Suomen ortodoksinen kirkko

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tampereen ortodoksinen kirkko.
Tampereen ortodoksinen kirkko.

Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen kansalliskirkoista. Se kuuluu autonomisena kirkkokuntana Konstantinopolin Ekumeenisen Patriarkan alaisuuteen. Suomen ortodoksisen kirkon johtaja on Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo. Suomen väestöstä noin 1,1 % kuuluu ortodoksiseen kirkkoon (2007). Ortodoksisen kirkon jäsenmäärä on viime vuosina ollut hitaassa kasvussa. Suomen ortodoksinen kirkko on ainoa ortodoksinen paikalliskirkko, joka noudattaa kokonaan gregoriaanista kalenteria. Suomen tunnetuin pappi on ortodoksinen Mitro Repo. [1],joka on tuonut tiedotusvälineissä esille ortodoksista näkökulmaa. [2]

Sisällysluettelo

[muokkaa] Kirkon historia

Helsingin seurakunnan pääkirkko on vuonna 1868 valmistunut Uspenskin katedraali
Helsingin seurakunnan pääkirkko on vuonna 1868 valmistunut Uspenskin katedraali

Ortodoksisuus levisi nykyisen Karjalan ja Kaakkois-Suomen alueelle 1000-luvulla Novgorodin ruhtinaskunnasta. Samalla vuosisadalla Karjala liitettiin löyhästi osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa. Novgorodilaiset lähetystyöntekijät perustivat 1300-luvulla Laatokan saariin Valamon ja Konevitsan luostarit ja 1500-luvulle tultaessa ortodoksisuus oli saavuttanut karjalaisten keskuudessa jo vakiintuneen aseman. Pähkinäsaaren rauha edisti nykyisen Suomen jakautumista katoliseen ja ortodoksiseen osaan. [3]

Stolbovan rauhassa Karjala joutui Ruotsin vallan alle, mutta sen väestölle taattiin oikeus ortodokisen uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin pian luterilainen puhdasoppisuus nousi valtakunnassa vallalle ja väestöä ryhdyttiin käännyttämään luterilaisuuteen. Valtiovallan määräyksestä ortodoksisen väestön oli osallistuttava luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksipappien sallittiin toimivan vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Inkerinmaan valvojana toiminut Johannes Gezelius nuoremman mielestä ortodoksisuus oli ”melkein pimeyden ja perkeleen, turkin ja pakanain uskoon verrattava”.[3]

Turun rauhassa ortodoksiset alueet siirtyivät Venäjän hallintaan ja ortodoksisen kirkon asema parani. Haminan rauhan jälkeen ortodoksisia seurakuntia perustettiin myös länsisuomeen, muun muassa Vaasaan, Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Vuodesta 1865 jumalanpalveluksia ryhdyttiin toimittamaan kansankielellä suomeksi. Suomen ortodoksisista seurakunnista muodostettiin 1892 oma hiippakuntansa, joka aloitti toimintansa 1895. Venäjä pyrki sortokausien aikana käyttämään kirkkoa venäläistämisen välineenä, mitä suomenkielinen ortodoksinen papisto vastusti.[3]

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan itsenäiseksi kirkoksi ja Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona. Jotkut venäjänkieliset ortodoksit perustivat kaksi omaa seurakuntaansa, jotka jäivät Moskovan alaisuuteen.[3]

