Vieno Simonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vieno Simonen
Vieno Simonen.jpg
Vieno ja Oski Simonen vuonna 1930
II sosiaaliministeri
1953 ja 1954
II maatalousministeri
19561957
sosiaaliministeri
19591962
Edeltäjä Väinö Leskinen
Seuraaja Olavi Saarinen
Edeltäjä k
Kansanedustaja
19481962
Ryhmä/puolue Maalaisliitto
Vaalipiiri Kuopion läänin itäinen vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 27. joulukuuta 1898
Peräseinäjoki
Kuollut 20. kesäkuuta 1994 (95 vuotta)
Pyhäselkä
Puolue Maalaisliitto
Puoliso Oski Simonen
Ammatti Maanviljelijä

Vieno Simonen (os. Vartiainen, 27. joulukuuta 1898 Peräseinäjoki20. kesäkuuta 1994 Pyhäselkä) oli maalaisliittolainen poliitikko ja pyhäselkäläinen maanviljelijä. Simonen oli Suomen ensimmäisiä naisministereitä.

Vieno Simonen toimi II sosiaaliministerinä 1953 ja 1954, II maatalousministerinä 19561957 sekä sosiaaliministerinä 19591962.[1] Hän oli myös presidentin valitsijamiehenä vuosina 1950, 1956 ja 1962. Simonen osallistui muutenkin yhteiskunnalliseen toimintaan ja oli muun muassa Marttaliiton jäsen.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vieno Vartiainen syntyi Peräseinäjoella, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Isä kuoli Vienon ollessa 2-vuotias – kuusilapsisen perheen nuorimmainen. Vuonna 1903, muutama vuosi isän kuoleman jälkeen, Vartiaisen perhe muutti Kuopioon lasten kouluun pääsyn turvaamiseksi. Lisäksi Kuopiossa asui perheen sukulaisia.[2]

Vienon isänisä kuoli vuonna 1908, ja perintönä Vartiaiset saivat kokonaispinta-alaltaan 30-hehtaarisen Vartiala-nimisen tilan, joka sijaitsi Kuopion lähellä Riistavedellä. Ensimmäisen isoisän kuoleman jälkeisen kesän Vartiaiset hoitivat maatilaa, mutta myivät sen myöhemmin.[3]

Vieno kävi Kuopion suomalaista tyttökoulua ja koulutyön ohella ompeli äitinsä kanssa koruompeleita kuopiolaisiin liikkeisiin. Vuonna 1914 Vieno pääsi koulusta ja suoritti sen jälkeen Kuopion Rouvasväen käsityökoulun.[4]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

16-vuotiaana Vieno Vartiainen pääsi perhetuttavan kautta Pulkkilaan apulaiseksi postiin. Täytettyään 18 vuotta hän pääsi harjoittelijaksi Kuopion postikonttoriin ja muutti takaisin kotiinsa. Kristinusko oli hänelle tärkeä jo nuoruudessa, ja Kuopiossa ollessaan hän osallistuikin äitinsä kanssa lähetystoimintaan.[5]

Vuoden 1918 syksyllä Vartiainen sai suoritettua harjoittelunsa loppuun ja työskenteli sen jälkeen postikonttorissa ensin Iisalmen Peltosalmella ja myöhemmin taas Pulkkilassa. Vuoden 1921 tammikuussa Vartiainen pääsi Helsinkiin postivirkamieskurssille, jonka päätyttyä kurssin johtaja määräsi hänet Hammaslahteen postitoimiston toimistoapulaiseksi.[6]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vieno Vartiainen tapasi Hammaslahdessa maanviljelijä Oski Simosen ja meni tämän kanssa naimisiin 28. toukokuuta vuonna 1922.[7]

Oski Simonen oli kunnallispoliitikko ja hänestä tuli Pyhäselän kunnallislautakunnan ja huoltolautakunnan esimies. Kunnan asioita hoidettiin pääasiassa Simosten kotona Häyrylän talossa, ja Vieno toimi miehensä sihteerinä. Oski oli 1930-luvun alussa Maalaisliiton kansanedustajaehdokkaana, muttei päässyt eduskuntaan. Oski Simonen oli myös maltillinen suojeluskunnan paikallispäällikkö, joka ei esimerkiksi osallistunut Mäntsälän kapinaan.[8]

Simosen perhe

Vieno Simonen lopetti postityönsä nopeasti naimisiinmenon jälkeen ja alkoi hoitaa maatilaa Häyrylässä. Oski ja Vieno saivat seitsemän lasta.

