Suomalainen elokuva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Elokuva Suomessa
Finnishfilm.png
Luettelo suomalaisista elokuvista
1900- ja 1910-luku
1920-luku
1930-luku
1940-luku
1950-luku
1960-luku
1970-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku
2010-luku

Suomalainen elokuva on Suomessa tuotettua elokuvaa aina 1900-luvun alusta alkaen. Suomen autonomian aikana tuotettiin lähinnä lyhyitä elokuvapätkiä, mutta muutamaan ensimmäiseen vuosikymmeneen ei juurikaan nähty varsinaisia pitkiä elokuvia. Todellinen elokuvatuotanto alkoi 1920-luvulla mykkäelokuvilla, ja 1930-luvulla ala kasvoi täydeksi "elokuvateollisuudeksi". 1940-luvulla mikä tahansa elokuva keräsi 400 000 katsojaa ja, 1950-luku oli vielä suomalaisen elokuvan kulta-aikaa. 1960-luvun rakennemuutoksen ja television seurauksena elokuvien katsojamäärät romahtivat. Suomalainen elokuva kävi pohjalla 1970-luvulla, ja seuraava vuosikymmenkään ei tavoittanut yleisöä. 1990-luvulla suomalainen elokuvan arvostus heilui suurista kansainvälisistä voitoista äärimmäisiin pohjanoteerauksiin. 2000-luvun alussa alkoi nousu arvostuksen nykytasolle.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autonomian ajan yksittäiset elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiettävästi ensimmäinen suomalainen elokuvajuliste vuodelta 1897, tilaajana Oskar Alonen

Suomalaisen elokuvakulttuurin lähtökohdaksi on katsottu ranskalaisten Lumière-veljesten elokuvien esityksien aloittaminen Helsingissä 28. kesäkuuta 1896. Vuosisadan lopun aikana elokuvien esittäminen laajentui koko maahan ennen muuta kiertävien elokuvateatterien toiminnan myötä. Tunnetuin esittäjistä, "operatööreistä" kuten elokuvahistorian termi kuuluu, oli Oskar Alonen, jonka kiertue 1899 kattoi jo maantieteellisesti koko maan. Ensi yritykset pysyvän elokuvateatteritoiminnan vakiinnuttamiseksi epäonnistuivat, mutta 1900-luvun ensi vuosikymmenellä teatterien määrä eri paikkakunnilla alkoi kasvaa. Ensimmäisenä paikkansa vakiinnutti vuonna 1904 toimintansa aloittanut Maailman ympäri -elokuvateatteri. Sen omisti valokuvaamo Atelier Apollon perustaja Karl Emil Ståhlberg, joka oli tehnyt ensimmäiset avaukset elokuvien esittämiseksi jo 1800-luvun lopulta.

Elokuvien vakiintuneiden esityspaikkojen ja -mahdollisuuksien myötä syntyi myös tarve kotimaiseen elokuvatuotantoon. Helsingin Sirkusmaneesissa tilapäisesti toiminut American Biograph oli ensimmäinen elokuvia Suomessa valmistanut yhtiö. Ruotsalaiseksi arvellun yhtiön toimenkuvaan kuului myös elokuvien tekeminen esityspaikkakunnalla. Vuodenvaihteen 1904–1905 molemmin puolin Helsingissä esityksiä järjestänyt yritys esitti teatterissaan dokumenttielokuvia, joita se oli itse kuvannut kaupungissa. Ne eivät ole säilyneet nykypäivään.

Paras säilynyt näyte autonomian ajan lyhytelokuvista on vuonna 1911 Berliinin matkamessuille valmistunut elokuva Finland joka oli Atelier Apollon ja Suomen Matkailutoimiston yhteyteen perustetun messukomitean yhteinen tuote. Lähes puolen tunnin kokonaisuus on syntynyt noin 30 lyhytelokuvasta.[1] Ensimmäinen näytelmäelokuva oli käsikirjoituskilpailun tuloksena syntynyt Salaviinanpolttajat vuonna 1907. Sen tekijäkuntaan kuului monta elokuvan uranuurtajana pidettävää henkilöä. Sitten ei 15 vuoteen nähty kuin yksittäisiä pitkiä elokuvia.

Suomalainen elokuva syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustaja Erkki Karu (vas.) ja Eino Kari vuonna 1927.

Autonomian ajan elokuvatuotanto ei vakiinnuttanut asemaansa. Suomalaisen elokuvateollisuuden rakentamisen näkökulmasta tärkein yhtiö koko 1920-luvun oli vuonna 1919 perustettu Suomen Filmikuvaamo, jonka muutettiin vuonna 1921 Suomi-Filmiksi. Yhtiön johdossa toimineen Erkki Karun (1887–1935) panos oli ratkaiseva sekä taiteellisesta että yritystoiminnan näkökulmasta. Karu oli kuolemaansa saakka keskeinen toimija kahden suurimman elokuvayhtiön, Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden perustajana, johtajana ja ohjaaja-käsikirjoittajana. Suomi-Filmin lyhenne on yleisesti Su-Fi, joka on historiankirjoittajien luomus; Suomen Filmiteollisuudesta käytetään sen logosta tuttua lyhennettä SF.

