Juho Niukkanen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Juho Niukkanen
Kallio and Niukkanen.jpg
Kyösti Kallio (vas.) ja Juho Niukkanen (oik.) 1920-luvulla
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri[1]
Kallion II hallitus[1]
31.12.1925 – 13.12.1926
Sunilan II hallitus[1]
21.3.1931 – 14.12.1932
Edeltäjä Kyösti Kallio[2]
Rolf Witting [3]
Seuraaja Wäinö Wuolijoki[4]
Eemil Linna[5]
Valtiovarainministeri[1]
Sunilan I hallitus[1]
17.12.1927 – 22.12.1928
Kallion IV hallitus[1]
7.10.1936 – 12.3.1937
Kekkosen IV hallitus[1]
9.7.1953 – 17.11.1953
Edeltäjä Hannes Ryömä[4]
Hugo Relander[5]
Viljo Rantala[6]
Seuraaja Hugo Relander[7]
Väinö Tanner[8]
Tuure Junnila[9]
Puolustusministeri[10]
Kallion III hallitus[1]
16.8.1929 – 4.7.1930
Cajanderin III hallitus[1]
12.3.1937 – 1.12.1939
Rydin I hallitus[1]
1.12.1939 – 27.3.1940
Edeltäjä Aimo Kaarlo Cajander[10]
Arvi Oksala[10]
Seuraaja Albin Manner[10]
Rudolf Walden[10]
Toinen maatalousministeri[1]
Vennolan II hallitus[1]
9.4.1921 – 2.6.1922
Kallion I hallitus[1]
14.11.1922 – 18.1.1924
Edeltäjä Eero Hahl[11]
A. K. Cajander[12]
Seuraaja A. K. Cajander[12]
Tiedot
Syntynyt 27. heinäkuuta 1888[13]
Kirvu[13]
Kuollut 17. toukokuuta 1954 (65 vuotta)[13]
Helsinki[13]
Puolue Maalaisliitto[13]
Puoliso Viivi Hupli[13]
Ammatti maanviljelijä[13]

Juhana (Juho) Niukkanen (27. heinäkuuta 1888 Kirvu17. toukokuuta 1954 Helsinki) oli suomalainen maanviljelijä ja poliitikko. Hän oli usean vuosikymmenen ajan Maalaisliiton tärkeimpiä johtomiehiä, moninkertainen ministeri ja yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista[14] sekä yleensä yksi niin sanotun ensimmäisen tasavallan tärkeimmistä poliittisista vaikuttajista. Hän oli eduskunnassa vuosina 1917–1933 ja 1936–1954. Niukkasen taktinen äly ja tapa tehdä politikkaa vaikuttivat siihen, että maalaisliittolaisista (ja myöhemmin keskustalaisista) syntyi näihin päiviin asti säilynyt kuva politiikassa ovelasti ryhmäetuja ajavina "lypsäjinä"lähde?. Varsinkin Etelä-Karjalan maalaisliittolaiset pitivät häntä "heimopäällikkönä"[15].

Ensimmäisen tasavallan poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niukkanen oli vanhaa talonpoikaissukua Karjalan kannakselta, keskikokoisen kirvulaisen maatilan vanhin poika. Hänellä ei ollut muuta koulutusta kuin veistokoulu ja kansanopisto. Juuri pienviljelijävaltaisesta Karjalan kannaksesta ja Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä tuli vuonna 1906 perustetun Maalaisliiton vahvimpia tukialueita, ja nuorisoseuraliikkeen kasvattamana Niukkanen oli puolueen toiminnassa mukana alusta asti. Taitavana organisaattorina hän kohosi jo nuorena kotiseutunsa johtavaksi hahmoksi puolueessa. Hän toimi myös jääkärivärvärinä (ks. Jääkäriliike) ja joutui piilottelemaan santarmeilta talven 1916–1917 "Hallan Ukon" eli kansanedustaja Juho Heikkisen talossa Hyrynsalmella. Niukkanen kuului tuolloin puolueensa selkeälinjaisimpiin itsenäisyysmiehiin.[15]

Niukkanen valittiin Maalaisliiton keskushallitukseen vuonna 1914 ja eduskuntaan ensi kertaa vuoden 1916 vaaleissa – kummassakin hän jatkoi sittemmin lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 1954 asti. Kansanedustajanuransa alussa hän esiintyi radikaalien maareformien innokkaana kannattajana. Niukkasen ura nousi puolueen nousun myötä; keväällä 1921 hän tuli apulaismaatalousministeriksi Vennolan II hallitukseen ja sitä seuranneeseen maalaisliittolaisen Kyösti Kallion I hallitukseen. Kallion II hallituksessa 1925–1926 hän oli jo kulkulaitosministeri ja J. E. Sunilan maalaisliittolaisessa vähemmistöhallituksessa 1927–1928 valtiovarainministeri. Niukkasesta tuli maalaisliiton pätevin ammattipoliitikko, jota pidettiin myös ovelana taktikkona ja pelurina. Hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä aiheita vuodesta toiseen olivat karjalaisten pienviljelijöiden etujen puolustaminen sekä maanpuolustusasiat. Monivuosikymmenisestä kansanedustajanurasta ja ajoittaisesta eduskuntaryhmän puheenjohtajuudesta huolimatta hän painottui selvästi kabinettipoliitiikkaan eikä istuntosalissa esiintymiseen. Vaikka hänet tunnettiinkin puolueensa "voimamiehenä" ja hän oli 1920–1930-lukujen hallitusten vakiokasvoja, Niukkasta ei koskaan valittu pääministeriksi, sillä häntä ei pidetty kokoavana hahmona vaan enemmän taitavana politikoijana. Hänestä ei tullut myöskään Maalaisliiton johtajaa, ainoastaan puolueen keskushallituksen varapuheenjohtajana.[15]

