Suomen ortodoksinen kirkko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen ortodoksinen kirkko
Suomen ortodoksisen kirkon logo.png
Suuntautuminen Ortodoksinen
Hallinto Autonominen kirkkokunta ekumeenisen patriarkan alaisuudessa
Johtaja Arkkipiispa Leo
Toiminta-alue Suomi
Perustettu 1917
Irtautunut Venäjän ortodoksisesta kirkosta
Hiippakuntia 3
Seurakuntia 24
Jäseniä 61 343 (1,1%) (2012)[1]
Kotisivu www.ort.fi

Suomen ortodoksinen kirkko on Suomessa toimiva osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa. Kirkko on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen kirkoista, joilla on virallinen asema lainsäädännössä. Se kuuluu autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkokuntana Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.

Suomen ortodoksisen kirkon johtaja on Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo. Suomen väestöstä noin 1,1 prosenttia kuuluu ortodoksiseen kirkkoon.[1] Suomen ortodoksinen kirkko on ainoa ortodoksinen paikalliskirkko, joka noudattaa gregoriaanista kalenteria myös pääsiäisen ajankohdan määräytymisen osalta.[2][3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin seurakunnan pääkirkko on vuonna 1868 valmistunut Uspenskin katedraali.

Ortodoksisuus levisi nykyisen Karjalan ja Kaakkois-Suomen alueelle 1000-luvulla Novgorodin ruhtinaskunnasta. Samalla vuosisadalla Karjala liitettiin löyhästi osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa. Novgorodilaiset lähetystyöntekijät perustivat mahdollisesti jo 1100-luvulla Laatokan saariin Valamon luostarin ja 1300-luvulla Konevitsan luostarin. 1500-luvulle tultaessa ortodoksisuus oli saavuttanut karjalaisten keskuudessa jo vakiintuneen aseman. Pähkinäsaaren rauha edisti nykyisen Suomen jakautumista katoliseen ja ortodoksiseen osaan.[4] Ortodoksisuuteen sekoittui kirkon vastustuksesta huolimatta aineksia esikristillisestä kansanuskosta.[5]

Stolbovan rauhassa Karjala joutui Ruotsin vallan alle, mutta sen väestölle taattiin oikeus ortodoksisen uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin pian luterilainen puhdasoppisuus nousi valtakunnassa vallalle ja väestöä ryhdyttiin käännyttämään luterilaisuuteen. Valtiovallan määräyksestä ortodoksisen väestön oli osallistuttava luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksipappien sallittiin toimivan vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Inkerinmaan valvojana toiminut Johannes Gezelius nuoremman mielestä ortodoksisuus oli ”melkein pimeyden ja perkeleen, turkin ja pakanain uskoon verrattava”.[4]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun rauhassa ortodoksiset alueet siirtyivät Venäjän hallintaan ja ortodoksisen kirkon asema parani. Haminan rauhan jälkeen ortodoksisia seurakuntia perustettiin myös länsi-Suomeen, muun muassa Vaasaan, Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin.[4] Vuodesta 1865 jumalanpalveluksia ryhdyttiin toimittamaan kirkkoslaavin sijaan kansankielellä suomeksi[5]. Suomen ortodoksisista seurakunnista muodostettiin 1892 oma hiippakuntansa, joka aloitti toimintansa 1895. Venäjä pyrki sortokausien aikana käyttämään kirkkoa venäläistämisen välineenä, mitä suomenkielinen ortodoksinen papisto vastusti.[4]

Suomen itsenäistyminen ja autonomian saavuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä valtio tunnusti Suomen ortodoksisen hiippakunnan itsenäiseksi kirkoksi vuonna 1918 ja Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä, ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona.[4] Tosin kirkko olisi toivonut autokefalian asemaa, mutta Konstantinopoli ei sitä kuitenkaan myöntänyt, koska siellä katsottiin, että sellainen ratkaisu olisi suututtanut Moskovan.[6]

Ajanlaskukiista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ajanlaskukiista

Vuoden 1917 lokakuussa pidetyssä Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksessa hyväksyttiin ehdotus siirtymisestä vanhasta ajanlaskusta eli juliaanisesta kalenterista uuteen ajanlaskuun eli gregoriaaniseen kalenteriin. Tämä herätti vastustusta muun muassa Valamon luostarin veljestössä ja syntyi niin sanottu ajanlaskukiista. Kiistan seurauksena osa venäjänkielisistä ortodokseista perusti Viipuriin 1926 ja Helsinkiin 1927 omat seurakunnat. Ne olivat Pariisissa toimineen Konstantinopolin patriarkaatin alaisen Länsi-Euroopan eksarkin, metropoliitta Evlogin alaisuudessa 1940-luvun puoliväliin asti.

