Vesihuolto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vesihuolto kattaa veden ottamisen pinta- tai pohjavesistä, vedenkäsittelyn ja veden johtamisen verkostossa vedenkäyttäjille sekä viemäröinnin eli jäteveden, huleveden ja perustusten kuivatusveden poisjohtamisen ja käsittelyn.

Vesihuolto on välttämätön palvelu jokapäiväisen elämän sujuvuuden kannalta. Puhdas talousvesi, kattava verkosto ja tehokas jätevesien käsittely turvaavat terveytemme ja elintasomme sekä minimoivat haitalliset ympäristövaikutukset[1]. Organisoitu vesihuolto ja sen jatkuva kehittäminen tuovat toimintavarmuutta yhdessä toiminnan tarkkailun ja valvonnan kanssa. Lainsäädännöllä taataan vesihuoltolaitoksen vastuu turvallisten ja tasapuolisten palvelujen tuottajana[2].

Vesihuollon kehitys Suomessa on ollut valtavaa ja se on tuonut suuria kansantaloudellisia säästöjä. Vesihuolto on parantanut hygieniaa, säästänyt aikaa veden kantamiselta, vähentänyt tulipaloja ja lisännyt tuotantoa. Kansainvälisesti vertailtuna Suomen vesihuolto on korkeatasoista.[3] UNESCOn vuonna 2003 julkaiseman raportin World Water Development Report mukaan Suomessa on maailman paras veden laatu. Veden laadun arvioinnissa huomioitiin mm. vesivarat ja laatu, jätevesien puhdistaminen sekä lainsäädäntö.[4]. Maailman vesineuvosto (World Water Council) ja Britannian Centre for Ecology and Hydrology totesi vuoden 2002 selvityksessään, että Suomessa on paras vesihuolto. Tutkimukseen osallistui 147 maata, joiden vesivarojen määrää ja laatua sekä veden saatavuutta, käyttöä ja muun muassa ympäristövaikutuksia arvioitiin.[5]

Suomalaisten kotitalouksien vedenkulutus oli keskimäärin 128 litraa/asukas/vuorokausi vuonna 2010 [1]. Tästä suurin osa kuluu henkilökohtaiseen hygieniaan ja WC:n huuhteluun[6]. Litra vettä kotiin toimitettuna, pois johdettuna ja puhdistettuna maksaa noin 0,5 senttiä[1]. Pullotettu vesi maksoi litralta noin 50-300 senttiä vuonna 2012. Talousveden ympäristövaikutus on hyvin pieni. Vesihuoltolaitosten hiilidioksidipäästöjen määrä on noin 20 kgCO2 henkilöä kohti vuodessa[1]. Talousveden mikrobiologinen laatu on todettu paremmaksi kuin pullotettujen tai lähdevesiautomaattien vesien laatu[7].

Vesihuolto Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteiset kaivot ja käymälät juontavat juurensa Suomessa keskiajalle. Vettä otettiin pihakaivoista tai kuljetettiin hevosella puutynnyreissä yleisistä kaivoista. Pyykkiä pestiin talvisaikaan joen tai järven rannalla avannossa. Puurakenteisissa kaupungeissa oli usein tulipaloja, ja palopaikoille vesi tuotiin tynnyreissä tai ämpäreissä. 1800-luvulla vaivasivat kaupunkeja usein lavantauti- ja koleraepidemiat, jotka johtuivat huonosta hygieniasta ja viemäreiden puutteesta. Varhaisimpina viemäreinä toimivat luonnon purot ja uomat, avoviemärit tai esimerkiksi puukannella peitetyt kivillä vahvistetut ojat. Yleiseen käyttöön puuseet tai vastaavat tulivat vasta 1800-luvun lopulla. Ennen varsinaisen viemärilaitoksen syntyä käytettiin Turussa 1830-luvun alkupuolella puisia viemäreitä lähinnä sade- ja maavesien johtamiseen.[3]

