Jarrutuskeskustelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jarrutuskeskusteluksi (engl. filibuster) kutsutaan parlamentaarisessa toimielimessä äänestyksen viivästämistä tai estämistä jatkuvilla puheenvuoroilla. Otollisissa olosuhteissa jarrutus voi antaa pienellekin ryhmälle mahdollisuuden estää tai ratkaisevasti lykätä vastustamaansa päätöstä.

Jarrutuskeskustelun mahdollisuuden tarjoaa monissa kansallisissa parlamenteissa oleva edustajien rajaton puheoikeus. Joidenkin maiden parlamenteissa puheoikeutta on kuitenkin rajoitettu esimerkiksi määräämällä, että puheen tulee liittyä käsiteltävään asiaan tai että puheenvuoroilla tai koko keskustelulla on jokin enimmäispituus.

Yhdysvaltain senaatti noudattaa sääntöjä, joiden mukaan kolmen viidesosan määräenemmistöllä (60 edustajaa sadasta) voidaan tehdä päätös puheoikeuden rajoittamisesta jonkin asian käsittelyssä jarruttamisen estämiseksi. Koska vähemmistöön jääneellä puolueella on usein tapana kaataa itselleen epämieluisat lakihankkeet juuri jarrutuskeskustelulla, edellyttää häiriötön mahdollisuus lakien säätämiseen yleensä sitä, että jonkin puolueen on saatava vähintään 60 edustajaa senaattiin.

Suomen eduskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen eduskunnan historiassa mittavaa jarrutuskeskustelua on käytetty muutaman kerran, toisinaan menestyksekkäästi.

Joulukuussa 1920 sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä jumiutti valtion seuraavan vuoden budjetin käsittelyn viime metreillä saadakseen huomiota sisällissodan punavankien armahtamiskysymykselle. Jarrutuskeskustelua jatkettiin 17.–19. joulukuuta perjantai-illasta sunnuntaiaamuun ympäri vuorokauden. Jarrutus lopetettiin, kun asialle oli saatu tarpeeksi huomiota.[1]

Tammikuun 22. 1935 alkaneilla ylimääräisillä valtiopäivillä oli tarkoitus säätää laki Helsingin yliopiston suomen- ja ruotsinkielisten professuurien määrästä. Ruotsinkielistä opetusta vastustaneet ns. aitosuomalaisen rintaman puolueiden (kokoomus, maalaisliitto ja IKL) kansanedustajat estivät hallituksen esityksen käsittelyn viisi ja puoli vuorokautta yötä päivää kestäneellä jarrutuskeskustelulla. Presidentti Svinhufvud määräsi lopulta valtiopäivät päätettäviksi.[2]

Kesäkuun lopussa 1957 SKDL:n eduskuntaryhmä esti lapsilisien tilapäisen leikkauksen jarruttamalla hallituksen lakiesityksen käsittelyä, kunnes se vanheni heinäkuun alkaessa (jolloin lapsilisät maksettiin).[3]

Maaliskuussa 1970 oikeisto-oppositio (kokoomus ja liberaalit) onnistui kaatamaan hallituksen esityksen yliopiston hallinnonuudistuksesta – eli ns. Mies ja ääni -periaatteen käyttöönotosta yliopiston hallinnossa – jarruttamalla lain käsittelyä seitsemän päivää, kunnes valtiopäivät oli lopetettava tulevien eduskuntavaalien vuoksi. Hallinnonuudistusta vastustaneet professorit tehtailivat maratonpuheita kansanedustajille. Lakiesitys raukesi vaalien myötä, eikä yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa hallintoa saatu koskaan Suomen yliopistoihin.[4] Jarrutuskeskustelun menestystä auttoi eduskunnan puhemies V. J. Sukselaisen myötämielisyys, sillä hän ei pakottanut jarruttajia puhumaan yötä myöten tai viikkonloppuna.

Kun Urho Kekkosen presidenttikautta jatkettiin poikkeuslailla 1973, poikkeuslain vastustajien ylipitkien puheenvuorojen katsottiin olevan jarruttamista.[5] Kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth aloitti jarrutuksen lukemalla ääneen kirjaa valiokunnan istunnossa; jälkeenpäin hän kiisti olleensa jarrutuksen aloittaja.[6] Victor Procopé myönsi Helsingin Sanomien mukaan, että käsittelyä pyrittiin hidastamaan, jotta ehdittäisiin kerätä kansalaisadressi.[7]

Jarrutuskeskustelua käytettiin Suomessa viimeksi vuonna 1994, kun joukko EU-skeptisiä kansanedustajia Paavo Väyrysen johdolla pyrki viivästyttämään päätöstä Suomen liittymisestä Euroopan Unioniin ratkaisevasti siten, että Ruotsin kansanäänestys EU-jäsenyydestä ehdittäisiin pitää ennen Suomen päätöstä. Hallituksen tarkoituksena oli, että Suomi päättäisi asiasta ennen Ruotsin kansanäänestystä. Kun jarrutus oli jatkunut neljä ja puoli vuorokautta yhtä soittoa, päätti puhemiesneuvosto 6. marraskuuta siirtää äänestystä viikkoa myöhemmin järjestettävän Ruotsin kansanäänestyksen yli.[8] Jarruttajat saavuttivat näin periaatteessa tavoitteensa, mutta koska Ruotsin äänestystulos oli EU-jäsenyydelle myönteinen, sillä ei ollut heidän toivomaansa vaikutusta lopputulokseen.

Elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Honka-Hallila, Helena: Eduskunta sosiaalisena työyhteisönä, teoksessa Hidén & Honka-Hallila: Miten eduskunta toimii, EDITA, Helsinki 2006.
  • Karjalainen, Tero: Maan etu vai puhdasta fasismia? Vuoden 1973 poikkeuslakikeskustelun retoriset ulottuvuudet eduskunnassa. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 2004. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Honka-Hallila, s. 261–262.
  2. Osmo Jussila, Seppo hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2009, s. 166. WSOY, Helsinki 2009.
  3. Honka-Hallila, s. 262.
  4. Honka-hallila, s. 262–263.
  5. Karjalainen 2004
  6. Karjalainen 2004, s. 78
  7. Karjalainen 2004, s. 80
  8. Honka-Hallila, s. 263–265.