Valamon luostarin kirkko Heinävedellä.

Jälleenrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa kirkko menetti suuren osan omaisuudestaan ja kaikki luostarinsa ja suurin osa sen jäsenistöstä lähti evakkoon luovutetusta Karjalasta ja Petsamosta. Pariisin rauhansopimuksen mukaisen rajan taakse jäi yhteensä 18 seurakuntaa, joiden tilalle perustettiin 14 seurakuntaa. Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari uudelleen sijoitettiin Heinävedelle.[4] Valtion varoin pystytettiin 13 kirkkoa ja 44 rukoushuonetta eli tsasounaa.[7] Ensimmäisenä niin sanottuna jälleenrakennuskirkkona valmistui Jyväskylään Kristuksen ylösnousemuksen kirkko vuonna 1954.[8] Kirkon keskuspaikaksi tuli Kuopio. Siellä sijaitsevat arkkipiispanistuin, kirkollishallituksen virasto ja pappisseminaari sekä ortodoksinen kirkkomuseo.[7]

Kanoninen kriisi 1945–1955[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon jälleenrakennuskauteen sijoittui vaikea kanoninen ja valtapoliittinen kriisi, kun Venäjän ortodoksinen kirkko toisen maailmansodan jälkeen pyrki liittämään Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneiden maiden ortodokseja tiukempiin kanonisiin suhteisiin kanssaan. Suomessa Moskovan patriarkaatti vaati Suomen kirkkoa palaamaan yhteyteensä. Valamon, Konevitsan ja Petsamon luostarien veljestö liittyikin Moskovan patriarkaattiin Suomen kirkon johdon mielipidettä kuulematta. Suomen ortodoksien enemmistö kuitenkin vastusti kanonisen aseman muutosta ja sai kannalleen Konstantinopolin patriarkaatin tuen. Vuonna 1955 Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous teki lopullisen päätöksen, jonka mukaan ei ollut syytä muuttaa kirkon kanonista asemaa. Moskovan patriarkaatti hyväksyi tämän ja palautti luostarit takaisin Suomen ortodoksiselle kirkolle.[9][10]

Sodanjälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistö väheni pitkään usean sadan henkilön vuosivauhtia, koska luterilaisten ja ortodoksien välisissä liitoissa ortodoksinen puoliso usein liittyi luterilaiseen kirkkoon ja parin lapset kastettiin, usein sosiaalisen paineen vuoksi, luterilaisiksi.[4] 1970-luvulle asti ortodoksinen usko kuului etupäässä maan venäläis-, karjalais- ja kolttaperheiden perinteisiin.

1970-luvulta alkaen ortodoksisuuden maine ja tunnettuus alkoi muuttua suomalaisen kansallisuusajattelun ja luterilaisen identiteetin käytyä läpi murroksen 1960-luvulta alkaen. Kirkosta eroaminen on vähentynyt ja vuodesta 1991 kirkon jäsenmäärä on kääntynyt nousuun.[4][5] Vuonna 1980 muodostettiin Pohjois-Suomen seurakunnista uusi Oulun hiippakunta.[5] Ortodoksisen kirkon asema Suomessa on suhteellisesti vahvin itä-Suomessa,[11] vaikka valtaosa kirkon jäsenistä asuukin nykyisin Etelä-Suomessa. Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvuun on vaikuttanut myös merkittävästi venäläisten maahanmuutto, ja huomattava osa kirkkoon liittyjistä onkin maahanmuuttajia.[4]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnat ja hiippakunnat.

Suomen ortodoksisen kirkon juridisen aseman määrittelee 1. tammikuuta 2007 voimaan tullut Laki ortodoksisesta kirkosta, jonka mukaan kirkko ”perustuu Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan” ja se muodostaa Suomen valtakunnan alueella paikalliskirkkona toimivan arkkipiispakunnan. Lain mukaan kirkolla on oikeus tehdä ehdotuksia lain muuttamisesta ja muusta kirkkoa koskevasta lainsäädännöstä ja sille on annettava mahdollisuus antaa lausunto säädettäessä muutoksia kyseiseen lakiin.[12][13] Erona evankelis-luterilaista kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön on, ettei ortodoksisella kirkolla ole yksinomaista aloiteoikeutta kirkkoa koskevaan lainsäädäntöön.[14] Kirkolliskokouksen säätämä kirkkojärjestys antaa tarkempia ohjeita kirkon hallinnosta toiminnasta.[12][13]