Elokuva-ala laajeni jo 1920-luvun alussa siinä mielessä, että sanomalehdissä alettiin arvostella elokuvia, yleensä nimimerkin suojissa. Elokuva oli nimenä keksitty vuonna 1927. Muita tohtori Artturi Kanniston keksintöjä tuolloin olivat sanat elokuvateatteri ja valkokangas. Sitä ennen puhuttiin elävistä kuvista, elävistä valokuvista, filminäytelmistä ja valkoisesta kankaasta. Karun suomalaiskansallinen linja on nähtävissä hänen ohjauksissaan Nummisuutarit (1923) ja kansainvälistäkin arvostusta saaneessa elokuvassa Koskenlaskijan morsian (1923) sekä armeijaa propagoineessa trilogiassa, jonka muodostivat Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934).

1920-luvulla toiveita herättävää laajaa kansainvälistä levitystä sai myös ensi kerran jo vuonna 1911 kuvattu, mutta teknisistä syistä silloin vaille julkista esitystä jäänyt Anna-Liisa. Vuoden 1922 version, joka myytiin Ruotsiin, Norjaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ohjasivat jo Salaviinanpolttajissa mukana olleet Teuvo Puro ja Jussi Snellman. Anna-Liisan kuvaajana toimi Karun Suomeen löytämä Kurt Jäger, joka rakensi Suomi-Filmille tarvittavat laboratoriot. Ensimmäisen maailmansodan lentäjänä toiminut Jäger aloitti Suomessa ilmakuvauksen, jolle löytyi käyttöä erityisesti dokumenttielokuvassa.

Elokuva on leimallisesti kansainvälistä. Jäger ei ollut ainoa ulkomaalainen toimija Suomen elokuva-alan alkuvaiheissa. Elokuvantekijöiksi nousivat jo 1920-luvulla monet seuraavalta, äänielokuvan vuosikymmeneltä tutut elokuvantekijät: Valentin Vaala ja Theodor Tugai. Vaala oli venäläistä sukua, Tugain eli Teuvo Tulion sukuhaarat veivät Venäjälle ja jopa Iranin aristokratiaan. Jäger oli saksalainen, ja ensimmäisen näytelmäelokuvan kuvaaja Frans Engström oli muuttanut Ruotsista Suomeen. Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomeen saapui Virosta Viron ensimmäisen näytelmäelokuvan ohjannut Theodor Luts. Muita keskeisiä ohjaajia olivat jo 1920-luvulla Kalle Kaarna ja kirjailija Juhani Ahon pojat, suomalaisen dokumentaarielokuvan pioneereihin laskettavat Heikki Aho ja Björn Soldan.

Ulkomaalaisten suuresta osuudesta huolimatta elokuvien aiheet löytyivät suomalaiselta maaseudulta. Poikkeuksia on oikeastaan vain kolme: Erkki Karun komedia Suvinen satu, Kurt Jägerin ja Ragnar Hartwallin kansainvälisyyttä tavoitellut Elämän maantiellä (1927) ja Carl von Haartmanin jännityselokuva Korkein voitto (1929). Von Haartmanin ura oli muutenkin kansainvälinen, hän eli yläluokkaista elämää, valmisti yhteistyöelokuvia väliin epäonnistuenkin saksalaisten hankkeissa ja oli aiemmin toiminut jonkin aikaa myös Hollywoodissa William Wellmanin sotilasneuvonantajana kuuluissa lentosotaelokuvassa Siivet (Wings).

Kansainvälisen pääoman tulolla oli kansallisen elokuvayrittämisen kannalta myös riskinsä. Elokuvien esittäminen oli vuosina 1926–1928 vaarassa joutua suurten kansainvälisten elokuvatoimistojen valtaan. Ruotsalaisen Gustaf Molinin hanke tyssäsi kuitenkin saksalais-amerikkalaisen kartellin kaatumiseen kesällä 1928. Sen jälkeen suuret amerikkalaiset yhtiöt perustivat Suomeen oman toimistonsa, ja saksalaisen UFA:n edustus tuli suomalaisille yhtiöille, vuodesta 1933 lähtien Adams-Filmille. Molinin Oy Kosmos-Filmi ja siihen kuuluneet elokuvateatterit jatkoivat olemassaoloaan vielä pitkään.

Dokumenttielokuvalle tyypilliset alalajit ovat tilauselokuvan käytännön tulosta 1920-luvulta: propaganda- , järjestö-, teollisuus-, yritys-, urheilu-, opetus- ja tiede-elokuvat sekä uutisfilmit muokkaantuivat vähitellen tutuiksi elokuvan muodoiksi katsojille. 1920-luvun tärkein lyhytelokuvavalmistamo oli Suomi-Filmi, jonka johtajan Erkki Karun merkittävin menestys oli juuri dokumenttielokuvassa. Vuonna 1922 maailmanmarkkinoille saatettiin ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyönä valmistama Finlandia, kansakuntaa mainostava propagandafilmi, joka osoittautui maailmanmenestykseksi. Sillä on laskettu olleen yli kuusi miljoonaa katsojaa eri puolella maailmaa. Yli puolitoistatuntisesta elokuvasta on säilynyt nykypäivään vain murto-osa.

