäjänsä tapaan oli tähän virkaan astuessaan jo melko iäkäs. Lähetysjohtajan vihki virkaansa Tampereen piispa Aleksi Lehtonen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun piispa vihki lähetysjohtajan virkaansa.[12][13]
Tullessaan lähetysjohtajaksi Paunu lähetti seuran työntekijöille Afrikkaan, Kiinaan ja Palestiinaan kiertokirjeen, jota voidaan verrata piispojen lähettämiin paimenkirjeisiin. Siinä hän esitti hyvin perinteisen näkemyksensä lähetystyön ominaislaadusta: lähetystyön ”tarkoituksena on pakanain saattaminen Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemiseen ja hänen opetuslapsikseen”. Hänen lähetysteologiansa oli olennaisesti sama, kuin mitä hän edusti jo nuorempana toimiessaan yliopistossa lähetystieteen dosenttina.[14]
Kansainväliset lähetyskokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunu osallistui tärkeimpiin kansainvälisiin lähetyskokouksiin. Näitä olivat neljän vuoden välein Bremenissä järjestetyt kokoukset, joihin Paunu osallistui vuonna 1936. Samana vuonna hän osallistui Kööpenhaminassa pohjoismaiden lähetyskokoukset, joita niin ikään järjestettiin neljän vuoden välein. Sittemmin sota-aika lamautti pohjoismaisen yhteistyön, Saksan yhteyksistä puhumattakaan. Pohjoismainen yhteistyö jatkui kuitenkin jo vuonna 1945 Tukholmassa, jolloin Paunu oli mukana.[15]
Tarkastusmatka Ambomaalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunu suoritti vuonna 1937 tarkastusmatkan Ambomaalle. Sen aikana hän vihki kaksitoista ambomiestä papiksi. Nämä olivat aloittaneet pappisopintonsa vuonna 1933. Ambopappien määrä oli nyt noin parikymmentä. Vaikka lähetystyön näkymät Ambomaalla olivat valoisat, Paunu totesi myös, että kristinuskosta oli tulossa siellä muotiasia, etenkin kun ympäristö ei enää vastustanut kääntymistä kristityksi, kuten oli aiemmin ollut asian laita.
Paunu tapasi myös Damaramaan uuden piispan, Nelson Fogartyn seuraajan C. C. Wattsin, jonka kanssa syntyi aivan toisenlainen yhteisymmärrys kuin Fogartyn kanssa aikoinaan. Taustalla oli Suomen ja Englannin kirkkojen lähentyminen.[16][17]
Paunun tarkastusmatkalta valmistettiin 16 mm:n mustavalkoinen elokuva, jota ilmeisesti esitettiin seuran tilaisuuksissa myöhemmin.[18]
Eräs kysymys, joka oli esillä tämän matkan aikana, oli lähetystyöntekijöiden lasten koulutus. Päätöstä tässä asiassa ei tehty, mutta toisen maailmansodan jälkeen lähetit ottivat tämän ratkaisun omiin käsiinsä ja veivät lapsensa kouluun Swakopmundiin, perustaen sinne pienen koulukodin.[19]
Angolasta uusi lähetyskenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunun aikana seuran vuosikokous päätti johtokunnan esityksestä, että lähetystyöntekijöitä lähetettäisiin uudelle työkentälle, Angolaan. Sinne lähetettiin vuonna 1939 Tuure Vapaavuori ja Matti Peltola perheineen. Tarkoitus oli, että he ryhtyisivät työskentelemään Etelä-Angolassa olevien amboheimojen keskuudessa, mutta he eivät koskaan päässeet sinne Portugalin hallituksen vastustuksen vuoksi. Niinpä nämä kaksi perhettä asuivat ensin Dondissa, ja sitten Vapaavuoret siirtyivät Kalukembeen ja Peltolat Ebangaan, jotka molemmat sijaitsivat Keski-Angolassa. Vuonna 1946 molemmat perheet palasivat kotimaahan, eikä Angolan työstä sillä erää seurannut sen enempää.[20]
Jatkosodan haaveet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jatkosodan aikana heräsivät henkiin vanhat haaveet lähetystyön tekemisestä Suomen sukukansojen parissa, mikä oli ollut Lähetysseuran alkuperäinen työnäky. Myös Paunu kannatti näitä ajatuksia,[21] mutta sodan lopputulos löi sinetin näille ajatuksille moniksi vuosikymmeniksi.
Paunun lähetysjohtajakauden päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paunun kymmenvuotiskauden päätyttyä Lähetysseuran uudeksi johtajaksi kutsuttiin Angolasta Tuure Vapaavuori, joka oli ensimmäinen lähetysjohtaja, jolla oli käytännön kokemusta kentältä. Siinä missä Paunu oli ollut kyvykäs hallintomies, hänen seuraajansa oli lähinnä innokas puhuja.[22]
Toukokuussa 1948 Lähetysseura kutsui Paunun kunniajäsenekseen yhdessä kansanopistonjohtajan Edvard Einiön kanssa. Paunu kuitenkin kuoli jo samana kesänä.[23]
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lähetysaate synoptisissa evankeliumeissa, 1904.
- Suomen pakanalähetystoimi 1–2; 1908, 1909.
- Liturgiikan oppikirja, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja no. 7, Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1911.
- Nykyaikaisen pakanakunnan tila evankelisen lähetystoimen näkökannalta, Suomen Lähetysseura, 1912.
- Seurakuntasaarnan tehtävä. Synodaalikirjoitus Viipurin hiippakunnan pappeinkokousta varten, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja no. 16. Raamattutalo, 1928.
- Kansakoulun raamatunhistoria, F. E. Liljan kanssa; Valistus, 1928 (22. p. 1952)
- Ohjeita opettajille Paunu-Liljan Kansakoulun raamatunhistorian oppikirjan käyttämiseen opetuksessa, Valistus, 1947.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Matti Peltola: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.
- Toivo Saarilahti: Suomen Lähetysseuran työ Kiinassa vuosina 1901–1926. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1960.
- Toivo Saarilahti: Lähetystyön läpimurto. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895–1913. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä I: 3. Suomen Lähetysseuran julkaisu. Helsinki: Kirjaneliö, 1989. ISBN 951-600-760-0.
- Toivo Saarilahti: Kriisien kautta kasvuun. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1914–1938. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1999. ISBN 951-624-257-X.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli 1853–1899, Dufva (→ Paunu) Uuno 2003–201. Helsingin yliopisto. Viitattu 1.3.2015.
- ↑ Peltola 1958, s. 7.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 113, 318, 320.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 324–343.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 48, 78, 87–88.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 122, 275.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 297, 301.
- ↑ Saarilahti 1999, s. 15–17, 36.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1966, osa 6, palsta 1031
- ↑ Saarilahti 1999, s. 256.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 171–176.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 10.
- ↑ Saarilahti 1999, s. 236, 240, 256.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 222–223.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 29, 76–79.
- ↑ Peltola 1958, s. 233.
- ↑ Saarilahti 1999, s. 247–248.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 139.
- ↑ Peltola 1958, s. 237.
- ↑ Peltola 1958, s. 248–252.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 49.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 90–92.
- ↑ Saarilahti 1989, s. 98.
Sirelius | Tötterman | Hirn | Mustakallio | Tarkkanen | Paasio | Paunu | Vapaavuori | Vuorela | Hukka | Smedjebacka | Pinola | Paunonen | Rissanen | Steffansson | Parhiala
| ||||||||||||||
