Suomen kunnat

Kunta on itsehallinnollinen julkishallinnon yksikkö, joka toimii valtion valvonnassa. Valvonnasta vastaavat aluehallintovirastot. Nykyään Suomessa on vain yksi kuntamuoto. Vuoteen 1977 asti Suomessa oli kolme eri kuntamuotoa: maalaiskunta, kauppala ja kaupunki. Kaupungeilla ja kauppaloilla oli joitakin tehtäviä, joita kunnilla ei ollut. Lisäksi maalaiskuntien alueella saattoi olla rajoitettua itse­hallinto-oikeutta nauttivia, vain tiettyjä hallinto­tehtäviä hoitavia erityis­kuntia, joita olivat taaja­väkiset yhdys­kunnat ja epä­itsenäiset kauppalat. Vuoden 1976 kunnallis­lain mukaan kauppalat muutettiin kaupungeiksi vuonna 1977, josta lähtien Suomessa on ollut vain yksi kuntamuoto, ja kaikilla kunnilla nimityksestä riippumatta (kaupunki tai kunta) samat tehtävät ja velvollisuudet. Vuodesta 1995 lähtien mikä tahansa kunta on saanut käyttää itsestään nimitystä kaupunki niin halutessaan. Nimityksellä ei kuitenkaan ole mitään juridista merkitystä.

Kunnallishallinto perustettiin Suomeen Keisarillisen Majesteetin Armollisella Asetuksella kunnallishallituksesta maalla 6. helmikuuta 1865. Suomen kunnat vastasivat Aleksanteri II:n uudistuksissa Venäjälle perustettuja zemstvoja. Molemmissa oli paikallishallinto, muttei demokraattinen, vaan varallisuuden mukaan määräytyvä. Kuntajaotus pohjautuu 1800-luvun puolivälissä toimineisiin seurakuntiin ja kaupunkeihin. Kaupunkeihin paikallinen itsehallinto raateineen ja maistraatteineen tuli jo aikaisemmin Italiasta Saksan kautta. Kunnallishallinnosta kaupungeissa annettiin asetus 1873.

Kunnallishallinnon historia

Suomessa kunnat muodostettiin autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan aikana vuoden 1865 kunta-asetuksen perusteella evankelis-luterilaisista seurakunnista ja kappeliseurakunnista, jolloin kuntajaon pohjaksi tuli pääasiassa maalaiskunnista muodostuva seurakuntajako. Joissain tapauksissa seurakunnalle alisteisista kappelikunnista tuli omia, itsenäisiä kuntiaan. Rukoushuonepiirin, kappeliseurakunnan tai seurakunnan muodostuminen riippui aikanaan alueen asukkaiden tahdosta ja kyvystä rakentaa itselleen rukoushuone, kappeli tai kirkko ja maksaa papiston apulaisen, kappalaisen tai kirkkoherran palkka. Vähävaraisilla ja harvaanasutuilla alueilla kuntien pinta-ala muodostui suureksi, kun taas tiheämmin asutuille ja vauraammille alueille muodostui paikallishallinnon yksikköjä enemmän ja pienemmälle alueelle. Jako kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin maalaiskuntiin oli muodostunut jo varhemmin, sillä kaupunkeja koski oma erikoislainsäädäntönsä keskiajalta lähtien. Vuoden 1734 lakiin saakka muun muassa rikoslaki ja kauppaoikeus olivat maalla ja kaupungissa erilaisia.

1865–1873 luotiin ensimmäiset kuntalait, joissa tehtiin jako maalaiskuntiin ja kaupunkeihin. Kaupungeissa maistraatin ja poliisin toimintamenot maksettiin kaupungin varoista, kun taas maaseudulla vastaava hallinto ylläpidettiin valtion varoin kihlakunnissa. Vastuu maistraatin ylläpidosta siirtyi vasta 1964 ns. uusien kaupunkien yhteydessä valtiolle, jolloin kynnys kaupungiksi muuttumiseen alentui ja ero suuren teollistuneen maalaiskunnan ja pienen kaupungin välillä pieneni.

Suomen itsenäistyttyä säädettiin 1917–1919 kuntalait ja perustuslait, jotka määrittelivät yleiset, yhtäläiset, salaiset ja suhteelliset vaalit myös kunnallishallinnon perustaksi aikaisemmasta veronmaksusta riippumatta. Valtiollisissa vaaleissa vastaava uudistus oli toteutunut säätyvaltiopäivien lakkauttamiseen ja eduskunnan perustamiseen vuoden 1906 ensimmäisissä eduskuntavaaleissa.