Suomen teollistumisen ja kaupunkien kasvun myötä lisääntyi tarve järjestää vedenhankintaa ja viemäröintiä asutuskeskuksiin 1800-luvun loppupuolella. Vesihuollon kehittämiseen ryhdyttiinkin kolmesta syystä: ”palo, jano ja terveys”. 1870 luvulla aloi-tettiin Helsingin kaupungin vesijohdon rakentaminen ja vuonna 1875 rakennettiin ensimmäinen yleinen viemäri. Suomen ensimmäinen kaupunkien vesilaitos aloitti toiminnan Helsingissä vuonna 1876. 1800-luvun lopulla vesilaitosten rakentamisen ja laajenemisen myötä menettivät kuolinsyynä merkitystään monet veden välityksellä leviävät tartuntataudit. Myös imeväiskuolleisuus laski kaupungeissa. Lahden kaupunki ryhtyi ensimmäisenä puhdistamaan laajamittaisesti jätevesiään vuonna 1910.[3]

“Maaseudulla vesihuollon kehittyminen on perustunut erityisesti karjatalouden tarpeisiin: sähkön jälkeen maatiloille tuli vesijohto ensin navettaan, sitten viemäröinti asuntoon ja viimeksi vesijohto asuntoon.” 1950-luvulta lähtien muoviputkien tultua markkinoille oli taloudellisesti mahdollista rakentaa vesijohtoverkostoja.[3]

1970- ja 1980-luvuilla jätevedenpuhdistus kehittyi merkittävästi, kun ravinteiden poisto yleistyi koko Suomessa. Myös vedenhankinta kehittyi voimakkaasti 1960-1980-luvuilla.[3]

Vesihuollon järjestäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuollon järjestämisestä alueellaan vastaa kunta, varsinaisista vesihuoltopalveluista vastaa vesihuoltolaitos kunnan hyväksymällä toiminta-alueellaan. Kunnalla on lisäksi vastuu vesihuollon yleisestä kehittämisestä, ja käytännössä kunta ja vesihuoltolaitokset laativat yhteistyössä kunnan vesihuollon kehittämissuunnitelman. Kehittämissuunnitelmasta ilmenee, mitkä kunnan alueet ovat tulossa ja millä aikataululla vesihuoltopalvelujen piiriin. Kiinteistön omistaja tai haltija vastaa kiinteistönsä vesihuollosta ja -laitteistosta liittämiskohtaan saakka. Vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella oleva kiinteistö on liitettävä laitoksen vesijohtoon ja viemäriin. Laissa säädetyin perustein kiinteistö voi saada liittämisvelvollisuudesta vapautuksen.[2][8] Noin 90 % väestöstä kuului järjestetyn talousvesihuollon piiriin vuonna 2007 ja noin 80 % talouksista järjestetyn jätevesihuollon piiriin[9]. Haja-asutusalueilla jätevesihuolto on järjestetty yksittäisten kiinteistöjen omilla ratkaisuilla[10].

Suomessa on sovellettu useita erilaisia vesihuollon organisointimalleja. 1980-luvulta lähtien on toiminnan muuttamisessa ollut suuntaus kunnan virastoina toimivista laitoksista kuntien omistamiin liikelaitoksiin ja osakeyhtiömuotoisiin vesihuoltolaitoksiin. Vesihuoltolaitoksen toimintamuotona voi olla kunnallinen liikelaitos, kunnan kirjanpidollisesti eriytetty yksikkö, vesiosuuskunta ja -yhtymä, kuntayhtymä ja osakeyhtiö sekä tukkuyhtiö ja usean kunnan muodostamia alueellinen vesihuoltolaitos.[11][3] Kunnallisen vesihuoltolaitoksen kirjanpito tulee eriyttää kunnan kirjanpidossa, ja laitoksen on laadittava erillinen tilinpäätös[2]. Tällä varmistetaan maksujen muodostumisen valvonta[8].