Toisessa maailmansodassa kirkko menetti suuren osan omaisuudestaan ja kaikki luostarinsa ja suurin osa sen jäsenistöstä lähti evakkoon luovutetusta Karjalasta ja Petsamosta. Pariisin rauhansopimuksen mukaisen rajan taakse jäi yhteensä 18 seurakuntaa, joiden tilalle perusttiiin 14 seurakuntaa. Valamon ja Lintulan luostarit uudelleen sijoitettiin Heinävedelle.[3] Ensimmäisenä niin sanottuna jälleenrakennuskirkkona valmistui Jyväskylään Kristuksen ylösnousemuksen kirkko vuonna 1954.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistö väheni pitkään usean sadan henkilön vuosivauhtia, koska luterilaisten ja ortodoksien välisissä liitoissa ortodoksinen puoliso usein liittyi luterilaiseen kirkkoon ja parin lapset kastettiin, usein sosiaalisen paineen vuoksi, luterilaisiksi.[3] 1970-luvulle asti ortodoksinen usko kuului etupäässä maan venäläis-, karjalais- ja kolttaperheiden perinteisiin. 1970-luvulta alkaen ortodoksisuuden maine ja tunnettuus alkoi muuttua suomalaisen isänmaallisuuden ja luterilaisen identiteetin käytyä läpi murroksen 1960-luvulta alkaen. Kirkosta eroaminen on vähentynyt ja ortodoksinen kirkko on saanut paljon uusia jäseniä. Ortodoksisen kirkon asema Suomessa on suhteellisesti vahvin Itä-Suomessa,[4] vaikka valtaosa kirkon jäsenistä asuukin nykyisin Etelä-Suomessa. Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvuun on vaikuttanut myös merkittävästi venäläisten maahanmuutto ja huomattava osa kirkkoonliittyjistä onkin maahanmuuttajia.[3]

[muokkaa] Kirkon hallinto

Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ja hiippakunnat.
Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ja hiippakunnat.

Kirkkokunnan hallintoon osallistuvat sekä papisto että maallikot. Kirkon ylin päättävä elin on papiston ja maallikkojen edustajista koostuva Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Uskonopillisissa ja kanoneja koskevissa asioissa kirkolliskokouksen apuna on Suomen ortodoksisen kirkon piispojen piispainkokous. Kirkkokunnan ja hiippakuntien yhteinen hallintoelin on Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus, jonka asemapaikka on Kuopiossa. Siihen kuuluu kolmen hiippakuntapiispan lisäksi 4 valittua jäsentä, joista yhden tulee olla pappi ja yhden juristi.

Hallinnollisesti kirkkokunta jakaantuu kolmeen hiippakuntaan, joita johtavat metropoliitat, hiippakunnan piispat. Hiippakunnat jakaantuvat 24 seurakuntaan ja kirkkokuntaan kuuluvat myös 2 luostaria, Valamon ja Lintulan luostarit.

Ennen toista maailmansotaa nykyinen Karjalan hiippakunta sijaitsi Sortavalassa ja Helsingin hiippakunta Viipurissa.

Helsingin hiippakunta

  1. Turun ortodoksinen seurakunta
  2. Tampereen ortodoksinen seurakunta
  3. Hämeenlinnan ortodoksinen seurakunta
  4. Helsingin ortodoksinen seurakunta
  5. Lahden ortodoksinen seurakunta
  6. Kotkan ortodoksinen seurakunta
  7. Haminan ortodoksinen seurakunta
  8. Lappeenrannan ortodoksinen seurakunta

Karjalan hiippakunta

  1. Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
  2. Mikkelin ortodoksinen seurakunta
  3. Rautalammin ortodoksinen seurakunta
  4. Kuopion ortodoksinen seurakunta
  5. Varkauden ortodoksinen seurakunta
  6. Joensuun ortodoksinen seurakunta
  7. Taipaleen ortodoksinen seurakunta
  8. Ilomantsin ortodoksinen seurakunta
  9. Lieksan ortodoksinen seurakunta
  10. Nurmeksen ortodoksinen seurakunta
  11. Iisalmen ortodoksinen seurakunta

Oulun hiippakunta

  1. Lapin ortodoksinen seurakunta
  2. Oulun ortodoksinen seurakunta
  3. Kajaanin ortodoksinen seurakunta
  4. Kiuruveden ortodoksinen seurakunta
  5. Vaasan ortodoksinen seurakunta

