Santeri Alkio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Santeri Alkio
Santeri Alkio2.jpg
Santeri Alkio
Suomen sosiaaliministeri
Kaarlo Castrénin hallitus
17.4.1919–15.8.1919
Vennolan I hallitus
15.8.1919–15.3.1920
Kansanedustaja
22.5.1907–31.7.1908
1.6.1909–1.2.1914
4.4.1917–4.9.1922[1]
Ryhmä/puolue Maalaisliiton eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 17. kesäkuuta 1862
Laihia, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut 24. heinäkuuta 1930 (68 vuotta)
Suomen lippu Laihia, Suomi
Puolue Nuorsuomalainen Puolue
(–1907)
Maalaisliitto (1907–)
Puoliso Susanna Mannila (1884–1894)
Anna Falenius (1896–1930)
Ammatti kirjailija

Santeri Alkio (vuoteen 1898 Aleksander Filander, 17. kesäkuuta 1862 Laihia24. heinäkuuta 1930 Laihia)[1] oli 1900-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, kirjailija ja toimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea Maalaisliiton (nykyisen Suomen Keskustan) perustajana ja ideologina.[2]

Alkio oli myös erittäin tuottelias kirjailija sekä sanomalehti Ilkan perustaja ja päätoimittaja vuodesta 1906 vuoteen 1929.[1] Oman nimensä lisäksi hän kirjoitti salanimillä Etelä-Pohjalainen ja Iiska Heikkiläinen [3]

Alkiota esittävä postimerkki julkaistiin 17. kesäkuuta 1962.

Alkio-opisto on nimetty hänen mukaansa.[4]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Santeri Alkio aloitti toimintansa Nuorsuomalaisessa Puolueessa mutta erosi puolueesta. Myöhemmin välttääkseen maalaisväestön joutumisen sosialismin pauloihin hän perusti vuonna 1906 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton, joka vuonna 1908 yhdistyi vähemmän aatteelliseen Suomen maalaisväestön liittoon. Hänestä tuli Maalaisliitto-puolueen eli nykyisen Keskustan pääideologi, ja häntä pidetään yhä Keskustan henkisenä isänä, minkä vuoksi puolueen piirissä edelleen puhutaan alkiolaisuudesta.

Alkio valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nuorsuomalaisten ja nuorsuomalaisen maalaisliiton vaaliliitosta. Eduskunnassa Alkio ryhtyi nopeasti yhteistoimintaan Maalaisliiton kanssa. Hän putosi eduskunnasta vaaleissa 1908 oltuaan Maalaisliiton ehdokkaana, mutta nousi takaisin 1909. Hän oli eduskunnassa vuosina 1909–1914 ja 1917–1922. Eduskunnan varapuhemiehenä hän oli vuodet 1917–1918, sekä sosiaaliministerinä 1919–1920. Toimiessaan sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa (15. elokuuta 1919 – 15. maaliskuuta 1920) hän oli raittiusmiehenä säätämässä Suomeen kieltolakia ja myös esitteli sen vastaavana ministerinä presidentti Ståhlbergin vahvistettavaksi.

Alkion näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkio oli innokas demokratian ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. Hän johti nuorisoseuraliikettä, joka ennen kaikkea halusi puolustaa maalaiselämän arvoja sekä vaalia raittiutta ja terveitä elämäntapoja. Raittiusihanteen synnyttämä tavoite oli tuolloin yhteinen myös niin herätys- kuin työväenliikkeelläkin.

Alkiolle tärkeä ihanne oli itsekasvatus, jossa yksilö opetti itseään hyviin tapoihin ja harrastuksiin ja taisteli pahoja taipumuksiaan vastaan. Tätä ihannetta hän korosti nuorisoseurassa.[5]

Toisin kuin Maalaisliiton toinen varhainen johtohahmo Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännöllinen poliitikko. Hän asetti puolueelle korkeat tavoitteet, mutta ei ilmeisesti pystynyt kovin järkevästi ja käytännöllisesti selittämään, kuinka niihin päästään. Kalliolle tyypillistä sovitteluhalua ja yhteistyötä muiden puolueiden kanssa Alkio arvosteli mielistelynä. Sitä paitsi hän väitti, että Kallio kohteli muita maalaisliittolaisia kovemmin kuin muiden puolueiden jäseniä. Vetäydyttyään eduskunnasta takaisin kirjailijan ja toimittajan työhön vuonna 1922 Alkio ajoittain kommentoi poliittisia tapahtumia ja antoi neuvoja myös puoluetovereilleen. 1920-luvun loppupuolella Kallio antoi Alkiolle luvan neuvoa häntäkin, mutta ei luvannut noudattaa kaikkia hänen neuvojaan.[6]