Kirkkokunnan hallintoon osallistuvat sekä papisto että maallikot. Kirkon ylin päättävä elin on papiston ja maallikkojen edustajista koostuva Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous. Uskonopillisissa ja kanoneja koskevissa asioissa kirkolliskokouksen apuna on Suomen ortodoksisen kirkon piispojen piispainkokous. Kirkkokunnan ja hiippakuntien yhteinen hallintoelin on Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus, jonka asemapaikka on Kuopiossa. Siihen kuuluu kolmen hiippakuntapiispan lisäksi neljä valittua jäsentä, joista yhden tulee olla pappi ja yhden juristi.[7]

Hiippakunnat ja piispat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ortodoksinen kirkko jakaantuu hallinnollisesti kolmeen hiippakuntaan:

Hiippakuntia johtavat metropoliitat, hiippakunnan piispat. Hiippakunnat jakaantuvat 24 seurakuntaan ja kirkkokuntaan kuuluvat myös kaksi luostaria, Valamon ja Lintulan luostarit.[7]

Karjalan hiippakunnan piispa on samalla Suomen ortodoksisen kirkkokunnan arkkipiispa ja muiden hiippakuntien piispat ovat kirkolliselta arvonimeltään metropoliittoja. Lisäksi Karjalan hiippakuntaa varten on arkkipiispan apuna Joensuun piispan nimeä kantava apulaispiispa.

Nykyiset piispat ovat seuraavat:

  • KP Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leo (siviilinimeltään Leo Makkonen)
  • KP Helsingin metropoliitta Ambrosius (siviilinimeltään Risto Jääskeläinen)
  • KP Oulun metropoliitta Panteleimon (siviilinimeltään Petri Sarho)
  • KS Joensuun piispa Arseni (siviilinimeltään Jorma Heikkinen)

Ennen toista maailmansotaa nykyinen Karjalan hiippakunta sijaitsi Sortavalassa ja Helsingin hiippakunta Viipurissa.[7]

Seurakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin hiippakunta

  1. Turun ortodoksinen seurakunta
  2. Tampereen ortodoksinen seurakunta
  3. Hämeenlinnan ortodoksinen seurakunta
  4. Helsingin ortodoksinen seurakunta
  5. Lahden ortodoksinen seurakunta
  6. Kotkan ortodoksinen seurakunta
  7. Haminan ortodoksinen seurakunta
  8. Lappeenrannan ortodoksinen seurakunta

Karjalan hiippakunta

  1. Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
  2. Mikkelin ortodoksinen seurakunta
  3. Rautalammin ortodoksinen seurakunta
  4. Kuopion ortodoksinen seurakunta
  5. Varkauden ortodoksinen seurakunta
  6. Joensuun ortodoksinen seurakunta
  7. Taipaleen ortodoksinen seurakunta
  8. Ilomantsin ortodoksinen seurakunta
  9. Lieksan ortodoksinen seurakunta
  10. Nurmeksen ortodoksinen seurakunta
  11. Iisalmen ortodoksinen seurakunta

Oulun hiippakunta

  1. Lapin ortodoksinen seurakunta
  2. Oulun ortodoksinen seurakunta
  3. Kajaanin ortodoksinen seurakunta
  4. Kiuruveden ortodoksinen seurakunta
  5. Vaasan ortodoksinen seurakunta

Maantieteellisesti seurakunnat eivät välttämättä seuraile kunnallisia rajoja, vaan saattavat olla alueellisesti todella suuria, kuten esimerkiksi Lapin seurakunta.[7] Kirkkorakennuksia ja rukoushuoneita eli tsasounia on noin 140. Seurakunnissa on papistoa myös noin 140 ja kanttoreita noin 40. Naispappeja ei ole, kuten ei muissakaan ortodoksisissa kirkoissa. Kirkkokunnan jäsenmäärä on hienoisessa nousussa muun muassa maahanmuuttajien runsaan määrän vuoksi, jäsenmäärä on noin 60 000. Jumalanpalveluskieli on seurakunnissa yleensä yksinomaan suomi, mutta joissain tilanteissa käytetään myös ruotsia, englantia, kreikkaa, venäjää, kirkkoslaavia ja kolttasaamea. Koltansaameksi pidetään kokonaisia jumalanpalveluksia Lapissa.lähde?

