Terveydenhuolto

Terveydenhuolto tarkoittaa lähinnä lääketieteellisiä ja osin myös sosiaalialan piiriin (päihdehuolto) kuuluvia järjestelmiä.

Terveydenhuollon järjestäminen

Suurin osa terveyspalveluista on lakisääteisiä. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään nämä palvelut. Lakisääteisten palvelujen lisäksi kunnat voivat järjestää muitakin terveyspalveluja. Julkisen vallan velvoite edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta lähtee perustuslaista. Tarkemmin velvoitteet määräytyvät varsinaisen sosiaali- ja terveyslainsäädännön kautta. Potilaan oikeuksia turvaava lainsäädäntö toteuttaa tätä ns. perustuslaillista toimeksiantoa.

Ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet nostettiin Suomessa perustuslain tasolle 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa. Säännöksen perusteella julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvatus. Voimassaoleva sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö määrittelee sen, miten palvelujen saatavuudesta on huolehdittava.

Eräiden palvelujen turvaamista on pidetty niin tärkeänä, että yksilölle on säädetty ns. subjektiivinen oikeus saada palvelu. Tällainen palvelu on esimerkiksi kiireellinen sairaanhoito. Kunnalla on velvollisuus kaikissa tilanteissa varata riittävä määräraha näitä palveluja varten.

Suuri osa sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin määrärahasidonnaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on oikeus palveluun kunnan varaamien määrärahojen rajoissa. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi niitä kaikkein eniten tarvitseville. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin pitää sitä, että palvelun tarve on aina arvioitava yksilöllisesti eikä palvelua voida evätä pelkästään määrärahan puutteeseen vedoten.

Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä on kunnilla. Lainsäädäntö velvoitta kunnat järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja asukkailleen, mutta ei sääntele yksityiskohtaisesti toiminnan laajuutta, sisältöä eikä järjestämistapaa.

Kunnat voivat järjestää palvelut itsenäisesti omana toimintanaan, olemalla jäsenenä kuntayhtymässä tai ostamalla palvelut muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Toiminnassa voi olla kuntakohtaisia eroja paikallisten olosuhteiden ja väestön tarpeiden mukaan. Tämä korostaa kunnallisten luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien vastuuta siitä, että palvelujen taso ja laatu vastaavat kunnan asukkaiden tarpeita.

Terveydenhuoltopalvelut voidaan jakaa perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta saadut palvelu. Erikoissairaanhoitoon kuuluvat palvelut ovat erikoislääkärijohtoisia, näitä palveluja on saatavissa esimerkiksi poliklinikoilla, sairaaloissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa.

Lainsäädäntötasolla pyritään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämiseen, yhteistyön lisäämiseen ja yhteiseen järjestelmään - alueellista tai seutukunnallista mallia suunnitellaan.

Terveydenhuoltoa harjoitetaan yleensä joko yhteiskunnan tukemana tai yksityisillä lääkärikeskuksilla. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on pärjännyt varsin hyvin^lähde?.Vaikka alueellista ja muutakin eriarvoisuutta edelleenki esiintyy niin köyhimmätkin ihmiset pääsevät tarvittaessa hoitoon, mikäli resursseja vain riittää.

Suurin menoerä

Suomessa terveydenhuolto on suurehko menoerä valtion ja kuntien budjeteissa. Vuonna 2001 terveydenhuollon julkiset menot olivat 6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta, josta noin viidesosa rahoitetaan valtion budjetista. Erikoisuus on, että terveydenhuollon rahoitus kanavoidaan kuntien kautta. Resurssipula on joillain paikkakunnilla merkittävä ja vaikka tasausjärjestelmiä on niin jonkun harvinaisen "kalliin" sairauden hoitaminen voi kaataa pienen kunnan budjetin. Myös kansalaisten omavastuu on iso, EU-alueella vain Portugalissa yksittäisten potilaiden ja kotitalouksien maksuosuus terveydenhuollon kustannuksista on Suomea suuremmat. Suomessa yksityiset sairausvakuutukset ovat kansainvälisesti katsoen edullisia julkisen terveydenhuollon ansiosta, jolloin järjestelmät voivat toimia rinnakkain. Kansainvälisesti katsoen Suomessa terveydenhuollon kulut ovat pienet ja järjestelmä on julkisen terveydenhuollon vahvuudesta johtuen tehokas. Ongelmaksi on tullut se, että julkiset työnantajat eivät ole etenkään syrjäseuduilla onnistuneet pitämään riittävästi kokeneita, sitoutuneita lääkäreitä palveluksessaan.