Maantieteellisesti seurakunnat eivät välttämättä seuraile kunnallisia rajoja, vaan saattavat olla alueellisesti todella suuria, kuten esimerkiksi Lapin seurakunta. Kirkkorakennuksia ja rukoushuoneita eli tšasounia on noin 140. Seurakunnissa on papistoa myös noin 140 ja kanttoreita noin 40. Kirkkokunnan jäsenmäärä on hienoisessa nousussa mm. maahanmuuttajien runsaan määrän vuoksi, jäsenmäärä on noin 60 000. Jumalanpalveluskieli on seurakunnissa yleensä yksinomaan suomi, mutta joissain tilanteissa käytetään myös ruotsia, englantia, kreikkaa, venäjää, kirkkoslaavia ja kolttasaamea. Kolttasaameksi pidetään kokonaisia jumalanpalveluksia Lapissa.

Kirkko kerää kirkollisveroa muun veronkannon yhteydessä ja se maksetaan seurakunnille kuukausittain valtion taholta. Näistä tuloista maksetaan esimerkiksi papiston ja kanttoreiden palkat. Keskushallinto ja hiippakuntahallinto ovat osa valtion taloutta. Piispojen valinta tapahtuu kirkolliskokouksessa vaalilla. Aikaisemmin piispat nimitti samalla tavoin kuin luterilaisessa kirkossa Tasavallan Presidentti, nykyään nimityksen suorittaa kirkollishallitus. Arkkipiispan vaalin vahvistaa lisäksi kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin Pyhä Synodi ja Ekumeeninen Patriarkka suomen ortodoksisen kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteen määrittelevän Tomos-asiakirjan mukaisesti ja muiden piispojen vaalit arkkipiispa.

Seurakunnissa valitaan seurakuntavaltuustot nelivuotiskausiksi. Marraskuussa 2007 pidettiin vaalit kaudelle 2008-2011. Valtuustopaikkoja oli jaossa 278 ja niitä tavoitteli 429 ehdokasta.[5]

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Suomen ekumeenisen neuvostoon, Euroopan kirkkojen konferenssiin ja Kirkkojen maailmanneuvostoon.[3]

[muokkaa] Hiippakunnat

Suomen ortodoksinen kirkko jakaantuu hallinnollisesti kolmeen hiippakuntaan:

Karjalan hiippakunnan piispa on samalla Suomen ortodoksisen kirkkokunnan arkkipiispa ja muiden hiippakuntien piispat ovat kirkolliselta arvonimeltään metropoliittoja. Lisäksi Karjalan hiippakuntaa varten on arkkipiispan apuna Joensuun piispan nimeä kantava apulaispiispa.

Nykyiset piispat ovat seuraavat:

  • KP Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leo (siviilinimeltään Leo Makkonen)
  • KP Helsingin metropoliitta Ambrosius (siviilinimeltään Risto Jääskeläinen)
  • KP Oulun metropoliitta Panteleimon (siviilinimeltään Petri Sarho)
  • KS Joensuun piispa Arseni (siviilinimeltään Jorma Heikkinen)

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ http://www.myyntijamarkkinointi.fi/index.php?mid=78&a=show&id=314
  2. ↑ http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Is%C3%A4+Mitro+osaa+markkinoida+ortodoksisuutta/1135232802713
  3. ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 3,5 3,6 3,7 Ortodoksiset kirkot Uskonnot Suomessa -hanke. Viitattu 25.2. 2008.
  4. ↑ Ortodoksisen kirkon historiaa: Suomen Itsenäistymisestä nykypäivään Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 22.2. 2008.
  5. ↑ Ortodoksinen tiedotuskeskus 30.10.2007

[muokkaa] Aiheesta muualla



Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot
Autokefaliset kirkot
Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem
Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia
Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Amerikka*
Autonomiset kirkot
Siinai | Suomi | Viro* | Japani* | Kiina* | Ukraina*
Merkki * tarkoittaa, ettei autokefaliaa tai autonomiaa ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_ortodoksinen_kirkko
Henkilökohtaiset työkalut