Rolf Witting

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rolf Witting
Rolf Witting.JPG
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Ingmanin II hallitus[1]
22.11.192431.3.1925
Svinhufvudin II hallitus[2]
4.7.193021.3.1931
Edeltäjä Eero Hahl[1]
Kyösti Kallio[3]
Seuraaja Jalo Lahdensuo [4]
Juho Niukkanen[5]
Ulkoasianministeri
Rytin II hallitus[6]
27.3.19404.1.1941
Rangellin hallitus[7]
4.1.19415.3.1943
Edeltäjä Väinö Tanner [8]
Seuraaja Henrik Ramsay[9]
Kansanedustaja[10]
1.5.19241.9.1927
Tiedot
Syntynyt 30. syyskuuta 1879 [10]
Viipuri[10]
Kuollut 11. lokakuuta 1944 (65 vuotta)[10]
Porvoon maalaiskunta[10]
Puolue RKP[10]
Ammatti professori[10]

Rolf Johan Witting (30. syyskuuta 1879 Viipuri11. lokakuuta 1944 Porvoon maalaiskunta) oli suomalainen merentutkija ja RKP:ssa toiminut poliitikko. Witting toimi sotavuosina Suomen ulkoministerinä.

Wittingin vanhemmat olivat filosofian maisteri Rudolf Martialis Witting ja Berta Georgina Eugenie Sundman. Witting pääsi ylioppilaaksi 1897 ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1907, lisensiaatiksi 1909 ja tohtoriksi 1910.

Tieteellisellä urallaan Witting toimi Helsingin observatorion tähtivalokuvaustöiden assistenttina 18991901 ja Suomen tiedeseuran meritieteellisen tutkimuksen assistenttina 19021910, johtajana 19111917 ja hydrologina 1918. Witting oli tämän jälkeen Merentutkimuslaitoksen johtajana ja professorina 19191936. Witting oli kansainvälisestikin arvostettu merentutkija.

Witting oli Ruotsalaisen Kansanpuolueen kansanedustajana 19241926. Hän oli kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Ingmanin II hallituksessa 1924–1925, samoin Svinhufvudin II hallituksessa 1930–1931. T. M. Kivimäen hallituksessa Witting oli apulaisvaltiovarainministeri ja apulaisulkoministeri 19331936. Sotavuosina hän oli ulkoministerinä Rytin II hallituksessa 1940–1941 ja Rangellin hallituksessa 1941–1943. Witting oli tunnettu saksalaismielisyydestään ja hän suhtautui epäluuloisesti länsivaltoihin Englantiin ja Ranskaan eikä ollut myöskään kiinnostunut yhteistyöstä Skandinavian maiden kanssa.{{[11] }} Ulkoministerinä Witting oli muun muassa allekirjoittamassa muiden Saksan liittolaismaiden kanssa antikomintern-sopimusta johon Suomi liittyi marraskuussa 1941[12]. Witting toimi myös Helsingin Osakepankin pääjohtajana 19361944.

Nuoruutensa sortovuosina eläneet henkilöt, kuten Rolf Witting – nyt 1940 ulkopolitiikan johdossa – eivät olleet unohtaneet kagaalia, passiivista ja aktiivista vastarintaa sekä Saksan silloista tukea pienelle, itsenäistyvälle Suomelle. Wittingille oli ominaista idealismi sekä Venäjän ja venäläisyyden kokeminen suurimmaksi uhaksi sen yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Wittingin nuoruuden kokemukset sekä talvisota eivät luoneet hyviä lähtökohtia myönteisen ilmapiirin muodostumiseksi Suomen itänaapurin suuntaan. Kukin on oman aikansa lapsi.[13]

Witting ei kirjoittanut muistelmia ja hänen henkilökohtainen arkistonsa nähtävästi poltettiin syksyllä 1944 Wittingin kuoleman jälkeen.

Sotakabinetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rolf Witting oli vahva ulkoministeri ja sotakabinettikonstellaatiossa vahva toimija. Silti hän pysyi lojaalina Rytille niin viimeksi mainitun pääministeri- kuin presidenttikaudellakin. Ryti on todennut Rolf Wittingistä, että hän oli tehnyt suuria palveluksia isänmaalle, varsinkin johtaessaan ulkopolitiikkaa Neuvostoliiton rankan painostuksen alaisena välirauhan aikana.

Rolf Witting ja Christian Günther

Risto Ryti hoiti omalla pääministerikaudellaan yhteydet Ison-Britannian ja Yhdysvaltain Suomen-lähettiläiden kanssa. Tultuaan presidentiksi joulukuussa 1940 hän halusi edelleen pitää käsissään yhteydet pääsääntöisesti lähettiläisiin Ison-Britannian Gordon Verekeriin ja Yhdysvaltain Arthur Schoenfeldiin. Tämä ei tietenkään merkinnyt, etteikö Witting myös hoitanut heidän kanssaan asioita. Pääministeri Jukka Rangell puolestaan ei halunnutkaan puuttua hänelle outoon ulkopolitiikkaan. Ulkoministeri Rolf Wittingille jäi siten ”yksinoikeus” Saksan Suomen-lähettilääseen Wipert von Blücheriin, mikä seikka on sittemmin kasvanut ylimitoitettuihin tulkintoihin Wittingin saksalaismielisyydestä. Neuvostoliiton Suomen-lähettiläs oli puolestaan niin ”mahdoton” Suomen suhteen, ettei modus vivendiä syntynyt Wittingin ja Ivan Zotovin välille.

Rolf Witting ei pitänyt tärkeänä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan informointia sodan kestäessä. Hänestä sodan oloissa oli riittävää, että sotakabinetti – hallituksen sisäpiiri – oli ulkoasioiden keskiössä. Muualta tiedot olisivat vuotaneet.

Ulkoministerin käytettävissä oleva tieto on tärkeä päätöksentekoon vaikuttava tekijä. Tutkimuksen perusteella on todettava suomalaisten diplomaattien toimittamien raporttien olleen tiedoiltaan hyvin kattavia. Suomalainen radiotiedustelu pystyi yllättävän hyvin sieppaamaan Ison-Britannian ja Yhdysvaltain Suomen edustustojen sähkeiden vaihtoa pääkaupunkien välillä. Radiotiedustelu pystyi toimittamaan ulkoasiainjohdolle myös Washingtonin ja Moskovan ja Kuibyshevin välisen radioliikenteen viestejä. Radiotiedustelun kautta tuli Wittingin tietoon myös eduskunnasta tapahtuneet tietovuodot. Ulkoministerillä oli käytettävissään samat tiedot kuin presidentillä.

Suomen välit Hitlerin Saksaan olivat olleet viileät pitkään jo ennen talvisotaa ja tilanne jatkui aina syksyyn 1940. Ulkoministerin tavoite oli talvisodan päättymisen jälkeen saada aikaan mahdollisimman moneen suuntaan hyvät suhteet. Neuvostoliitto ja Saksa olivat tietysti erityisasemassa. Näiden keskinäisistä suhteista ei vuonna 1940 ollut selvää kuvaa. Merkillepantavaa on, että Rolf Witting oli valintansa aikana hyvissä kirjoissa anglosaksisessa maailmassa. Saksassa Wittingiä pidettiin lähinnä sosialidemokraattina ja anglofiilinä. Myös Ison-Britannian Helsingin-lähettiläs Gordon Vereker piti Wittingiä hyvin englantilaismielisenä ja hyvänä valintana maansa kannalta.

