Terveydenhuolto

Wikipedia

Terveydenhuolto tarkoittaa lähinnä lääketieteellisiä ja osin myös sosiaalialan piiriin (päihdehuolto) kuuluvia järjestelmiä.

Sisällysluettelo 1 Terveydenhuollon järjestäminen 2 Terveydenhuollon organisaatioiden kehittämisnäkymiä 3 Ihmiset ja palvelut 4 Katso myös 5 Lähteet 5.1 Viitteet 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Terveydenhuollon järjestäminen

Suurin osa terveyspalveluista on lakisääteisiä. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään nämä palvelut. Lakisääteisten palvelujen lisäksi kunnat voivat järjestää muitakin terveyspalveluja. Julkisen vallan velvoite edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta lähtee perustuslaista. Tarkemmin velvoitteet määräytyvät varsinaisen sosiaali- ja terveyslainsäädännön kautta. Potilaan oikeuksia turvaava lainsäädäntö toteuttaa tätä ns. perustuslaillista toimeksiantoa.

Ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet nostettiin Suomessa perustuslain tasolle 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa. Säännöksen perusteella julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvatus. Voimassaoleva sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö määrittelee sen, miten palvelujen saatavuudesta on huolehdittava.

Eräiden palvelujen turvaamista on pidetty niin tärkeänä, että yksilölle on säädetty ns. subjektiivinen oikeus saada palvelu. Tällaisia palveluja ovat esimerkiksi kiireelliseen sairaanhoitoon. Kunnalla on velvollisuus varata riittävä määräraha näitä palveluja varten kaikissa tilanteissa.

Suuri osa sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin määrärahasidonnaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on oikeus palveluun kunnan varaamien määrärahojen rajoissa. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi niitä kaikkein eniten tarvitseville. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin pitää sitä, että palvelun tarve on aina arvioitava yksilöllisesti eikä palvelua voida evätä pelkästään määrärahan puutteeseen vedoten.

Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä on kunnilla. Lainsäädäntö velvoitta kunnat järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja asukkailleen, mutta ei sääntele yksityiskohtaisesti toiminnan laajuutta, sisältöä eikä järjestämistapaa.

Kunnat voivat järjestää palvelut itsenäisesti omana toimintanaan, olemalla jäsenenä kuntayhtymässä tai ostamalla palvelut muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Toiminnassa voi olla kuntakohtaisia eroja paikallisten olosuhteiden ja väestön tarpeiden mukaan. Tämä korostaa kunnallisten luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien vastuuta siitä, että palvelujen taso ja laatu vastaavat kunnan asukkaiden tarpeita.

Terveydenhuoltopalvelut voidaan jakaa perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta saadut palvelu. Erikoissairaanhoitoon kuuluvat palvelut ovat erikoislääkärijohtoisia, näitä palveluja on saatavissa esimerkiksi poliklinikoilla, sairaaloissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa.

Lainsäädäntötasolla pyritään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämiseen, yhteistyön lisäämiseen ja yhteiseen järjestelmään - alueellista tai seutukunnallista mallia suunnitellaan.

Terveydenhuoltoa harjoitetaan yleensä joko yhteiskunnan tukemana tai yksityisillä lääkärikeskuksilla. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on pärjännyt varsin hyvin.Vaikka alueellista ja muutakin eriarvoisuutta edelleenki esiintyy niin köyhimmätkin ihmiset pääsevät tarvittaessa hoitoon, mikäli resursseja vain riittää. Yhdysvalloissa suurin osa terveydenhuoltomaksuista katetaan terveysvakuutuksilla tai korkeilla yksittäisillä terveydenhuoltomaksuilla, joihin köyhimmillä ei juuri ole varaa. Libertaristien mielestä Yhdysvaltain kallis terveydenhuolto ei johdu yksityisyydestä vaan kilpailua ja sopimusvapautta rajoittavista säädöksistä.^[1]