Filmiteollisuuden aika alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaimokkeen kuvaus Suomi-Filmin studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo.

Suomalainen filmiteollisuus syntyi varsinaisesti 1930-luvulla. Vuosikymmen aloitettiin lähes tyhjästä ja kasvoi alle kymmennessä vuodessa korkealaatuiseksi viihdealaksi. Kultakausi katkesi talvisodan syttymiseen marraskuussa 1939. Ensimmäiset äänielokuvat olivat alkeellisia, mutta ala kohentui kun Suomi-Filmin rinnalle syntyi 1934 toinen suurtuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus.[2]

Vuonna 1934 Risto Orko ohjasi ohjasi peräti miljoonan, siis silloin joka neljännen, suomalaisen katsojan saavuttaneen elokuvan Siltalan pehtoori.[2] Suomi-Filmin johdossa vuonna 1933 aloittanut Orkko palkkasi korkeatasoisia ohjaajia ja antoi heille suuret vapaudet luovuuteen. Ensimmäinen ja pitkäaikaiseksi osoittautunut kiinnitys oli Valentin Vaala, joka osoittikin monipuolisuutensa maalaisdraamoissa, melodraamoissa ja kaupunkikomedioissa. Häntä seurasivat Orvo Saarikivi, Ilmari Unho ja Wilho Ilmari. Vastaavasti Toivo Särkän johtama Suomen Filmiteollisuus oli maalaismaisempi ja teki sarjatuotantoa. Kansaomainen komiikka nousi 1930-luvulla esille tähtinään Aku Korhonen ja Uuno Laakso. Vastaavasti nähtiin suuria romanttisia tähtiä kuten Regina Linnanheimo, Helena Kara ja Irma Seikkula sekä suurimpina Tauno Palo ja Ansa Ikonen.[3]

1930-luvun loppupuolella elokuvayhtiöiden suomalaiskansallinen linja ylsi nationalistisiin aatedraamoihin, joista tunnetuimmat olivat Suomen Filmiteollisuuden johtaja T. J. Särkän ohjaama Helmikuun manifesti (1939) sekä Suomi-Filmin johtajan Risto Orkon ohjaama Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). Näihin voi lisätä myös monipuolisen sensuurikohtalon jo sotavuosina omaavan elokuvan Isoviha (1939), jonka ohjasi Kalle Kaarna. Ne joutuivat ainoina sotaa edeltävän ajan elokuvina esityskieltoon sodan jälkeen, sillä niitä arveltiin poliittisesti vihamieliseksi suhteessa venäläisiin ja Neuvostoliittoon.[4]

Aatedraamoista sodan elokuvaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loviisan kuvaukset kesällä 1946. Vaunussa Reino Häkälä ja Tauno Palo.

Toinen maailmansota vuosina 1939–1944 pysäytti suomalaisen elokuvan kehityksen. Talvisodan aikana valmistui vain yksi elokuva. Moskovan rauhan ajalla valkokankaille saatettu romanttinen Kulkurin valssi sai kuitenkin valtaisan suosion ja horjumattoman maineen suomalaisena elokuvaklassikkona. Muita suosittuja, jopa elokuvasarjoiksi kasvaneita aiheita tarjosi esimerkiksi ydinperheen tapahtumia kuvaava Suomisen perhe. Suomen Filmiteollisuus valmisti sarjaan 1950-luvun loppuun mennessä kuusi elokuvaa. Useimmat niistä olivat Orvo Saarikiven ohjaamia.

Nationalististen aatedraamojen kaltaisia poliittisluonteisia elokuvia sodan aikana ei montaa ilmestynyt. Risto Orkon Armas J. Pullan hahmoihin perustuvat Ryhmy ja Romppais-elokuvat (Ryhmy ja Romppainen, 1941 ja Jees ja just 1943) jäivät hänen viimeisiksi ohjaustöiksi lukuun ottamatta vuonna 1980 valmistunutta neuvostoyhteistyössä tehtyä elokuvaa, uusintaversiota klassikosta Tulitikkuja lainaamassa. Erityisesti on kuitenkin mainittava Ilmari Unhon Suomi-Filmin 25-vuotisfilmiksi ohjaama Kirkastettu sydän (1943), jonka isänmaallinen paatos herätti tunteita omana aikanaankin. Näiden elokuvien esittäminen sodan jälkeen ei ollut ulkopoliittisista syistä helppoa edes televisioaikana.