Keväällä ja kesällä 1940 Saksan sotavoimat miehittivät Tanskan ja Norjan sekä murskasivat Belgian, Hollannin, Luxemburgin ja Ranskan puolustukset uskomattoman tehokkaalla armeijallaan. Tässä tilanteessa Neuvostoliitolla oli vapaat kädet painostaa pientä läntistä naapuriaan. Suomi oli monella tapaa maahan lyöty. Suomen ja Ruotsin puolustusliittoajatus sai tässä tilanteessa Wittingistä tukevan tukijan. Asia kaatui kuitenkin sekä Neuvostoliiton että Saksan vastustukseen. Neuvostoliiton arrogantin lähettilään Ivan Zotovin jälkeen tulleeseen uuteen lähettilääseen Pavel Orloviin Witting yritti luoda hyvät ja luottamukselliset suhteet, mutta aika ei riittänyt.

Tilanteessa, jossa apua ei saatu Ruotsista eikä länsiliittoutuneilta, jäi jäljelle niin kaupallisten suhteiden, elintarvikkeiden saannin ja sotilaallisen tuen suhteen Saksa. Saksan sotajoukkojen kauttakulkulupa Suomen läpi ei ollut tarkoitettu sodan valmistelemiseksi Neuvostoliittoon yhdessä Saksan kanssa. Kyseessä oli tekninen sopimus, jollaisen Ruotsikin oli tehnyt aiemmin. Saksan suunnitelmat idän sotaretkestä tulivat Suomen sodanjohdon tietoon vasta talvella 1940–1941. Sodan alkamisajankohtaa ei kuitenkaan tiedetty. Kuten Witting totesi sodan syttymishetkestä: ”Jumala aavistaa, Hitler tietää…”. Saksa teki alkusyksystä 1940 päätöksen siirtää Suomi omaan etupiiriinsä. Suomen suuntautuminen Saksaan ei syntynyt ennen vuoden 1940 elokuuta, jolloin Hitler, Göring ja Veltjens pitivät kokouksen, jossa päätettiin myydä Suomelle aseita ja esittää Suomelle kauttakulkusopimusta. Suomelle Saksa olikin ainoa vaihtoehto muiden suunnitelmien, kuten Ison-Britannian suuntauksen ja Ruotsi-Suomi puolustusliiton, ajauduttua karille.

Witting näki kauttakulussa tervetulleen tasapainottavan tekijän Neuvostoliiton vastapainona, vaikka Saksa olikin ilmoittanut, ettei se tukisi diplomaattisesti eikä muilla keinoin Suomea Neuvostoliittoa vastaan. Väite, että Saksaan suuntautuminen olisi tapahtunut jo helmikuussa 1940 Göringin luvattua, että talvisodan lopettamiseksi tehty rauha merkitsisi jatkossa Saksan apua menetetyn alueen takaisin saamiseksi, on ristiriidassa Saksan todellisen käyttäytymisen kanssa. Moskovan rauhan jälkeen ei ollut jälkeäkään Saksan tuesta Suomelle. Ensin pyrittiinkin tukeutumaan Isoon-Britanniaan. Sen jälkeen Suomi pyrki puolustusliittoon Ruotsin kanssa. Vielä heinäkuussa 1940 Göring vastasi Wittingin kyselyihin kreivi Eric von Rosenin välityksellä selkeästi, ettei Saksa anna tehokasta apua Suomelle, jos Neuvostoliitto hyökkäisi uudelleen Suomeen.

Presidentti Kyösti Kallio piti Wittingin hyvänä ominaisuutena, ”ettei hän osannut puhua”. ”Nyt ei ulkoministerin sovi puhua”, totesi Kallio . Entinen pääministeri Jukka Rangell katsoi 1945 sotasyyllisyyskuulusteluissa, että Wittingin esitystapa nimenomaan suomen kielellä oli ”hiukan sekava”. Ulkoministeri yritti tällä tavoin kiertää vaikeita kysymyksiä.[14]

Eniten vaikutti rauhanopposition – joka vaikutti etupäässä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa – arvosteluun Wittingiä kohtaan se, ettei hän jatkosodan aikana vuotojen pelossa kovinkaan usein selvittänyt arkaluontoisia asioita eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle. Ulkoministeri korosti usein sitä seikkaa, että talvisodan jälkeisessä Suomessa ulkopolitiikan päättäjien piirin tuli olla suppea.

