Terveydenhuolto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Terveydenhuolto tarkoittaa suppeasti ottaen lääketieteellisiä ja osin myös sosiaalialan piiriin (päihdehuolto) kuuluvia järjestelmiä kuten lainsäädäntöä ja resurssointia, joilla turvataan itse terveydenhoito, mukaan lukien ennaltaehkäisevä terveydenhoito, seuranta ja kaikkinainen sairaanhoito.[1] Laajasti ottaen terveydenhuolto voi tarkoittaa synonyymiä sanalle terveydenhoito, joka tarkoittaa itse fyysistä toimintaa terveyden edistämiseksi ja sairauksien varhaistoteamiseksi sekä hoidon toteuttamista.

Terveydenhuollon järjestäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa terveyspalveluista on lakisääteisiä. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään nämä palvelut. Lakisääteisten palvelujen lisäksi kunnat voivat järjestää muitakin terveyspalveluja. Julkisen vallan velvoite edistää kansalaisten hyvinvointia, terveyttä ja turvallisuutta lähtee Suomessa perustuslain määrittelemistä kansalaisen perusoikeuksista. Tarkemmin velvoitteet määräytyvät varsinaisen sosiaali- ja terveyslainsäädännön kautta. Potilaan oikeuksia turvaava lainsäädäntö toteuttaa tätä niin sanottua perustuslaillista toimeksiantoa.

Ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet nostettiin Suomessa perustuslain tasolle 1995 toteutetussa perusoikeusuudistuksessa. Säännöksen perusteella julkisen vallan on myös turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvatus. Voimassaoleva sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö määrittelee sen, miten palvelujen saatavuudesta on huolehdittava.

Eräiden palvelujen turvaamista on pidetty niin tärkeänä, että yksilölle on säädetty ns. subjektiivinen oikeus saada palvelu. Tällainen palvelu on esimerkiksi kiireellinen sairaanhoito. Kunnalla on velvollisuus kaikissa tilanteissa varata riittävä määräraha näitä palveluja varten.

Suuri osa sosiaali- ja terveyspalveluista on kuitenkin määrärahasidonnaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on oikeus palveluun kunnan varaamien määrärahojen rajoissa. Palveluja voidaan tällöin kohdentaa esimerkiksi niitä kaikkein eniten tarvitseville. Yleisenä periaatteena voidaan kuitenkin pitää sitä, että palvelun tarve on aina arvioitava yksilöllisesti eikä palvelua voida evätä pelkästään määrärahan puutteeseen vedoten.

Vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä on kunnilla. Lainsäädäntö velvoittaa kunnat järjestämään sosiaali- ja terveyspalveluja asukkailleen, mutta ei sääntele yksityiskohtaisesti toiminnan laajuutta, sisältöä eikä järjestämistapaa.

Kunnat voivat järjestää palvelut itsenäisesti omana toimintanaan, olemalla jäsenenä kuntayhtymässä tai ostamalla palvelut muilta kunnilta tai yksityisiltä palveluntuottajilta. Toiminnassa voi olla kuntakohtaisia eroja paikallisten olosuhteiden ja väestön tarpeiden mukaan. Tämä korostaa kunnallisten luottamushenkilöiden ja muiden päättäjien vastuuta siitä, että palvelujen taso ja laatu vastaavat kunnan asukkaiden tarpeita.

Terveydenhuoltopalvelut voidaan jakaa perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Perusterveydenhuoltoon kuuluvat esimerkiksi terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta saadut palvelu. Erikoissairaanhoitoon kuuluvat palvelut ovat erikoislääkärijohtoisia; näitä palveluja on saatavissa esimerkiksi poliklinikoilla, sairaaloissa ja yliopistollisissa keskussairaaloissa.

Lainsäädäntötasolla pyritään niin sanotulla sote-uudistuksella perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämiseen, yhteistyön lisäämiseen ja yhteiseen järjestelmään - alueellista tai seutukunnallista mallia suunnitellaan.

Terveydenhuoltoa harjoitetaan yleensä joko yhteiskunnan tukemana tai yksityisillä lääkärikeskuksilla. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on pärjännyt varsin hyvinlähde?.Vaikka alueellista ja muutakin eriarvoisuutta edelleenkin esiintyy, voivat köyhimmätkin ihmiset päästä tarvittaessa hoitoon, mikäli resursseja vain riittää.