1925 kuntajaotus säädettiin riippumattomaksi evankelis-luterilaisten seurakuntien alueista tai muista ulkoisista jaoista. Kuntien ja seurakuntien lukumäärä maassa tulivat näin riippumattomiksi toisistaan. Myöhemmin kirkkolaissa seurakuntajaotuksen pohjaksi on säädetty kuntajaotus. Koska kunnat osoittautuivat pieniksi joidenkin tehtäviensä suorittamiseksi, virallistettiin kuntien muodostamien yhteisöjen, kuntayhtymien muodostaminen ja hallinto sekä purkaminen lakiin 1932. Kuntayhtymiä on erityisesti erikoissairaanhoidossa ja ammattikoulutuksessa.

Vuonna 1949 kunnallislaki uudistettiin ja kuntia koskevaa lainsäädäntöä yhtenäistettiin. Kaikkiin kuntatyyppeihin tuli kunnanjohtaja. 1970 perustettiin kunnallinen työmarkkinalaitos palkkauksen yhtenäistämiseksi. Hyvinvointiyhteiskunnan mukana kunnat saivat valtiolta lisää tehtäviä ja valtionapuja.

1977 uudessa kunnallislaissa kaupunkien, kauppaloiden ja maalaiskuntien väliset juridiset erot poistettiin lähes kokonaan. Ennen vuotta 1977 kaupungin- tai kauppalanoikeudet saaneet kunnat eroavat lainsäädännöllisesti muista kunnista vieläkin, mutta hyvin vähän. Kuntasuunnittelu tuli pakolliseksi. 1989 alkoi vapaakuntakokeilu. 1993 luovuttiin kuntien menoja vastaavien valtionapujen tarkasta määrittelemisestä ja kunnat voivat laskennallisin perustein saamansa jako-osuudet käyttää vapaan harkintansa mukaan lakisääteiset velvoitteensa kuitenkin täyttäen. Tämä auttoi saneeraamaan kuntataloutta laman olosuhteissa ilman suoranaisia valtiovarainministeriön ohjeita. 1995 säädettiin uusi kuntalaki, joka lisäsi kuntien autonomiaa.

Kuntien määrä

Kuntien määrä Suomessa
Vuosi	1917	1927	1937	1947	1957	1967	1977	1987	1997	2004	2005	2006	2007	2008	2009	2010	2011
Kuntia	532	585	602	547	549	537	464	461	452	444	432	431	416	415	348	342	336

Kun vielä vuonna 2002 Suomessa oli 448 kuntaa, vuoden 2009 alussa niitä oli tasan sata vähemmän. Kunnista 16 sijaitsee Ahvenanmaan itsehallinnollisessa maakunnassa, jossa kuntakoko on erittäin pieni. Kunnan voivat muodostaa pienet saaret tai saariryhmät. Vuoden 2009 alussa toteutui 32 kuntaliitosta, joissa oli mukana 99 kuntaa. Näiden liitosten seurauksena kuntien määrä väheni 67:lla. Lisäksi meneillään on kuntajakoselvityksiä.

Kuntien määrän vähentäminen on ollut esillä poliittisessa keskustelussa, sillä etenkin pienten kuntien mahdollisuudet järjestää lakisääteiset palvelut ovat viime vuosina vaikeutuneet. Suomessa on nykyisin jo moneen Euroopan maahan verrattuna vähän kuntia asukaslukuun verrattuna. Muihin pohjoismaihin verrattuna kuntia on edelleen paljon, ja niillä on lisäksi paljon tehtäviä. Kuntien määrän vähentämisen etenkin kuntia yhdistämällä katsotaan parantavan hallinnon tehokkuutta. Kunnat muodostavat seutukuntia, joita vuonna 2009 Suomessa on 72. Näistä kolme sijaitsee Ahvenanmaalla.

Kunnanvaltuusto

Kunnassa ylintä päätösvaltaa käyttää neljän vuoden välein yleisillä vaaleilla valittava kunnanvaltuusto. Sen tehtäviin kuuluu päättää kuntasuunnitelmasta vähintään viideksi vuodeksi eteenpäin. Suunnitelma on kunnan hallinnon, talouden, maankäytön ja muiden olojen kehittämistä, ja se tarkistetaan määräajoin. Kunnan maankäytöstä valtuusto päättää kaavoituksella. Kunnanvaltuustoissa istuu yhteensä noin 11 966 kunnanvaltuutettua ja puolueista keskustalla on eniten paikkoja, yhteensä 4 422.