Witting selosti kuitenkin välirauhan aikana usein Neuvostoliiton painostusta, heinäkuussa kaksi kertaa ja heti elokuun 1. päivänä 1940. Hän informoi valiokuntaa lokakuun alussa kerran, sitten kaksi kertaa marraskuussa, kerran tammikuussa 1941 sekä sen jälkeen helmikuussa, maaliskuussa ja toukokuussa. Itse asiassa huhtikuun alkuun 1941 hän oli usein nähty vieras valiokunnassa, mutta sen jälkeen selostukset harvenivat. Valiokunnan jäsenille jäi käsitys, että Witting tiesi kyllä mitä teki, muttei halunnut kertoa sitä eduskunnan jäsenille. Syksyllä 1941 Witting vastusti sodan päämääristä käytävää keskustelua eduskunnassa, sillä siellä olisi oltu erimielisiä, mikä olisi antanut huonon kuvan liittoutuneille, mutta myös Saksalle. Rajoista hän ei halunnut puhua. Eduskuntaryhmien puheenjohtajia hän kyllä informoi luottamuksellisesti.

Kaikki eduskuntaryhmät halusivat luopua Wittingistä, kun uutta hallitusta koottiin helmi-maaliskuussa 1943. Witting oli toiminut ammattiministerinä, joten hänen tukenaan ei ollut mitään tiettyä eduskuntaryhmää.

Ulkomaista Yhdysvallat tiedotti monia kanavia kautta tyytymättömyytensä Suomen ulkoministeriin. USA:n kanta oli saatettu kaikkien eduskuntaryhmien tietoon. Suomessa erityisesti ruotsinkielisten ja osin sosialidemokraattien edustajat olivat ”amerikkalais- ja ruotsinmielisiä”. Niinpä 5.3.1943 muodostettu Edwin Linkomiehen hallitus sai uudeksi ulkoministerikseen Henrik Ramsayn. Hän oli tunnettu anglofiili ja siten sopiva rauhanneuvottelijaksi. Kyseessähän oli maailmanpoliittisesti ja ulkopoliittiselta luonteeltaan uusi aikakausi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rolf Witting Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Rolf Witting Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  • Erkki Maasalo (2007), Päämäärä ennen mainetta - Rolf Witting jatkosodan ulkoministerinä 1940-1943, Tampere: Pilot-kustannus Oy
  • C. O. Frietsch: Suomen Kohtalonvuodet, Tammi 1945

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b www.valtioneuvosto Ingmanin II. hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 2.6.2010.
  2. www.valtioneuvosto Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  3. www.valtioneuvosto Tulenheimon hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  4. www.valtioneuvosto Kallion III hallitus valtioneuvosto.fi
  5. www.valtioneuvosto Sunilan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010. . Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  6. www.valtioneuvosto Ryti II. hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  7. www.valtioneuvosto Rangellin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  8. www.valtioneuvosto Rytin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  9. www.valtioneuvosto Linkomiehen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  10. a b c d e f g Edustajamatrikkeli Rolf Witting valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 24.5.2010.
  11. C. O. Frietsch: Suomen Kohtalonvuodet, Tammi 1945
  12. Vuosisatamme kronikka, s. 570. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X. Suomen puolesta sopimuksen allekirjoitti ulkoministeri Rolf Witting 25. marraskuuta 1941
  13. Timo Soikkanen: Sortovuosien vaikutus suomalaisten itsenäisyystahtoon. Artikkeli Vapaussoturi-lehdessä 2/2007.
  14. J. W. Rangell Onni Petäyksen kuulustelussa 13.10.1945. JWRA, K 14, KA.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Eero Hahl
Jalo Lahdensuo
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
19241925
19301931
Seuraaja:
Kyösti Kallio
Juho Niukkanen
Edeltäjä:
Väinö Tanner
Suomen ulkoministeri
1940–1943
Seuraaja:
Henrik Ramsay