Maaseudulla yhteisesti järjestetystä vesihuoltopalvelusta vastaavat usein asiakkaiden omistamat osuuskunnat. Myös vesiosuuskunnat vastaavat laadukkaan talousveden toimittamisesta ja jätevesihuollosta, ja niitä koskevat samat velvollisuudet ja laatuvaatimukset kuin kunnallisia laitoksia. Myös vesiosuuskunnan toiminta-alueella kiinteistöllä on velvollisuus liittyä verkostoon.[12]

Vuonna 2007 toimi Suomessa noin 1500 vesihuoltolaitosta, joista noin 400 oli kuntien laitoksia ja loput asiakkaiden omistamia osuuskuntia. Viemärilaitoksia oli puolestaan noin 650, joista suurin osa oli kuntien laitoksia.[9] Vesiosuuskuntien määrä on kasvanut nopeaan tahtiin, sillä vuonna 2012 oli vesiosuuskuntien määrä jo noin 1400[13].

Vesihuollon alueellista yhteistyötä tehdään runsaasti kuntien välillä. Esimerkiksi vesihuollon alueellinen yleissuunnitelma kattaa usean kunnan vaihtoehtoja järjestää vedenhankinta, verkosto ja jätevesien käsittely parhaalla mahdollisella tavalla, sekä mm. huomioi toimintavarmuuden ja kriisivalmiuden tarpeet.[2][8]

Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuoltolaissa säädetään vesihuollon kehittämisestä, järjestämisestä, hoitamisesta ja asiakassuhteisiin liittyvistä asioista. Vesihuoltolakiin koskee kaikkia yhdyskunnan vesihuollosta huolehtivia laitoksia, myös pieniä vesiosuuskuntia. Lakia sovelletaan asutuksen vesihuoltoon ja siihen rinnastettavaan elinkeino- ja vapaa-ajantoiminnan vesihuoltoon.[2][8] Muita vesihuoltoa koskevia lakeja ovat mm. terveydensuojelulaki[14], ympäristönsuojelulaki[15], vesilaki[16] sekä maankäyttö- ja rakennuslaki[17] ja näiden lakien nojalla annetut asetukset (talousvesiasetus, vesityökorttiasetus, yhdyskuntajätevesiasetus).

Vesihuoltomaksut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuoltolain mukaan vesihuoltopalveluiden kustannukset on katettava maksuilla pitkällä aikavälillä ja omistajalle voidaan tulouttaa kohtuullinen tuotto. Maksujen tulee olla myös kohtuulliset ja tasapuoliset.[2] Vesihuoltolaitoksen kustannukset muodostuvat käyttö- ja ylläpitokustannuksista sekä investointikustannuksista sisältäen vesihuoltotoiminnan kustannukset raakaveden hankinnasta jäteveden käsittelyyn, ylläpidon ja tarkkailun sekä henkilöstö- ja hallintokulut. Näiden lisäksi vesihuoltolaitoksilla on rahoituskuluja (korot, lyhennykset).[1] Asiakkailta perittävät vesihuoltomaksut koostuvat [1][2][18]:

  • veden käyttömaksusta eli vesimaksusta ja jätevesimaksusta, jotka ovat kaikilla vesihuoltolaitoksilla pakollisia ja perustuvat käytetyn veden määrään ja laatuun,
  • kiinteästä perusmaksusta, jolla katetaan vesihuoltopalvelujen järjestämisen kustannukset, tai vesimittarivuokra,
  • kertaluontoisesta liittymismaksusta, jolla katetaan uuden verkoston rakennuskustannuksia,
  • palvelumaksuista vesihuoltolaitoksen palveluista ja toimenpiteistä.