Vuonna 1917 Alkio kannatti Suomen itsenäistymistä ja Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia. Hän oli kannattanut korkeimman valtiovallan riistämistä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta jo kesällä 1917 valtalain yhteydessä osana Suomen itsenäistymistä oikeiston vielä vastustaessa. Alkio piti venäläissotilaiden tukemaa punaisten kapinaa yrityksenä palauttaa Suomi Neuvosto-Venäjään: ”Sen [kapinan] tarkoituksena on tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys.” Suomen venäläisväestön suhteen Alkiolla oli tiukka linja: hän vaati eduskunnassa 1918 kaikkien maassa oleskelevien ei-kansalaisten karkottamista. Suomen tuolloisista noin 12 000 venäläisestä vain noin 5 000:lla oli Suomen kansalaisuus. Alkion linjaus tarkoitti myös sitä, että vallankumousta Suomeen paenneiden venäläisten oli jatkettava matkaa muualle.[7]

Alkio oli myös pasifisti. Maan Ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta.[8]

Alkiota pidettiin vakaumuksellisena kristittynä, mutta hän toisaalta kannatti hyvin rehellistä omien epäilystensä tunnustamista. Hän oli vankasti uskonnonvapauden kannalla ja joskus arvosteli luterilaisen kirkon johtoa, mutta ei toisaalta halunnut liittyä vapaisiin herätysliikkeisiinkään. Vielä Paavo-poikansa käydessä rippikoulua 1910-luvun lopussa Alkio myönsi tälle, ettei hän silloin vielä pitänyt Jeesuksen kuolemaa lunastuksena. Ehtoollista Alkio piti ilmeisesti enemmän muistoateriana kuin Jeesuksen ruumiin ja veren nauttimisena. Ihanteellisena kristittynä Alkio uskoi, että parlamentarismin leviäminen oli osa Jumalan suunnitelmaa.[5].

Alkio on tuonut suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan useita nykyäänkin käytettäviä termejä. Näistä kuuluisimpia ovat esimerkiksi ”köyhän asia” ja ”edistyksen lippu”.lähde?

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkion vanhemmat olivat Juho ja Maria (o.s. Jakku) Filander, ja hän oli naimisissa opettaja Anna Augusta Faleniuksen kanssa vuodesta 1896. Vaasan hovioikeuden presidenttinä toiminut Paavo Alkio oli heidän poikansa.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Teerelän perhe (1887)
  • Puukkojunkkarit – kuvauksia nyrkkivallan ajalta (1894) (kokoteksti)
  • Kylistä, kodeista ja vainioilta – kertomuksia ja kuvaelmia (1894)
  • Murtavia voimia (1896) (kokoteksti)
  • Jaakko Jaakonpoika (1913) (kokoteksti)
  • Uusi aika (1914)
  • Patriarkka (1916)
  • Ihminen ja kansalainen (1919)
  • Yhteiskunnallista ja valtiollista (1919)
  • Maalaispolitiikkaa I–II (1919, 1921)
  • Kootut teokset I–XIII (1919–1928)
  • Valitut teokset (1953)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio. Helsinki: Maahenki, 2012. ISBN 978-952-5870-58-9.
  • Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti: Ihminen, yhteiskunta, ihmiskunta Santeri Alkion tuotannossa ja poliittisessa toiminnassa. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3803-5.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c * Santeri Alkio Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Santeri Alkion 150-vuotisjuhla 2012 Suomen Keskusta
  3. Kansalliskirjaston tietokanta Kansalliskirjasto. Viitattu 27.5.2012. (suomeksi)
  4. Alkion Alkujuuret Aviisi
  5. a b Aulis J. Alanen: Santeri Alkio. WSOY, 1976. ISBN 9789510075296.
  6. Kari Hokkanen,: Kyösti Kallion elämäkerta I. 1873–1929. Söderström, 1986. ISBN 9510138762.
  7. Shenshin, Veronica: Venäläiset ja venäläinen kulttuuri Suomessa, Aleksanteri-instituutti, s. 37
  8. Kuka Santeri Alkio? Sivistys

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Santeri Alkio.