Sota-ajan elokuvien enemmistö oli kuitenkin enimmäkseen komedioita tai romanttisia tunteita välittäviä elokuvia, mahtuipa joukkoon sota-ajan resurssit ottaen yllättävän monta pukudraamaakin.[4] Elokuvien painopisteinä olivat sosiaalisen identiteetin ja seksuaalisuuden tarkastelu.[5] Aikakauden kuuluisimpia näyttelijöitä olivat Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.

Sodan jälkeisen pula-ajan hellitettyä elokuvan tilanne kuitenkin parani – hetkellisesti, sillä television yleistyttyä elokuvan yleisöt vähenivät. Ennätysyleisöt saatiin 1948, aikana jolloin kevyet aiheet saivat rinnalleen joukon varsin vakavia ongelmaelokuvia. Ongelmaelokuvan on tyypillinen sodanjälkeinen lajityyppi monissa kansallisissa elokuvakulttuureissa. Eri maissa se sai omia painotuksiaan ja sen mukaisesti nimiä, joista tunnetuimmat olivat neorealismi (Italia), dokumentaarinen neorealismi (Ranska), ongelmaelokuva (Iso-Britannia) ja film noir (Yhdysvallat). Vuosina 1944–1948 Suomessa valmistetuista 81 elokuvasta 30 % (25) voidaan laskea ongelmaelokuviksi. Ne käsittelivät rikoksia, alkoholismia, avioeroja, sukupuolitauteja, lapsettomuutta, vapaita seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia, itsemurhia ja esimerkiksi sodan jälkiseurauksiin liittyviä fyysisiä ja psyykkisiä sosiaalisia ongelmia. Olojen vapauduttua myös elokuvaohjelmisto keventyi. Suosittuja elokuvagenrejä olivat muun muassa komedialliset hupailut kuten Rillumarei-sarja ja Pekka ja Pätkä -elokuvat sekä perinteinen tukkilaisromantiikka ja sodan yli jatkuneet sotilasfarssit.

Kulta-ajan viimeinen vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edvin Laine ohjasi kaikkien aikojen katsotuimman suomalaisen elokuvan Tuntematon sotilaan.

1950-luvun suurin menestys oli vuonna 1955 julkaistu, Väinö Linnan romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas, jonka ohjasi Edvin Laine. Elokuvasta on tullut suomalaisuuden ja sota-ajan ikoni, sillä se esitetään perinteisesti Ylen televisiokanavilla jokaisena itsenäisyyspäivänä. Tuntematon sotilas on yhä kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa[6] ja se sai menestystä myös ulkomailla. Yhtiölleen Suomen Filmiteollisuudelle elokuva kuitenkin koitui kohtalokkaaksi, sillä verotussyistä uuteen tuotantoon ohjatut voittorahat johtivat suureen elokuvien määrään, mutta heikentyneeseen laatuun. Poikkeus tästä on kuitenkin ensimmäinen suomalainen väreissä kuvattu kokoillan elokuva, T. J. Särkän ohjaus Juha vuodelta 1956.

1950-luvun huippuohjaajiksi nousivat edellisellä vuosikymmenellä debytoineet Edvin Laine, Matti Kassila ja Hannu Leminen, joka oli jo sotavuosien tunnetuimpia tekijöitä (esim. Valkoiset ruusut, 1943).

Kansainvälisesti tunnetuimmaksi ohjaajaksi on kuitenkin vakiintunut riippumattomana elokuvantekijänä toiminut Erik Blomberg (1913–1996). Hän oli ollut Nyrki Tapiovaaran tuottaja ja kuvaaja jo 1930-luvulla. Oma ura sai kansainvälistä ulottuvuutta kuitenkin vasta Lapin mytologiaan perustuvan Valkoisen peuran (1952) myötä. Ura jatkui klassikkofilmatisoinneilla, Maria Jotunin teokseen perustuvalla elokuvalla Kun on tunteet (1954) sekä Aleksis Kiven näytelmään pohjanneella elokuvalla Kihlaus (1955).

Suomalainen elokuva romahtaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi koki rakennemuutoksen vuosina 1965–1975, jolloin ihmiset muuttivat joukoittain maaseudulta kaupunkeihin ja Ruotsiin. Samaan aikaan yhteiskunta vapautui seksuaalisesti, poliittisesti ja alkoholikulttuurin suhteen. Tämä yhteiskunnan vanhojen arvojen murtuminen näkyi myös elokuvissa kun ihmiset etsivät uutta identitettiä.[7] Suomalaiset elokuvat olivat 1960-luvulla jyrkästi kahtia jakaantuneita. Kolme suurtuottajaa olivat vielä toiminnassa, ja niistä varsinkin Suomen Filmiteollisuus tuotti loppunsa edellä suuren määrän elokuvia, joiden laatu oli heikkoa. Loppu koitti ennen 1960-luvun puolivälissä, kun elokuvat myytiin televisiolle ja katsojat näkivät ne ilmaiseksi omalta kotisohvaltaan. Tämän seurauksena viimeistään elokuvateattereiden katsojamäärät romahtivat.[8]