Kirkolla on oikeus kerätä kirkollisveroa muun veronkannon yhteydessä ja vero maksetaan seurakunnille kuukausittain valtion taholta. Näistä tuloista maksetaan esimerkiksi papiston ja kanttoreiden palkat. Piispojen valinta tapahtuu kirkolliskokouksessa vaalilla. Aikaisemmin piispat nimitti samalla tavoin kuin luterilaisessa kirkossa tasavallan presidentti, nykyään nimityksen suorittaa kirkollishallitus. Arkkipiispan vaalin vahvistaa lisäksi kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi ja ekumeeninen patriarkka suomen ortodoksisen kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteen määrittelevän Tomos-asiakirjan mukaisesti ja muiden piispojen vaalit piispainkokous.[15]

Kirkon työntekijät ovat kirkkolain uudistuksen jälkeen työsopimussuhteessa. Valtio maksaa kirkolle valtionapua keskus- ja hiippakuntahallinnon toimintamenojen maksamiseen sekä avustuksia erinäisiin tarkoituksiin. Näiden lisäksi kirkko saa äyrimäärän perusteella kerätyn verotuoton sekä yhteisöverotuottoa.[16][12]

Seurakunnissa valitaan seurakuntavaltuustot nelivuotiskausiksi. Marraskuussa 2007 pidettiin vaalit kaudelle 2008–2011. Valtuustopaikkoja oli jaossa 278 ja niitä tavoitteli 429 ehdokasta.[17]

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Suomen ekumeenisen neuvostoon, Euroopan kirkkojen konferenssiin ja Kirkkojen maailmanneuvostoon.[4]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisälähetystyötä tekevä Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta julkaisee kirkon äänenkannattajaa, Aamun Koitto -lehteä.[7][5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ambrosius, Isä & Haapio, Markku (toim.): Ortodoksinen kirkko Suomessa. 3. painos (1. painos 1979). Valamon luostarin julkaisuja. Heinävesi: Valamon luostari, 1982. ISBN 951-9468-08-0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kirkon väestötilasto 2012 Suomen ortodoksinen kirkko.
  2. Aamenesta öylättiin – kirkollinen sanasto: Gregoriaaninen laulu ja kalenteri Archive.org. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 29.10.2009.
  3. The Calendar of the Orthodox Church The Greek Orthodox Archdiocese of America. Viitattu 13.4.2014. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j Ortodoksiset kirkot Uskonnot Suomessa -hanke. Viitattu 25.2.2008.
  5. a b c d e Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0.
  6. Härkönen, Jyrki: Jyrki Härkösen kirjasto Viitattu 6.5.2009.
  7. a b c d e f g Hakusana Suomen ortodoksinen kirkko teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 11. osa, Sip–Tal. Espoo: WSOY, 1980. ISBN 951-0-07250-8.
  8. Maakunnallisesti arvokkaat rakennetut kulttuuriympäristöt Keski-Suomen maakuntakaavassa, s. 14. Jyväskylä: Keski-Suomen liitto, 2009. ISBN 978-951-594-354-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.5.2010).
  9. Railas, Viktor: Suomen ortodoksisen kirkon historia, s. 93-94. Ortodoksiaa lukiossa 2. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1987. ISBN 951-9071-86-5.
    Riikonen, Juha: Suomen ja Venäjän ortodoksikirkkojen liitoshanke kaatui poliittisiin syihin 1945–1957 (doc) Suomen Ortodoksisten Opettajien Liitto ry. Viitattu 6.5.2009.
  10. Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä: Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945–1957. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 18. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2007. ISBN 978-952-458-987-1.
  11. Ortodoksisen kirkon historiaa: Suomen Itsenäistymisestä nykypäivään Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 22.2.2008.
  12. a b c Laki ortodoksisesta kirkosta 10.11.2006. Viitattu 25.5.2009.
  13. a b Lakiesitys ja perustelut Viitattu 30.6.2009.
  14. Ortodoksinen kirkko Opetusministeriö. Viitattu 16.2.2010.
  15. Ortodoksisen kirkon kirkkojärjestys 12.12.2006/174 v. 2007 (5. luku 65 § Piispan vaalin vahvistaminen) finlex. edita. Viitattu 24.5.2010.
  16. Kirkolliskokous päättyi keskusrahaston vuoden 2009 talousarvion hyväksymiseen 26.11.2008. Suomen ortodoksinen kirkko. Viitattu 16.3.2010.
  17. Ortodoksinen tiedotuskeskus 30.10.2007.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot
Autokefaliset kirkot
Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem
Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia
Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Amerikka*
Autonomiset kirkot
Siinai | Suomi | Viro* | Kreeta** | Japani* | Kiina* | Ukraina* | Venäjän kirkko ulkomailla
* autokefaliaa tai autonomiaa ei ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti
** puoliautonominen