Niukkanen oli kuitenkin vaikutusvaltaisempi kuin monet ajan pääministerit ja tuli tunnetuksi kyvystään kaataa hallituksia, mitä edesauttoi Maalaisliiton jatkuva vaa'ankieliasema vasemmisto-oikeistoakselilla ja Niukkasen henkilökohtainen vaa'ankieliasema puolueen fraktioiden välissä. Maalaisliiton valitsijamiesten ohjailijana Niukkasen on katsottu ratkaisseen sekä Lauri Kristian Relanderin että P. E. Svinhufvudin valinnan presidentiksi, mikä kummallakin kerralla edellytti oman puolueen vahvimpien ehdokkaiden Kallion ja Sunilan syrjäyttämistä. Itse hän oli valitsijamiehenä vaaleissa 1925, 1931, 1937, 1940 ja 1943. Suurin taidonnäyte oli Ståhlbergiä preferoineen Maalaisliiton ryhmän piiskaaminen ojennukseen Svinhufvudin taakse vuoden 1931 presidentinvaaleissa. Niukkanen oli kookas ja kovaääninen, tarvittaessa pahasuinenkin. Hän käytti taitavasti hyväkseen Suojeluskuntien ylipäällikön kenraaliluutnantti Lauri Malmbergin juuri esittämää varoitusta siitä, etteivät suojeluskuntalaiset tulisi hyväksymään Ståhlbergia presidentiksi vaan tulisi ilmikapinalähde?. Kun Mäntsälän kapina aikanaan yhtä kaikki syttyi, Niukkanen oli ministerinä hallituksessa, jonka eroa kapinalliset vaativat, ja esiintyi tiukkana tasavallan puolustajana vaatien kapinan kukistamista voimakeinoin.[15]

Politiikan ohella Niukkanen istui useiden yritysten hallituksissa ja oli jossain vaiheessa kirvulaisen sahan ja tiilitehtaan omistaja.[13][15]

Raaputusjuttu ja valtakunnanoikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1933 levisi julkisuuteen tieto, että toimiessaan vuosikymmentä aiemmin apulaismaatalousministerinä Kallion hallituksessa Niukkanen oli valtioneuvoston istunnossa 6.11.1923 äänestänyt ministerien tuntuvan palkankorotuksen puolesta, mutta jälkeenpäin eduskunnan valtiovarainvaliokunnalle toimitettiin kokouspöytäkirja, jonka mukaan hän olisikin äänestänyt sitä vastaan. Niukkasen väitettiin väärentäneen pöytäkirjan pelastaakseen kasvonsa oman ryhmänsä edessä, joka vastusti palkankorotuksia (eduskunta hylkäsikin ne myöhemmin). Lehdistö nimesi kohutapauksen raaputusjutuksi, sillä pöytäkirjan väärennöksen sanottiin tapahtuneen raaputtamalla siitä ratkaiseva kohta pois. Niukkasen mukaan paljastuksen lähteenä ollut toimittaja Väinö F. Johanson yritti mustamaalata häntä motiivinaan poliittinen kosto, sillä Johanson oli ollut Mäntsälän kapinan kannattaja. Syytöksiä tuki julkisuudessa myös alkuperäisten tapahtumien aikainen oikeusministeri Otto Åkesson, jonka motiivit saattoivat myös olla poliittiset. Koska väitetty asiakirjaväärennös oli rikos, juttu meni presidentti Svinhufvudin päätöksellä valtakunnanoikeuteen. Oikeus käsitteli tapausta marraskuussa 1933 vain neljä päivää ja vapautti Niukkasen todisteiden puuttuessa, muttei myöskään julistanut häntä syyttömäksi. Sen sijaan Johansonia vastaan käymänsä kunnianloukkausoikeudenkäynnin Niukkanen hävisi, sillä Turun hovioikeuden mukaan syytökset olivat kuitenkin todennäköisesti paikkansapitäviä.[16]

Vapauttavasta tuomiosta huolimatta Niukkasen maine poliittisena kähmijänä lisääntyi, mutta se ei heikentänyt hänet suosiotaan karjalaisten parissa.

