Santeri Alkio
Sivulta puuttuu | Santeri Alkio | |
|---|---|
 Santeri Alkio |
|
| Kansanedustaja | |
|
1. kesäkuuta 1909 – 1. helmikuuta 1914 4. huhtikuuta 1917 – 4. syyskuuta 1922[1] |
|
| Vaalipiiri | Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri |
| Tiedot | |
| Syntynyt | 17. kesäkuuta 1862 Laihia, Suomen suurruhtinaskunta |
| Kuollut | 24. heinäkuuta 1930 (68 vuotta) Laihia, Suomi |
| Puolue | Nuorsuomalainen Puolue (–1907) Maalaisliitto (1907–) |
| Ammatti | kirjailija |
| Puoliso | Susanna Mannila (1884–1894) Anna Falenius (1896–1930) |
Santeri Alkio (vuoteen 1898 Aleksander Filander, 17. kesäkuuta 1862 Laihia – 24. heinäkuuta 1930 Laihia)[1] oli 1900-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, kirjailija ja toimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea Maalaisliiton (nykyisen Suomen Keskustan) perustajana ja ideologina.[2]
Santeri Alkio aloitti toimintansa Nuorsuomalaisessa Puolueessa mutta erosi puolueesta. Myöhemmin välttääkseen maalaisväestön joutumisen sosialismin pauloihin hän perusti vuonna 1906 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton, joka vuonna 1908 yhdistyi vähemmän aatteelliseen Suomen maalaisväestön liittoon. Hänestä tuli Maalaisliitto-puolueen eli nykyisen Keskustan pääideologi, ja häntä pidetään yhä Keskustan henkisenä isänä, minkä vuoksi puolueen piirissä edelleen puhutaan alkiolaisuudesta.
Alkio valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nuorsuomalaisten ja nuorsuomalaisen maalaisliiton vaaliliitosta. Eduskunnassa Alkio ryhtyi nopeasti yhteistoimintaan Maalaisliiton kanssa. Hän putosi eduskunnasta vaaleissa 1908 oltuaan Maalaisliiton ehdokkaana, mutta nousi takaisin 1909. Hän oli eduskunnassa vuosina 1909–1914 ja 1917–1922. Eduskunnan varapuhemiehenä hän oli vuodet 1917–1918, sekä sosiaaliministerinä 1919–1920. Toimiessaan sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa (15. elokuuta 1919 – 15. maaliskuuta 1920) hän oli raittiusmiehenä säätämässä Suomeen kieltolakia ja myös esitteli sen vastaavana ministerinä presidentti Ståhlbergin vahvistettavaksi.
Alkio oli myös erittäin tuottelias kirjailija sekä sanomalehti Ilkan perustaja ja päätoimittaja vuodesta 1906 vuoteen 1929.[1]
Alkion vanhemmat olivat Juho ja Maria (o.s. Jakku) Filander, ja hän oli naimisissa opettaja Anna Augusta Faleniuksen kanssa vuodesta 1896. Alkiota esittävä postimerkki julkaistiin 17. kesäkuuta 1962. Myös Alkio-opisto on nimetty hänen mukaansa.[3]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Alkion näkemyksiä
Alkio oli innokas demokratian ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. Hän johti nuorisoseuraliikettä, joka ennen kaikkea halusi puolustaa maalaiselämän arvoja sekä vaalia raittiutta ja terveitä elämäntapoja. Raittiusihanteen synnyttämä tavoite oli tuolloin yhteinen myös niin herätys- kuin työväenliikkeelläkin.
Alkiolle tärkeä ihanne oli itsekasvatus, jossa yksilö opetti itseään hyviin tapoihin ja harrastuksiin ja taisteli pahoja taipumuksiaan vastaan. Tätä ihannetta hän korosti nuorisoseurassa.[4]
Toisin kuin Maalaisliiton toinen varhainen johtohahmo Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännöllinen poliitikko. Hän asetti puolueelle korkeat tavoitteet, mutta ei ilmeisesti pystynyt kovin järkevästi ja käytännöllisesti selittämään, kuinka niihin päästään. Kalliolle tyypillistä sovitteluhalua ja yhteistyötä muiden puolueiden kanssa Alkio arvosteli mielistelynä. Sitä paitsi hän väitti, että Kallio kohteli muita maalaisliittolaisia kovemmin kuin muiden puolueiden jäseniä. Vetäydyttyään eduskunnasta takaisin kirjailijan ja toimittajan työhön vuonna 1922 Alkio ajoittain kommentoi poliittisia tapahtumia ja antoi neuvoja myös puoluetovereilleen. 1920-luvun loppupuolella Kallio antoi Alkiolle luvan neuvoa häntäkin, mutta ei luvannut noudattaa kaikkia hänen neuvojaan.[5]