Suurin menoerä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa terveydenhuolto on suurehko menoerä valtion ja kuntien budjeteissa. Vuonna 2001 terveydenhuollon julkiset menot olivat 6 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta[2], josta noin viidesosa rahoitetaan valtion budjetista. Erikoisuus on, että terveydenhuollon rahoitus kanavoidaan kuntien kautta. Resurssipula on joillain paikkakunnilla merkittävä ja vaikka tasausjärjestelmiä on niin jonkun harvinaisen "kalliin" sairauden hoitaminen voi kaataa pienen kunnan budjetin. Myös kansalaisten omavastuu on iso, EU-alueella vain Portugalissa yksittäisten potilaiden ja kotitalouksien maksuosuus terveydenhuollon kustannuksista on Suomea suuremmat. Suomessa yksityiset sairausvakuutukset ovat kansainvälisesti katsoen edullisia julkisen terveydenhuollon ansiosta, jolloin järjestelmät voivat toimia rinnakkain. Kansainvälisesti katsoen Suomessa terveydenhuollon kulut ovat pienet ja järjestelmä on julkisen terveydenhuollon vahvuudesta johtuen tehokas. Ongelmaksi on tullut se, että julkiset työnantajat eivät ole etenkään syrjäseuduilla onnistuneet pitämään riittävästi kokeneita, sitoutuneita lääkäreitä palveluksessaan.

Terveydenhuollon organisaatioiden kehittämisnäkymiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porter & Teisberg ehdottavat Yhdysvaltojen terveydenhuollon organisaation uudistamiseksi kahdeksaa päälinjaa, jotka on käsitelty Suomen psykiatriyhdistyksen piirissä 2008 ja todettu myös Suomessa käyttökelpoisiksilähde?:

  • Terveydenhuollon palvelut järjestettävä potilaskeskeisesti.
  • Potilaan on saatava mahdollisemman paljon terveyshyötyä.
  • Tulosten säännöllinen mittaaminen – preferenssiperusteinen: esimerkiksi elämänlaatu.
  • Järjestelmän organisointi terveysongelman / sairauden pohjalta.
  • Esimerkiksi F2XXX (erilaiset psykoottiset häiriöt) lapsesta vanhukseen, tämä takaisi riittävän ”massan” asiantuntevia ammattilaisia ja uudet innovaatiot.
  • Kilpailu tuloksella, ei hinnalla. Hyvä hoito on aina halvempi vaihtoehto (Jos tulee muu tulos ongelma on laskennassa. Köyhällä ei ole varaa halpaan terveydenhuoltoon)
  • On huomattava että hoidolla vaikutetaan myös omaisiin, perheisiin ja verkostoon ja nämä kustannukset on huomioitava.
  • Lääkäreillä on riittävästi osaamista johtamaan terveydenhuollon järjestelmää.

Ihmiset ja palvelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveydenhuollossa toimivia ammattihenkilöitä ovat esimerkiksi kätilöt, lääkärit, psykologit ja sairaanhoitajat sekä lähi- ja perushoitajat, röntgenhoitajat, laboratoriohoitajat eli bioanalyytikot ja fysioterapeutit. Terveydenhuoltopalveluja ovat muun muassa ehkäisevä hoito, rokotukset, reseptimääräykset lääkkeille ja niiden käytön valvonta, leikkaukset, diagnoosit, seurannat ja lapsen syntymisen avittaminen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kansanterveyslaki 28.1.1972/66
  • Erikoissairaanhoitolaki 1.12.1989/1062
  • Laki työterveyslaitoksen toiminnasta ja rahoituksesta 24.2.1978/159
  • Laki terveydenhuollon järjestämisestä puolustusvoimissa 20.3.1987/322
  • Porter, Michael E. Teisberg, Elizabeth Olmsted: How physicians can change the future of health care. JAMA (Journal of American Medical Association). 297(10):1103-11, 2007 Mar 14.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sosiaali- ja terveysministeriö: Terveyspalvelut Sosiaali- ja terveyspalvelut. Viitattu 13.11.2014.
  2. Valtionvarainministeriön budjettiarvio 2004

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aromaa, Arpo ym. (toim.): Suomalaisten terveys. Helsinki: Duodecim: Kansanterveyslaitos (Stakes), 2005. ISBN 951-656-073-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]