Vesihuoltolaitoksen asiakas eli liittyjä laatii vesihuoltolaitoksen kanssa liittymis- ja käyttösopimuksen. Sopimus kattaa laitokseen liittymisen, liittymisehdot ja palvelujen käytön, ja siinä viitataan laitoksen yleisiin toimitusehtoihin. Vesihuoltolaitoksien yleisissä toimitusehdoissa on määräyksiä vesihuoltolaitoksen verkostoon liittämisestä sekä laitoksen palvelujen toimittamisesta ja käyttämisestä, vastuista ja velvollisuuksista sekä maksuista. Yleiset toimitusehdot tulee olla lain mukaan tasapuolisia[2][18].

Vesihuoltolaitosten laatuvaatimukset, lupaehdot ja tarkkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuoltolaitoksen tulee huolehtia, että laitoksen toimittama talousvesi täyttää terveydensuojelulaissa säädetyt laatuvaatimukset. Lisäksi vesihuoltolaitoksen tulee tarkkailla käyttämänsä raakaveden määrää ja laatua, laitteiston kuntoa sekä veden hävikkiä laitoksen verkostossa.[2] Laitoksen tekemä jatkuva oma käyttötarkkailu ja viranomaisten valvontatarkkailu on kuvattu valvontatutkimusohjelmassa, jonka laativat vesihuoltolaitos ja kunnan terveydensuojeluviranomainen[19]. Vesihuoltolaitokset raportoivat toimittamansa veden laadusta kuluttajille esimerkiksi alueella ilmestyvissä lehdissä ja verkkosivuillaan. Talousveden laatua valvovat kuntien terveydensuojeluviranomaiset[2].

Jäteveden puhdistaminen ja vesistöön laskeminen edellyttävät ympäristölupaa, jossa toiminnan ehdot määritellään. Lupaehdoissa määrätään mm. vesistöön laskettavan jäteveden laadusta, kirjanpidosta ja raportoinnista, melu- ja hajuhaittojen rajoittamisesta ja mahdollisista toiminnan aiheuttamien haittojen korvauksista. Ympäristönsuojeluasetuksessa[20] on määritetty tarkemmin ympäristöluvan antava viranomainen ja mahdollisen YVA-selvityksen tarve perustuen puhdistamon kokoon. Puhdistamoiden toimintaa valvovat alueelliset ELY-keskukset. Puhdistustuloksen ja puhdistamotarkkailun vähimmäisvaatimukset on määritelty valtioneuvoston asetuksessa yhdyskuntajätevesistä [21] mutta puhdistamoiden omien lupaehtojen vaatimukset puhdistustuloksesta ovat pääsääntöisesti tätä ankarammat. Tiedot jätevedenpuhdistamoille tulevasta ja vesistöön lasketusta kuormituksesta ovat saatavilla ympäristöhallinnon OIVA-tietokannasta [22] ja useat vesihuoltolaitokset julkaisevat lisäksi verkossa vuosiraporttejaan. Myös jäteveden puhdistuksessa muodostuvan puhdistamolietteen käsittelyä, hyödyntämistä ja laadunvalvontaa säännellään tarkasti.

Vesihuoltolain mukaisia valvontaviranomaisia ovat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset sekä kunnan terveydensuojeluviranomainen ja kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Viranomaiset valvovat vesihuoltolaitosten ja kuntien toimintaa. Lisäksi kuluttaja-asiamies valvoo kuluttajansuojasäännösten noudattamista kuten oikeutta veden toimittamisen tai jäteveden poisjohtamisen keskeyttämiseen, ja kilpailuviranomaiset valvovat mahdollisia kilpailunrajoituksia.[2][8]

Riskienhallinta ja turvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuollon toiminnan ja talousveden laadun turvaamiseksi on monia työkaluja. Avain asemassa ovat vedenjakelun ja viemäröinnin keskeytymättömyys, talousveden riittävyys ja terveellisyys sekä varautuminen poikkeaviin olosuhteisiin. Vesihuoltolaitosten jakeluvarmuus on Suomessa keskimäärin hyvä, sillä jakelukatkosten kesto oli noin 10 min asiakasta kohden vuonna 2010.[1]