Suomessa ei ollut vielä elokuville valtion tukijärjestelmää. Murroksen keskellä näyttelijät menivät pitkään lakkoon vuonna 1963, minkä seurauksena amatöörinäyttelijät miehittivät heikkotasoiset elokuvat. Suomalaiset elokuvantekijät eivät osanneet tehdä mitään aikakauteen sopivaa tuoretta tuotantoa. Vuosikymmenen lopussa Edvin Laine ohjasi kaksi suurelokuvaa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970), jotka tavoittivat yleisön, mutta olivat kuvakirjamaisia. Elokuvasarjan ansiosta vanhoista suurista tuotantoyhtiöistä jäi seuraavalle vuosikymmennelle enää jäljelle Fennada-Filmi. Uusista ohjaajanimistä työnsä aloittivat Maunu Kurkvaara, Risto Jarva, Jörn Donner sekä Mikko Niskanen, jonka elokuva Käpy selän alla (1966) nousi merkittäväksi nuorisoelokuvaksi. Samaten uusi farssien kuningas Spede Pasanen aloitti uraansa.[8]

Elokuva-ala elää pysähtyneisyyttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi[9] Katsojat
1972 810 020
1973 1 326 530
1974 932 170
1975 765 120
1976 980 780
1977 1 527 300
1978 1 787 520
1979 1 203 209

Suomalaista elokuva-alaa leimasi 1970-luvulla pysähtyneisyys. Yleiseurooppalainen "uusvasemmiston" ideat löysivät tiensä poliittisiin lauluihin ja teattereihin, mutta ei elokuviin.[10] Televisio oli vienyt suomalaiset elokuvankatsojat ja ehkäpä oireellisesti vuosikymmenen kehutuin elokuva Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) oli television tuottama.[11] Koko suomalaisen elokuva-alan heikoin vuosi oli 1974, jolloin nähtiin ainoastaan kaksi uuttaa pitkää elokuvaa.[10]

Harvoja järjestelmällisesti menestyksellisiä elokuvia tuotti Spede Pasanen, jonka tuotannot kannattelivat koko elokuvateatteri-instituutiota. Spede näytteli aluksi itse komedioidensa pääosat, mutta antoi tilaa uudelle luomukselleen Uuno Turhapurolle, jota esitti Vesa-Matti Loiri. Ajan kuva tiivistyi kahden miehen mässäilyyn luonnon keskellä Seppo Huunosen elokuvassa Lampaansyöjät (1972), kuten myös raadollinen Rauni Molbergin esikoisohjaus Maa on syntinen laulu (1973), joka huomattiin myös ulkomailla. Samaten Risto Jarva otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin hänen ehkä hienoimmassa elokuvassaan Yhden miehen sota (1973), joka joutui odottamaan lähes vuoden verran ensi-iltaansa. Ruotsin mallin mukainen elokuvien tukijärjestelmä oli vielä alkukantimissaan ja politisoitunut, joten se ei kantanut vielä 1970-luvulla hedelmää.[11]

Arvaamaton vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Katsojat
1980 1 527 457
1981 1 286 483
1982 1 466 910
1983 1 071 711
1984 1 487 342
1985 1 446 530
1986 1 433 250
1987 958 923
1988 757 977
1989 535 020

Häilyväisen 1970-luvun jälkeen suomalainen elokuva jatkoi arvaamattomuudessa. Toisaalta satsattiin taide-elokuviin ja toisaalta populaarielokuviin, mutta kummassakaan ei juuri saavutettu menestystä.[12] 1980-luvun nousukauden mukana levisi juppikulttuuri, joka sai myös elokuvansa Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa (1987). Sota palasi aihepiiriksi useissa elokuvissa, kuten Pakkasvirran Pedon merkki (1981), Rauni Molbergin uudelleenfilmatisoima Tuntematon sotilas (1985) ja Pekka Parikan Talvisota (1989).[13]

Vuosikymmennellä nähtiin myös ensimmäiset kansainväliset läpimurrot. Renny Harlin raivasi tiensä Hollywoodin elokuvamaailman isojen tuotantojen ohjaajaksi. Samaten Kaurismäen veljekset aloittivat kansainvälisen maineen keräämisen Aku Kaurismäen kirjoittamalla ja Mika Kaurimäen ohjaamalla elokuvalla Arvottomat (1982). 1980-luvulla elokuvien tuotanto oli erittäin laajaa ja esimerkiksi vuonna 1984 tuotettiin 30 elokuvaa, joka oli yhtä monta kuin ennätysvuona 1955. Toisaalta keskimääräiset katsojamäärät olivat hyvin alhaiset.[13]

Suomalaisen elokuvan uusi nousu 1990-luvun lopulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Katsojat
1990 854 220
1991 783 900
1992 588 600
1993 362 250
1994 230 010
1995 531 031
1996 190 058
1997 307 246
1998 663 039
1999 1 757 407