"Raaputusjuttu" oli ensimmäinen tähän mennessä neljästä kerrasta, kun valtakunnanoikeus on Suomessa kokoontunut.

Talvisota uran käännekohtana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niukkanen oli avainhenkilö myös punamultayhteistyön käynnistämisessä vuonna 1937 ja Cajanderin hallituksessa hän oli jälleen puolustusministerinä. Hallituksen alkuun nihkeä suhtautuminen puolustusmäärärahoihin meni näin oikeiston silmissä myös hänen syykseen, mutta loppuvaiheessa syksyllä 1939 juuri Niukkanen oli yhdessä Mannerheimin kanssa ajamassa varustelua pääministeri A. K. Cajanderin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin vielä epäillessä. Niukkasen uran dramaattisimman vaiheen muodosti toimiminen puolustusministerinä Talvisodan aikana. Historiankirjoihin on eritoten jäänyt se, että hän vastusti tiukasti viimeiseen asti Moskovan rauhansopimuksen hyväksymistä maaliskuussa 1940 yhdessä muiden maalaisliittolaisten kanssa. Karjalaisten johtaja ei suostunut hyväksymään Kannaksen luovuttamista, joka jätti myös hänen oman maatilansa rajan taakse.[15]

Niukkanen vaati taistelun jatkamista ja avunpyyntöä länsivalloilta. Kun hallitus kuitenkin päätti asiassa toisin, Niukkanen jätti välittömästi eronpyyntönsä. Tämän itsepäisyyden vuoksi häntä ei enää otettu mukaan muihin sotavuosien hallituksiin. Niukkanen julkaisi vielä vuonna 1951 muistelmateoksen Talvisodan puolustusministeri kertoo, jossa pyrki todistelemaan olleensa tuolloin oikeassa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että sotaa olisi kannattanut jatkaa. Hänen mukaansa Mannerheimin kuuluisa raportti joukkojen uupumuksesta ja rintaman luhistumisvaarasta oli liioitellun pessimistinen. Niukkanen perusteli näkemystään sillä, että oli sodan viimeisinä päivinä ja sen jälkeen hankkinut joiltain rintamakomentajilta optimistisempia lausuntoja.[17]

Sotien jälkeen Niukkasen vaikutusvalta politiikassa väheni, mutta hän oli siirtokarjalaisten johtavana puhemiehenä edelleen merkittävä kansanedustaja. Hän siirtyi myös itse viljelemään uutta maatilaa Tuusulassa. Politiikan eturiviin Niukkanen palasi vielä kerran, valtiovarainministeriksi Urho Kekkosen maalaisliittovetoiseen vähemmistöhallitukseen vuonna 1953. Tuolloin hän valmisteli kuuluisan "niukkasbudjetin", jossa valtion menoja olisi kertaheitolla leikattu neljänneksellä. Budjetti teilattiin julkisuudessa ja eduskunnan käsittelyssä sen sisältämät 28 miljardin markan säästöt muuttuivat lopulta 3 miljardin menonlisäyksiksi. Niukkanen valittiin vielä seuraavana keväänä viimeisen kerran eduskuntaan, mutta hän kuoli pian vaalien jälkeen 65-vuotiaana.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m Juho Niukkanen Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  2. Tulenheimon hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  3. Svinhufvudin II hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  4. a b Tannerin hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  5. a b Kivimäen hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  6. Kekkosen III hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  7. Mantereen hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  8. Cajanderin III hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  9. Tuomiojan hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 2.1.2011.
  10. a b c d e Suomen puolustusministerit Puolustusministeriö.
  11. Erichin hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 14.2.2011.
  12. a b Cajanderin I hallitus Suomen hallitukset. Valtioneuvosto. Viitattu 14.2.2011.
  13. a b c d e f g h Juho Niukkanen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 2.1.2011.
  14. Pitkäaikaisimmat kansanedustajat Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.2.2011.
  15. a b c d e f g Juhani Mylly: ”Niukkanen, Juho”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 114–117. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
  16. Sami Krogerus: Poliittista oikeutta: Oikeudellinen ministerivastuu, valtakunnanoikeus ja niiden historia Suomessa. Poliittisen historian pro gradu, Helsingin yliopisto 1995, s. 85–89
  17. Juho Niukkanen: Talvisodan puolustusministeri kertoo, mm. s. 222–268. WSOY, Helsinki 1951.


Edeltäjä:
Hannes Ryömä
Hugo Relander
Viljo Rantala
Suomen valtiovarainministeri
19261927
19361937
1953
Seuraaja:
Hugo Relander
Väinö Tanner
Tuure Junnila
Edeltäjä:
A. K. Cajander
Arvi Oksala
Suomen puolustusministeri
19291930
19371940
Seuraaja:
Albin Manner
Rudolf Walden
Edeltäjä:
Kyösti Kallio
Rolf Witting
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
19251926
19311932
Seuraaja:
Wäinö Wuolijoki
Eemil Linna