Jo vesihuoltopalvelujen suunnitteluvaiheessa on tavoitteena rakentaa varmatoiminen järjestelmä. Lisäksi toimintaa kehitetään ja turvataan, toiminnan riskejä kartoitetaan ja haittoja ehkäistään erilaisilla suunnitelmilla ja toimenpiteillä. Lakisääteisiä suunnitelmia ovat:

sekä vapaaehtoisia suunnitelmia ovat:

Vesityökortin suorittaminen on myös osaltaan lisännyt vesilaitoksilla toimivien henkilöiden tietoa riskeistä ja vesihygieniasta[38][39].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Välttämätön vesi 2012. Vesilaitosyhdistys. Viitattu 15.8.2012.
  2. a b c d e f g h i j k l Vesihuoltolaki 9.2.2001/119 Ajantasainen lainsäädäntö. 22.12.2009. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 3.8.2012.
  3. a b c d e f Katko, Tapio S.: Vettä! –Suomen vesihuollon kehitys kaupungeissa ja maaseudulla. Tampere: Vesi- ja viemärilaitosyhdistys, 1996. ISBN 952-5000-07-9.
  4. WWDR1: Water for People – water for life (pdf) (sivu 140) 2003. United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization (UNESCO) and Berghahn Books. Viitattu 1.8.2012. (englanniksi)
  5. Sullivan, C. A.; Meigh, J. R.; Fediw, T. S.: Derivation and Testing of the Water Poverty Index, Phase 1. Final Report. (pdf) (sivu 31) toukokuu 2002. The School of Oriental and African Studies, University of London. Viitattu 2.8.2012.
  6. Työryhmämuistio: Huoneistokohtaisten vesimittareiden käyttö ja vaikutukset rakennusten energiankulutukseen (pdf) (sivu 7) 2009. Ympäristöministeriö. Viitattu 5.9.2012.
  7. Miettinen, Ilkka ja Pursiainen, Anna: Pullotetut vedetkö talousvettä parempia Kansanterveys-lehti Nro 2/2008. 13.2.2008. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 23.11.2012.
  8. a b c d e Tolvanen, Jukka Pekka; Kaatra, Kai; Maunula, Markku: Vesihuoltolakiopas (pdf) 2002. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. Viitattu 11.9.2012.
  9. a b Silfverberg, Paul: Vesihuollon kehittämisen suuntaviivoja (pdf) (sivu 8) 2007. Helsinki: Vesilaitosyhdistys. Viitattu 6.9.2012.
  10. Haja-asutuksen jätevedet 3.12.2012. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 10.1.2013.
  11. Järvenpää, Minna: [civil.aalto.fi/fi/julkaisut/jarvenpaa.pdf Alueellisen vesihuoltolaitoksen perustaminen] (pdf) 2009. Espoo: Aalto-yliopisto, Yhdyskunta- ja ympäristötekniikan laitos. Viitattu 10.9.2012.
  12. Heino, Matti; Vanhala, Pentti; Vilonen, Kirsi ja Yli-Tolppa, Hanna: Vesiosuuskunnan ABC (pdf) Monisteita 160. 2005. Helsinki: Uudenmaan ympäristökeskus. Viitattu 17.9.2012.
  13. Vesiosuuskunta huolehtii yhteisön vesihuollosta Suomen vesihuolto-osuuskunnat ry. Viitattu 17.9.2012.
  14. a b c Terveydensuojelulaki 19.8.1994/763 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 15.8.2012.
  15. Ympäristönsuojelulaki 4.2.2000/86 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 17.9.2012.
  16. Vesilaki 27.5.2011/587 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 17.9.2012.
  17. Maankäyttö- ja rakennuslaki 5.2.1999/132 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 17.9.2012.
  18. a b Vesihuoltolaitoksen maksuja koskevat ohjeet ja suositukset. Helsinki: Vesi- ja viemärilaitosyhdistys, 2001. ISBN 952-5000-32-X.