Suomalaisen elokuvan asema heilui rajusti 1990-luvulla. Ne saavuttivat niin kansainvälisiä voittojia kuin tappioita kotikentällä ja lamaantumista. Julkinen kirjoittelu saattoi syyttää alan toimintaa köyhäksi ja jopa vastuuttomaksi.[14] Suomi liittyi Euroopan unioniin 1995, mutta elokuvien aiheet pysyivät kansallisina ilman juurikaan uusia vaikutteita manner-Euroopasta. Suomalaisissa elokuvissa näkyi television vaikutus ja läsnäolo. Kaupunkikuvauksissa tiivistyvät uudet ajat ja tyylit kuten Lauri Törhösen Insiders (1989) ja Claes Olssonin Akvaariorakkaus (1993).[15] Vastapainona tälle oli maalaisnostalgiaa edustanut 1990-luvun näkyvin ohjaajatulokas Markku Pölönen elokuvillaan Onnen maa (1993), Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998).[16]

1990-luvulla nähtiin myös uuden naisohjaajasukupolven läpimurto. Pirjo Honkasalo ohjasi Tulennielijän (1999), Auli Mantila Neitoperhon (1997) ja Kaisa Rastimo Säädyllisen murhenäytelmän (1998). Lisäksi Taru Mäkelä ohjasi sotaa käsitteleviä elokuvia. Myös Suomessa vähän harrastettu kauhugenre sai oman edustajansa Olli Soinion elokuvalla Kadunlakaisijat (1991). Samalla vuosikymmennellä nähtiin myös entistä ammattimaisemman ja kaupallisemman tuotantokulttuurin rantautuminen.[15] Katsojaluvut olivat koko vuosikymmenen varsin matalat, kunnes keväällä 1999 neljä suomalaista elokuvaa, Raimo O. Niemen Poika ja ilves, Olli Saarelan Rukajärven tie, Aleksi Mäkelän Häjyt sekä Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen, olivat katsotuimmat.[14] Tästä alkoi näihin päiviin jatkunut suomalaisen elokuvan renessanssi.

Suomalaisen elokuvan uudet tuulet uudella vuosituhannella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Katsojat
2000 1 042 309
2001 675 262
2002 1 338 363
2003 1 690 682
2004 1 018 481
2005 942 423
2006 1 573 995
2007 1 289 432
2008 1 171 909
2009 1 289 432

Vuosituhannen vaihteen keskeinen suunta oli paluu kansalliseen perinteeseen ja identiteetin etsintään. Tämä näkyy Jatkosotaa käsittelevissä elokuvissa Olli Saarelan Rukajärven tie, Taru Mäkelän Pikkusisar tai Lauri Törhösen Hylätyt talot, autiot pihat (2000). Menneisyyden maalaisnostalagiaa edustivat Markku Pölösen Badding (2000) ja Koirankynnen leikkaaja (2004). Menneitä taiteiljasuuruuksia muisteltiin elämäkertaelokuvissa, kuten Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen, Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003) sekä Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002).[16]

Nuoret nousivat pääosaan uuden vuosituhannen yhteiskunnasta kertovissa elokuvissa Jarmo Lampelan Joki (2001), Eila (2003), Johanna Vuoksenmaan Nousukausi (2003), Auli Mantilan Ystäväni Henry (2004), Aku Louhimiehen Paha maa (2005) ja Claes Olssonin Onnen varjot (2005). Nuorten tarinoita löytyi niin urheilusta kuten Simo Halisen Cyclomania (2001) ja Joona Tenan FC Venus (2005), rakkaudesta kuten Aku Louhimiehen Levottomat (2000) ja Kuutamolla (2002) tai kasvusta kuten Matti Ijäksen Haaveiden kehä (2002), Arto Koskisen Kahlekuningas (2002) ja Dome Karukosken Tyttö sinä olet tähti (2005) tai nuorisorikollisuudesta kuten Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003) tai Perttu Lepän Helmiä ja sikoja (2003). Uudella vuosituhannalle nähtiin myös lastenelokuvia kuten Olli Saarelan Rölli ja metsänhenki (2001), Kaisa Rastimon Heinähattu ja Vilttitossu (2002), Klaus Härön Näkymätön Elina (2003) ja Liisa Helmisen Pelikaanimies (2004).[16]

Uusin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Katsojat
2010 2 072 424
2011 1 209 548
2012 2 380 608
2013 1 552 889

2010-luku käynnistyi suomalaisen elokuvan kannalta komeasti. Vuonna 2010 peräti viisi elokuvaa keräsi yli 200 000 katsojaa: Napapiirin sankarit (334 943), Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (325 484), Prinsessa (279 698), Havukka-ahon ajattelija (215 965) ja Rare Exports (206 835).[17] Suomalaisten elokuvien kokonaiskatsojamäärä nousi vuonna 2010 yli kahteen miljoonaan, mikä oli korkein kokonaiskatsojamäärä sen jälkeen kun Suomen elokuvasäätiö aloitti tilastoinnin vuonna 1972.