1918 Alkio kannatti Suomen itsenäistymistä ja Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia. Hän oli kannattanut korkeimman valtiovallan riistämistä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta jo kesällä 1917 valtalain (Lex Tulenheimo) yhteydessä osana Suomen itsenäistymistä oikeiston vielä vastustaessa. Alkio piti venäläissotilaiden tukemaa punaisten kapinaa yrityksenä palauttaa Suomi Neuvosto-Venäjään: ”Sen [kapinan] tarkoituksena on tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys.” Suomen venäläisväestön suhteen Alkiolla oli tiukka linja: hän vaati eduskunnassa 1918 kaikkien maassa oleskelevien ei-kansalaisten karkottamista. Suomen tuolloisista noin 12000 venäläisestä vain noin 5000:lla oli Suomen kansalaisuus. Alkion linjaus tarkoitti myös sitä, että vallankumousta Suomeen paenneiden venäläisten oli jatkettava matkaa muualle.[6]
Alkio oli myös pasifisti. Maan Ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 edistyksellisesti myöhemmin osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta.[7]
Alkiota pidettiin vakaumuksellisena kristittynä, mutta hän toisaalta kannatti hyvin rehellistä omien epäilystensä tunnustamista. Hän oli vankasti uskonnonvapauden kannalla ja joskus arvosteli luterilaisen kirkon johtoa, mutta ei toisaalta halunnut liittyä vapaisiin herätysliikkeisiinkään. Vielä Paavo-poikansa käydessä rippikoulua 1910-luvun lopussa Alkio myönsi tälle, ettei hän silloin vielä pitänyt Jeesuksen kuolemaa lunastuksena. Ehtoollista Alkio piti ilmeisesti enemmän muistoateriana kuin Jeesuksen ruumiin ja veren nauttimisena. Ihanteellisena kristittynä Alkio uskoi, että parlamentarismin leviäminen oli osa Jumalan suunnitelmaa.[4].
Alkio on tuonut suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan useita nykyäänkin käytettäviä termejä. Näistä kuuluisimpia ovat esimerkiksi ”köyhän asia” ja ”edistyksen lippu”.
[muokkaa] Teoksia
- Teerelän perhe (1887)
- Puukkojunkkarit – kuvauksia nyrkkivallan ajalta (1894) (kokoteksti)
- Kylistä, kodeista ja vainioilta – kertomuksia ja kuvaelmia (1894)
- Murtavia voimia (1896) (kokoteksti)
- Jaakko Jaakonpoika (1913) (kokoteksti)
- Uusi aika (1914)
- Patriarkka (1916)
- Ihminen ja kansalainen (1919)
- Yhteiskunnallista ja valtiollista (1919)
- Maalaispolitiikkaa I–II (1919, 1921)
- Kootut teokset I–XIII (1919–1928)
- Valitut teokset (1953)
[muokkaa] Lähteet
- ↑ a b c * Santeri Alkio Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ Santeri Alkion 150-vuotisjuhla 2012 Suomen Keskusta
- ↑ Alkion Alkujuuret Aviisi
- ↑ a b Aulis J. Alanen: Santeri Alkio. WSOY, 1976. ISBN 9789510075296.
- ↑ Kari Hokkanen,: Kyösti Kallion elämäkerta I. 1873-1929. Söderström, 1986. ISBN 9510138762.
- ↑ Shenshin, Veronica: Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa, Aleksanteri-instituutti, s. 37
- ↑ Kuka Santeri Alkio? Sivistys
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kallio, Reino, Uuden sivistyksen nousu. Etelä-Pohjanmaan historia V. Vaasa 1988, s. 160–162.
- Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti : ihminen, yhteiskunta, ihmiskunta Santeri Alkion tuotannossa ja poliittisessa toiminnassa, s. 176. Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3803-5; ISSN 0496-7909; vol. 454.
- Santeri Alkio Gutenberg-projektissa, Alkion teoksia elektronisessa muodossa
- Santeri Alkion elämäkerta
- Santeri Alkio Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
- Juhani Mylly: Alkio, Santeri (1862 - 1930) (maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pekka Ahmavaara | Santeri Alkio (1907) | Gustaf Arokallio | Uuno Brander | Jonas Castrén | Eero Erkko | Lucina Hagman | Juho Haveri | Samuel Heiskanen | Nestor Huoponen | Mikko Knuutila | Karl William Koskelin | Pietari Kuisma | Pekka Leppänen | Albert Luoma | Antti Mikkola | Alli Nissinen | Pekka Pennanen | Matti Pesonen | Heikki Gabriel Renvall | Tahvo Riihelä | E. N. Setälä | Johan Snellman | Pehr Evind Svinhufvud | Carl Viljakainen | Kaarlo Wikman
Otto Karhi (1906–1909) | Kyösti Kallio (1909–1917) | Filip Saalasti (1917–1918) | Santeri Alkio (1918–1919) | Petter Vilhelm Heikkinen (1919–1940) | Viljami Kalliokoski (1940–1945) | V. J. Sukselainen (1945–1964) | Johannes Virolainen (1964–1980) | Paavo Väyrynen (1980–1990) | Esko Aho (1990–2002) | Anneli Jäätteenmäki (2002–2003) | Matti Vanhanen (2003–2010) | Mari Kiviniemi (2010–)