  19. Malliohjelma – Valvontatutkimusohjelma vesilaitokselle Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Viitattu 17.9.2012.
  20. a b Ympäristönsuojeluasetus 18.2.2000/169 18.2.2000. Helsinki. Viitattu 15.1.2013.
  21. Valtioneuvoston asetus yhdyskuntajätevesistä 888/2006 12.10.2006. Helsinki. Viitattu 15.1.2013.
  22. OIVA – Ympäristö- ja paikkatietopalvelu asiantuntijoille 11.12.2012. Helsinki. Viitattu 15.1.2013.
  23. Talousveden laadun turvaaminen erityistilanteissa. Versio 2.0 (doc) 1.4.2009. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Viitattu 18.9.2012.
  24. a b Vikman, Hannu & Arosilta, Anna: Vesihuollon erityistilanteet ja niihin varautuminen (pdf) Ympäristöopas 128. 2006. Maa- ja metsätalousministeriö, Huoltovarmuuskeskus ja Suomen ympäristökeskus. Viitattu 18.9.2012.
  25. Vesihuollon erityistilannetyöryhmän loppuraportti – Ehdotukset toimenpiteiksi vesihuollon varautumisen kehittämiseksi (pdf) 2005. Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö. Viitattu 18.9.2012.
  26. Valmiuslaki 29.11.2011/1552 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 16.1.2013.
  27. Korhonen, Jussi & Ström, Markku: Kunnan valmiussuunnitelman yleisen osan malli ja ohje sen käyttöön (pdf) D-sarja, 2/2012. huhtikuu 2012. Pelastusopisto. Viitattu 18.9.2012.
  28. Kunnan vesihuollon kehittämissuunnitelma – hyviä suunnittelukäytäntöjä (pdf) Ympäristöopas. 2008. Tampere: Pirkanmaan ympäristökeskus. Viitattu 18.9.2012.
  29. Malliohjelma – Valvontatutkimusohjelma vesilaitokselle Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Viitattu 17.9.2012.
  30. Pelastuslaki 29.4.2011/379 Ajantasainen lainsäädäntö. Finlex – Valtion säädöstietopankki. Viitattu 16.1.2013.
  31. Opas sammutusvesisuunnitelman laatimiseksi (pdf) 2011. Helsinki: Suomen kuntaliitto. Viitattu 18.9.2012.
  32. Asuinkiinteistön pelastussuunnitelman laadinta (pdf) 2012. Helsinki: Sisäasiainministeriö. Viitattu 18.9.2012.
  33. a b Isomäki, Eija; Valve, Matti; Kivimäki, Anna-Liisa & Lahti, Kirsti: Pienten pohjavesilaitosten ylläpito ja valvonta (pdf) Ympäristöopas. 2006. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. Viitattu 18.9.2012.
  34. Water Safety Plan Manual – Step-by-step risk management for drinking-water suppliers (pdf) 2009. Geneva: World Health Organization & International Water Association. Viitattu 18.9.2012. (englanniksi)
  35. Innala, Tuulia & Menonen, Juha: HAVERI –Hallintaan vesiriskit. Keinoja vesihuoltolaitosten riskienhallintaan (pdf) 2010. Suomen ympäristöopisto Sykli. Viitattu 18.9.2012.
  36. Rintala,Jari; Hyvärinen, Vesa; Illmer, Kari; Nylander, Esko; Pulkkinen, Pekka; Rantala, Pasi & Siiro, Pertti: Pohjavesialueiden suojelusuunnitelmat osana vesienhoidon järjestämistä - taustaselvitys (pdf) SYKEra7/2007. 2007. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. Viitattu 18.9.2012.
  37. Vesihuoltolaitoksen kriisiviestintäohje (pdf) Vesihuoltopooli. 2008. Helsinki: Vesi- ja viemärilaitosyhdistys. Viitattu 18.9.2012.
  38. Vesityökortti 2012. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto. Viitattu 12.9.2012.
  39. Vesilaitostekniikka ja hygienia. Helsinki: Vesilaitosyhdistys, 2012.