Vuonna 2011 katsojia oli merkittävästi vähemmän, ja ainoastaan Reijo Mäen romaaniin perustuva jännityselokuva Vares – Pahan suudelma sai yli 200 000 katsojaa.[18] Vuonna 2012 päästiin kuitenkin jälleen uuteen ennätykseen lähes 2,4 miljoonalla katsojalla.[19] Vuoden 2012 katsotuimpia elokuvia olivat Risto Räppääjä ja viileä Venla (309 388), Tie pohjoiseen (264 830) ja Sofi Oksasen romaaniin perustuva Puhdistus (208 084).[19]

Vuonna 2013 ensi-iltaan tuli 36 pitkää kotimaista elokuvaa. Katsotuimpia olivat Johanna Vuoksenmaan komedia 21 tapaa pilata avioliitto (403 045 katsojaa, Suomen kaikkien aikojen katsotuin naisohjaajan elokuva[20]), Rölli ja kultainen avain (204 459) ja Leijonasydän (198 817). Kävijämäärät kuitenkin laskivat ennätysvuodesta 1,5 miljoonaan.[21]

Suomalainen kauhuelokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kauhuelementtejä sisältänyt suomalainen elokuva oli Teuvo Puron ohjaama Noidan kirot vuodelta 1927.[22] Sitä ennen oli jo Carl Fager ohjannut goottilaista kauhukuvastoa hyödyntävän yritelmän Rautakylän vanha parooni (1923)[23]. Muita varhaisia lajityyppiä vähintään sivuavia suomalaiselokuvia olivat Linnaisten vihreä kamari (1945), Valkoinen peura (1952), Noita palaa elämään (1952) ja Kummituskievari (1954).[24] Valkoista peuraa lukuun ottamatta näissä elokuvissa yliluonnollinen saa yleensä jonkinlaisen rationaalisen selityksen.[25]

Vuonna 1988 valmistuneen Kuutamosonaatin on katsottu aloittaneen suomalaisen kauhuelokuvan ”uuden aallon”.[26] Se hyödyntää varsinkin 1970-luvulla suosittua kauhuelokuvan aihetta syrjäseuduilla elävästä degeneroituneesta perheestä (esimerkiksi Texasin moottorisahamurhat).[27] Kuutamosonaatin jatko-osa Kadunlakaisijat sai ensi-iltansa 1991. Vuonna 2008 sai ensi-iltansa suomalainen Sauna -kauhuelokuva, joka ravisteli kuitenkin ennakkoluuloja isolla kädellä kaapatessaan peräti seitsemän kappaletta vuoden 2008 Jussi-ehdokkuuksista ja vieden niistä lopulta kolme. Vuonna 2009 sai ensi-iltansa suomalainen Skeleton Crew.

Menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen elokuva ei ole menestynyt ulkomailla, Kaurismäen veljesten ollessa ainoa poikkeus tästä linjasta. Suomalaiset katsoivat elokuvia paljon 1950-luvun loppuun, joka ylläpiti kotimarkkinaa. Kaikki myöhemmätkään elokuvat eivät ole tuottaneet tappioita, lähinnä komediat ja osa sotafilmeistä olivat tuottoisia 1990-luvulle asti. Suomen elokuvasäätiön väitetään rahoittaessaan elokuvia olevan haluton ottamaan riskejä, joka johtunee jaettavan rahanmäärän pienuudesta. Pienten elokuvan tekobudjettien Suomessa on löytynyt elokuvien tekijöitä, jotka eivät tee elokuvia rahalla vaan pikemminkin elämäntapana. Kaupallinen menetystuottaja Spede Pasanen tuotti itse omat elokuvansa. Hän teki filmit nopeasti, studiomaisesti likimain vakiotiimillä ja menestyi pitkään erityisen hyvin, vaikkei saanut kriitikoiden arvostusta. Speden suosituimpia luomuksia on muun muassa Uuno Turhapuro -elokuvasarja.

Pasasen jälkeen Suomen kaupallisesti menestynein elokuvaohjaaja oli pitkään Timo Koivusalo, joka tunnetaan parhaiten Pekko Aikamiespojan luojana. Koivusalon elokuvat ovat keränneet paljon katsojia, mutta saaneet haukkuja kriitikoilta. Vuonna 2006 Koivusalolta ilmestyi elokuva, josta pitivät sekä kriitikot että katsojat. Kyseinen elokuva on nimeltään Kalteva torni ja se kertoo skitsofreenikon matkasta Italiaan.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja myydyin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on onnistunut keräämään filmeilleen kansainvälistä arvostelu- ja yleisömenestystä erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Hänen elokuvansa ovat keränneet paljon huomiota myös palkintogaaloissa, kuten Cannesin elokuvajuhlilla. Kaurismäen elokuva Mies vailla menneisyyttä on maailmanlaajuisesti menestyneimpiä, ellei jopa menestynein suomalainen elokuva. Se voitti Cannesissa 2. palkinnon, Grand Prix'n, ja Kati Outinen sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Elokuva nimettiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Toinen kansainväliseen levitykseen päässyt suomalaiselokuva on vuonna 2006 ensi-iltansa saanut suomalais-kiinalaisena yhteistyönä valmistettu Jadesoturi, jota esitettiin Suomen lisäksi myös Kiinassa.