Suomessa terveydenhuolto on suurehko menoerä valtion ja kuntien budjeteissa. Vuonna 2001 terveydenhuollon julkiset menot olivat 6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta^[2], josta noin viidesosa rahoitetaan valtion budjetista. Erikoisuus on, että terveydenhuollon rahoitus kanavoidaan kuntien kautta. Resurssipula on joillain paikkakunnilla merkittävä ja vaikka tasausjärjestelmiä on niin jonkun harvinaisen "kalliin" sairauden hoitaminen voi kaataa pienen kunnan budjetin. Myös kansalaisten omavastuu on iso, EU-alueella vain Portugalissa yksittäisten potilaiden ja kotitalouksien maksuosuus terveydenhullon kustannuksista on Suomea suuremmat. Suomessa yksityiset sairausvakuutukset ovat kansainvälisesti katsoen edullisia julkisen terveydenhuollon ansiosta, jolloin järjestelmät voivat toimia rinnakkain. Kansainvälisesti katsoen Suomessa terveydenhuollon kulut ovat pienet ja järjestelmä on julkisen terveydenhuollon vahvuudesta johtuen tehokas. Ongelmaksi on tullut se, että julkiset työnantajat eivät ole etenkään syrjäseuduilla onnistuneet pitämään riittävästi kokeneita, sitoutuneita lääkäreitä palveluksessaan.

[muokkaa] Terveydenhuollon organisaatioiden kehittämisnäkymiä

Porter & Teisberg ehdottavat Yhdysvaltojen terveydenhuollon organisaation uudistamiseksi kahdeksaa päälinjaa, jotka on käsitelty Suomen psykiatriyhdistyksen piirissä 2008 ja todettu myös Suomessa käyttökelpoisiksi^lähde?:

• Terveydenhuollon palvelut järjestettävä potilaskeskeisesti.
• Potilaan on saatava mahdollisemman paljon terveyshyötyä.
• Tulosten säännöllinen mittaaminen – preferenssiperusteinen: esimerkiksi elämänlaatu.
• Järjestelmän organisointi terveysongelman / sairauden pohjalta.
• Esimerkiksi F2XXX (erilaiset psykoottiset häiriöt) lapsesta vanhukseen, tämä takaisi riittävän ”massan” asiantuntevia ammattilaisia ja uudet innovaatiot.
• Kilpailu tuloksella, ei hinnalla. Hyvä hoito on aina halvempi vaihtoehto (Jos tulee muu tulos ongelma on laskennassa. Köyhällä ei ole varaa halpaan terveydenhuoltoon)
• On huomattava että hoidolla vaikutetaan myös omaisiin, perheisiin ja verkostoon ja nämä kustannukset on huomioitava.
• Lääkäreillä on riittävästi osaamista johtamaan terveydenhuollon järjestelmää.

[muokkaa] Ihmiset ja palvelut

Terveydenhuollossa toimivia ammattihenkilöitä ovat esimerkiksi kätilöt, lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja perushoitajat, röntgenhoitajat, laboratoriohoitajat eli bioanalyytikot ja lääkintävoimistelijat eli fysioterapeutit. Terveydenhuoltopalveluja ovat muun muassa ehkäisevä hoito, rokotukset, reseptimääräykset lääkkeille ja niiden käytön valvonta, leikkaukset, diagnoosit, seurannat ja lapsen syntymisen avittaminen.

[muokkaa] Katso myös

• Julkinen terveydenhuolto
• Lääketiede
• Vaihtoehtoinen hoitomuoto
• Terveydenhuolto Yhdysvalloissa
• Terveydenhoito Kiinassa

[muokkaa] Lähteet

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Kansanterveyslaki 28.1.1972/66
• Erikoissairaanhoitolaki 1.12.1989/1062
• Laki työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta 24.2.1978/159
• Laki terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa 20.3.1987/322
• Porter, Michael E. Teisberg, Elizabeth Olmsted: How physicians can change the future of health care. JAMA (Journal of American Medical Association). 297(10):1103-11, 2007 Mar 14.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Daniels, Norman: Justice and Access to Health Care The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)