Vakuutuspohjainen terveydenhoito

Ranskassa 90 % kansasta ottaa itselleen julkista terveydenhoitoa täydentävän vakuutuksen.

Hollannin malli

Alankomaissa valtio tukee kansalaisia niin, että kaikki kansalaiset voivat ottaa terveydenhoitovakuutuksen. Palveluita pidetään huomattavasti suomalaisia laadukkaampina. Samantapaisia malleja on käytössä myös mm. Belgiassa ja Saksassa. Vakuutusyhtiöt eivät kuitenkaan saa valita asiakkaita eivätkä porrastaa maksuja kansalaisen elintapojen mukaan, joten hyöty terveistä elintavoista valuu osittain vakuutusyhtiölle. Maan "terveydenhuoltoa suunnattiin markkinaehtoiseksi jo 20 vuotta sitten", mutta 2006 tehtiin parannettu laki asiasta.

USA:n malli

Yhdysvalloissa julkinen sektori takaa koko terveydenhoidon kolmannekselle kansasta, vanhuksille ja köyhille ja muillekin (vakuuttamattomille) tarvittaessa hoitoa hätätilanteissa. Useimmat muut ottavat itselleen yksityisen terveysvakuutuksen (usein työnantajan kustantaman).

Mallin kalleus johtuu mm. kilpailua rajoittavasta sääntelystä. Esimerkiksi osavaltiot rajoittavat oikeutta ottaa vakuutuksia toisista osavaltioista, jolloin vaihtoehdot jäävät vähäisiksi. Lisäksi useiden osavaltioiden "Certificate of need" -ohjelmat estävät uusien sairaaloiden ym. terveydenhoitolaitosten perustamisen ilman osavaltion lupaa. Lupia voidaan evätä laadukkailtakin tarjoajilta palveluntarjoajien määrän rajoittamiseksi (kuten Suomen apteekkilupia). "Markkinoilla jo toimivat laitokset voivat aivan liian helposti käyttää näitä sertifikaatteja estääkseen kilpailijoita tulemasta markkinoille" ja tämä nostaa hintoja heikentämällä suoraa ja epäsuoraa kilpailua, todettiin USA:n liittovaltion komission raportissa vuonna 2004.

USA:n lääkäriliitto AMA:n vaikutuksesta lainsäätäjät ovat rajoittaneet voimakkaasti lääkärien koulutusmääriä vuodesta 1910 asti, nyt noin 100 000 lääkäriin vuodessa, minkä vuoksi maassa on vakava lääkäripula ja lääkärien palkat ovat USA:ssa kaksinkertaiset eurooppalaisiin verrattuna, mikä on keskeinen syy sille, että terveydenhoito on kalliimpaa kuin Euroopassa. Vieläkin suurempi ongelma on, että hallituksen Medicaid- ja Medicare-ohjelmien ja yksityisten toimenpidemaksupalkkiot johtavat ylimääräisiin toimenpiteisiin ja kustannuksiin. Lääkäreille maksetaan toimenpiteistä eikä aivotyöstä, esimerkiksi ohjeistamisesta tai hoitovaihtoehtojen selvittämisestä, eikä tulos vaikuta palkkioon - tosin kiinteäkin palkkio olisi nykyistä parempi terveystaloustieteilijöiden mukaan.