Kunnan hallinnon järjestämiseen kuuluu muun muassa erilaisten ohje- ja johtosääntöjen antaminen, kuten virastojen toiminnan ja tehtävien määrittely. Ohjesääntö vaatii aina asianomaisen valtion viranomaisen vahvistuksen, johtosääntö ei.

Taloudellisen vallan käyttö kunnassa kuuluu myös valtuuston päätösvaltaan. Valtuusto hyväksyy vuosittain talousarvion (tarvittaessa lisätalousarvio). Taloudelliseen valtaan kuuluvat myös päätökset määrärahoista, takaussitoumuksista, rahastojen perustamisesta ja kunnallisista maksuista.

Kaupungeissa kunnallislain mukaisista kunnanvaltuustoista käytetään nimeä kaupunginvaltuusto. Kainuun kokeilumaakunnassa on tavoitteena siirtää kahdeksan Kainuun kunnan- ja kaupunginvaltuuston valtaa maakuntavaltuustolle palveluiden tuottamisen tehostamiseksi. Ellei maakunta onnistu tehtävässään, on ajateltu, että kokeilu johtaa kuntaliitoksiin, minkä tuloksena on kahdeksan kunnan sijasta neljä kuntaa.

Kunnanhallitus

Valtuuston ohella kunnanhallitus on tärkein toimielin kunnan hallinnossa. Kunnanhallitus huolehtii kunnan hallinnosta sekä valtuuston päätösten toimeenpanosta.

Kunnanhallituksen alaisena työskentelee kunnanjohtaja ja mahdolliset apulaiskunnanjohtajat. Heidän tehtävänsä on johtaa kunnan hallintoa.

Kunnanhallituksen tehtävä on valvoa kunnan etuja ja tehdä muun muassa sopimuksia ja oikeustoimia kunnan puolesta. Kunnanvaltuusto voi tehdä päätöksiä vain kunnanhallituksen valmistelusta.

Johtosäännön nojalla kunnanhallituksessa voi olla asioiden valmisteluja ja muita tehtäviä varten jaostoja. Kunnanhallitus voi asettaa myös toimikuntia tilapäisiä tai pysyväisluontoisia tehtäviä varten.

Lautakunnat ja johtokunnat

Kunnan hallintotehtäviä varten on kunnanhallituksen valvonnan alaisia lautakuntia ja johtokuntia. Aiemmin lakisääteisiä lautakuntia oli yli 20, mutta nykykuntalain mukaan pakollinen on ainoastaan hallinnon ja talouden tarkastamisesta vastaava tarkastuslautakunta. Vapaaehtoisia lautakuntia ovat esimerkiksi kulttuuri-, urheilu- ja matkailulautakunta. Monissa kunnissa lautakuntien lukumäärä on alle kymmenen. Johtokuntien asettaminen on kuntien harkittavissa ja joissakin kunnissa niistä on luovuttu.

Kuntatalous

Kuntien talouden perustana toimii niiden verotusoikeus. Noin kaksi kolmasosaa kuntien rahoituksesta perustuu kunnallisveroon ja kiinteistöveroon sekä erilaisiin kuntalaisilta perittäviin maksuihin. Loput tulot muodostuvat valtionosuuksista. 1990- ja 2000-luvulla valtio on toteuttanut pienituloisten veronalennuksia korottamalla kunnallisverovähennystä, mutta samanaikaisesti kunnat ovat nostaneet veroprosenttiaan.

1990-luvulta valtio on maksanut 1/2–2/3 kunnille määräämistään uusista velvoitteista, mikä on johtanut kunnallisverojen nousuun. Tämä on aiheuttanut monille kunnille talousvaikeuksia. Näihin ja muiden syiden takia aiheutuneeseen rahapulaan myöntää valtio harkinnanvaraista avustusta tarvittaessa. Katso luettelo näistä kunnista.

Kunnat ja kuntayhtymät käyttävät 32 miljardia euroa vuodessa palveluiden järjestämiseen ja kuntalaisten hyvinvoinnin edistämiseen.^lähde?

Katso myös

• Luettelo Suomen kunnista
• Luettelo Suomen kunnista väkiluvun mukaan
• Luettelo Suomen kunnista pinta-alan mukaan
• Luettelo Suomen kuntanumeroista
• Luettelo Suomen kuntaliitoksista
• Luettelo Suomen kaupungeista perustamisvuoden mukaan
• Luettelo Suomen kuntamuutoksista

Aiheesta muualla

• Suomen ajallinen paikkaontologia SAPO Viitattu 7. tammikuuta 2012.