Maailmanlaajuisesti menestynein suomalainen näyttelijä on Matti Pellonpää, joka palkittiin muun muassa Berliinin elokuvajuhlilla 1993 parhaana eurooppalaisena näyttelijänä Aki Kaurismäen elokuvasta Boheemielämää.

Laajaa kansainvälistä huomiota on saanut myös kunnianhimoinen amatöörihanke Star Wreck: In the Pirkinning, jota on ladattu internetistä noin yhdeksän miljoonaa kertaa.

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa suurimpia elokuva-alan tapahtumia ovat Jussi-gaala sekä Tampereen elokuvajuhlat. Jussit jakaa Filmiaura ry vuosittain parhaista saavutuksista kotimaisen elokuvan parissa. Jusseja on jaettu vuodesta 1944 asti. Tampereen elokuvajuhlat keräävät runsaasti kansainvälisiä kävijöitä ja ohjelmistoon kuuluu runsaasti sekä kotimaisia että ulkomaisia lyhytelokuvia.

Elokuva-arkisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) eli entisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVA) eli entisen Suomen elokuva-arkiston (SEA) ensisijainen tarkoitus on kotimaisen elokuvaperinnön pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville. KAVIn kokoelmista löytyy muun muassa elokuvia eri formaateissa, suomalaisten elokuvien valokuvia, julisteita ja käsikirjoituksia sekä eri elokuvayhtiöiden arkistoja. KAVIn toimenkuvaan kuuluu myös tutkimus- ja julkaisutoiminta. KAVI järjestää elokuvaesityksiä usealla paikkakunnalla. Helsingissä Orion-teatterin (Eerikinkatu 15) tiloja voi myös vuokrata. KAVI tarjoaa elokuviin liittyvää maksullista tietopalvelua. Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista löytyy myös Suomen suurin elokuva-aiheinen kirjasto sekä Elävän kuvan museo.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Peter von Bagh: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava: Suomen elokuva-arkisto, 2005. ISBN 951-1-12705-5.
  • Sedergren, Jari, 100 vuotta dokumenttielokuvaa, Mitä-Missä-Milloin 2005, Otava 2005.
  • Kari Salminen: Noidan nimet – Suomalaisen kauhun kootut selitykset. Filmihullu, 1989, nro 3, s. 34-38.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ilkka Kippola ja Jari Sedergren: Finland (1911) - ensimmäinen matkailuelokuva Suomesta
  2. a b von Bagh (2005), s. 419
  3. von Bagh (2005), s. 420
  4. a b Peter von Bagh, Elokuvan historia, s. 684. Otava, Keuruu 1998. Jari Sedergren, Taistelu elokuvasensuurista, 2006.
  5. Päivi Lehto-Trapnowski: Maitotyttö vai dynamiittityttö? Teoksessa Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Toim. Matti Peltonen. Helsinki, 1996.
  6. Katsotuimmat kotimaiset elokuvat kautta aikojen Suomen elokuva-arkisto. Viitattu 10.3.2007.
  7. von Bagh (2005), s. 566
  8. a b von Bagh (2005), s. 567
  9. Suomen elokuvasäätiö aloitti katsojalukujen keräämisen vuonna 1972. Tätä edeltäneet katsojaluvut ovat arvioita.
  10. a b von Bagh (2005), s. 605
  11. a b von Bagh (2005), s. 606
  12. von Bagh (2005), s. 626
  13. a b von Bagh (2005), s. 627
  14. a b von Bagh (2005), s. 679
  15. a b von Bagh (2005), s. 680
  16. a b c Toiviainen, Sakari: Suomalaisen elokuvan lyhyt historia Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Viitattu 27.2.2011.
  17. Top 20 kotimaista elokuvaa 2010 (pdf) (s. 22) Elokuvavuosi 2010. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 22.10.2013.
  18. Elokuvavuosi 2011 Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 22.10.2013.
  19. a b Elokuvavuosi 2012 (pdf) Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 22.10.2013.
  20. 21 tapaa pilata avioliitto on suomalaisen elokuvan historian katsotuin naisohjaajan elokuva Elokuvauutiset.fi. 16.8.2013. Viitattu 20.10.2014.
  21. Elokuvavuosi 2013 2014. Suomen elokuvasäätiö. Viitattu 20.10.2014.
  22. Lauri Löytökoski: Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa I 22.12.2006. Viitattu 17.3.2010.
  23. Outi Tuomela, Tonttujuttuja eläimellisiä eukkoja, 2001, viitattu 3.9.2013
  24. Salminen 1989, 36
  25. Salminen 1989, 37
  26. Lauri Löytökoski: Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II 22.12.2006. Viitattu 17.3.2010.
  27. Salminen 1989, 37–38

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomalainen elokuva.