Lääkäriliiton lobbaama sääntely on myös rajoittanut paljon tehtäviä, joita hoitajat ja muut toimijat ovat ennen voineet suorittaa, esimerkiksi kätilön ammatti on kielletty tai rajoitettu useimmissa osavaltioissa, vaikka tutkimusten mukaan lääkärisynnytykset eivät ole sen turvallisempia. Liiton aikaansaama sääntely on vähentänyt hoidon määrää ja laatua, mistä on nykyään konsensus taloustieteilijöiden kesken: rajoitukset eivät paranna kenenkään tasoa vaan ainoastaan vähentävät tarjontaa.

Vakuutusten kalleutta lisäävät myös valtion niihin sääntelemät korkeat etuudet sekä se, että USA:ssa potilaat saavat uusimpiakin, kalleimpia lääkkeitä ja hoitoja, minkä valtiot estävät sääntelyllään suuressa osassa Eurooppaa. Muutenkin lääkkeet maksavat USA:ssa 30 - 50 % enemmän kuin Euroopassa

Terveydenhuollon organisaatioiden kehittämisnäkymiä

Porter & Teisberg ehdottavat Yhdysvaltojen terveydenhuollon organisaation uudistamiseksi kahdeksaa päälinjaa, jotka on käsitelty Suomen psykiatriyhdistyksen piirissä 2008 ja todettu myös Suomessa käyttökelpoisiksi:

• Terveydenhuollon palvelut järjestettävä potilaskeskeisesti.
• Potilaan on saatava mahdollisemman paljon terveyshyötyä.
• Tulosten säännöllinen mittaaminen – preferenssiperusteinen: esimerkiksi elämänlaatu.
• Järjestelmän organisointi terveysongelman / sairauden pohjalta.
• Esimerkiksi F2XXX (erilaiset psykoottiset häiriöt) lapsesta vanhukseen, tämä takaisi riittävän ”massan” asiantuntevia ammattilaisia ja uudet innovaatiot.
• Kilpailu tuloksella, ei hinnalla. Hyvä hoito on aina halvempi vaihtoehto (Jos tulee muu tulos ongelma on laskennassa. Köyhällä ei ole varaa halpaan terveydenhuoltoon)
• On huomattava että hoidolla vaikutetaan myös omaisiin, perheisiin ja verkostoon ja nämä kustannukset on huomioitava.
• Lääkäreillä on riittävästi osaamista johtamaan terveydenhuollon järjestelmää.

Ihmiset ja palvelut

Terveydenhuollossa toimivia ammattihenkilöitä ovat esimerkiksi kätilöt, lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja perushoitajat, röntgenhoitajat, laboratoriohoitajat eli bioanalyytikot ja lääkintävoimistelijat eli fysioterapeutit. Terveydenhuoltopalveluja ovat muun muassa ehkäisevä hoito, rokotukset, reseptimääräykset lääkkeille ja niiden käytön valvonta, leikkaukset, diagnoosit, seurannat ja lapsen syntymisen avittaminen.

Katso myös

• Julkinen terveydenhuolto
• Lääketiede
• Vaihtoehtoinen hoitomuoto
• Terveydenhuolto Yhdysvalloissa
• Terveydenhoito Kiinassa

Lähteet

• Kansanterveyslaki 28.1.1972/66
• Erikoissairaanhoitolaki 1.12.1989/1062
• Laki työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta 24.2.1978/159
• Laki terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa 20.3.1987/322
• Porter, Michael E. Teisberg, Elizabeth Olmsted: How physicians can change the future of health care. JAMA (Journal of American Medical Association). 297(10):1103-11, 2007 Mar 14.

Kirjallisuutta

• Aromaa, Arpo ym. (toim.): Suomalaisten terveys. Helsinki: Duodecim: Kansanterveyslaitos (Stakes), 2005. ISBN 951-656-073-3.

Aiheesta muualla

• Terveys ja elämänhallinta
• Daniels, Norman: Justice and Access to Health Care The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)