Oski Simonen sairastui sydänsairauteen ja alkoi opettaa Vienoa selviämään maatilan hoidosta ilman häntä. Oski kuoli 48-vuotiaana 14. maaliskuuta vuonna 1938. Hän ehti olla Vienon aviomiehenä kuusitoista vuotta.[9]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simosten ei tarvinnut muuttaa sotien takia pois kodistaan, eikä kukaan Simosten lapsista ollut vielä palvelusiässä. Häyrylän talossa hoidettiin monia sodan aiheuttamia tehtäviä.[10]

Vieno Simonen osallistui sotien aikana sosiaaliseen huoltotyöhön ja diakoniatyöhön. Lisäksi hän oli mukana Vapaan Huollon ja Kansanavun työssä. Talvisodan loppuvaiheessa Vienolle myönnettiin Vapaudenristin II luokan ansiomitali elintarviketuotannon hyväksi tehdystä työstä.[11]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oski Simosen kuoleman jälkeen Vieno toimi hänen tilallaan Pyhäselän kunnallispolitiikassa. Muuten Simonen ei ollut ollut erityisen innostunut politiikasta, eikä hän lähtenyt siihen oma-aloitteisesti mukaan. Hän kuitenkin tunsi yhteiskunnan epäkohdat omakohtaisesti.[12]

Maalaisliitto oli menettänyt yhden kansanedustajapaikan Kuopion itäisessä vaalipiirissä vuoden 1945 eduskuntavaaleissa. Puolue alkoi korjata tilannetta, ja erityistä huomiota keskitettiin Maalaisliiton naisten (nyk. keskustanaiset) toimintaan. Simonen auttoi paljon toiminnan järjestelyssä ja laajentamisessa, minkä seurauksena hänet valittiin Pohjois-Karjalan maakunnan Maalaisliiton naisten puheenjohtajaksi. Puheenjohtajana hän puhui paljon maatalouskysymyksistä omien kokemustensa pohjalta.[13]

Kansanedustaja 1948–53[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simonen valittiin Pohjois-Karjalan vaalipiiristä Maalaisliiton kansanedustajaksi vuoden 1948 eduskuntavaaleissa.[14]

Suuri osa Simosen aloitteista koski hänen kotiseutuaan Pohjois-Karjalaa. Hän keskittyi myös maanviljelyä ja naisia koskeviin asioihin. Simosen aloitteesta esimerkiksi pellavan luovutuspakko lopetettiin – luovutuspakon aikaan maatilojen oli pitänyt myydä kolmasosa kasvattamastaan pellavasta yleiseen käyttöön. Lisäksi Simonen oli huolissaan huono-osaisten lasten koulutuksesta.[15][16]

Vuonna 1951 Vieno Simonen teki hylkäysesityksen hallituksen ehdotuksesta nostaa kansanedustajien palkkaa. Simosen esitys sai kannatusta, ja palkankorotusehdotus hylättiin äänestyksessä.[17]

Simonen sai kansanedustajakautenaan kritiikkiä oman puolueensa päämieheltä. Vuonna 1949 silloinen pääministeri Urho Kekkonen moitti Simosta budjetin sekoittamisesta. Budjetti oli jo tarkkaan mitoitettu, kun Simosen aloite 915 000 markkaa (n. 36 000 euroa vuoden 2011 rahassa)[18] maksavan puhelintoimipaikan perustamisesta Juuan Timovaaraan meni läpi.[19]

Sosiaaliministeri 1953[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1953 Vieno Simonen valittiin toiseksi sosiaaliministeriksi Kekkosen neljänteen hallitukseen.[20] Suomen taloudellinen tilanne oli vaikea, joten hallituksen piti ruveta säästökeinoihin. Hallituksen luoma budjetti nimettiinkin ”Niukkas-budjetiksi” silloisen valtiovarainministeri Juho Niukkasen mukaan.[21] Kekkosen neljäs hallitus kaatui säästötoimien takia runsaan viiden kuukauden toimikauden jälkeen[22].

Simosen osa säästötoimissa oli lapsilisän kaventaminen ja hän vastahakoisesti hyväksyi sitä koskevan luonnoksen. Simonen piti lapsilisää hyvänä, mutta oli sitä mieltä, että jossakin täytyi säästää. Ehdotus sai erittäin voimakasta vastustusta eduskunnassa: Kokoomusta lukuun ottamatta kaikki eduskuntaryhmät tyrmäsivät kaventamisehdotukset.[23][24]

Simonen keskusteli lapsilisästä myös ulkomailla. Heti hallituskauden alussa hän matkusti Islantiin, jossa oli pohjoismaiden sosiaaliministereiden kokous. Kokouksen tavoite oli yhdenmukaistaa lapsilisää siten, että jos pohjoismainen perhe muuttaisi työn takia tilapäisesti toiseen pohjoismaahan, asuinmaa maksaisi perheelle lapsilisää.[25]

Sosiaaliministeri 1954[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vieno Simosesta tuli sosiaaliministeri Törngrenin hallitukseen 5. toukokuuta 1954. Edellisen hallituksen lailla myös Törngrenin hallituksen toimikausi oli lyhyt, vain 168 päivää.[26]

Lapsilisäkysymys oli tärkeä myös tämän hallituksen valtakautena. Kansanedustajien mielestä lapsilisä oli jäänyt hintatason kehityksestä jälkeen ja sitä piti korottaa. Sosiaaliministeri Simonen lupasi hallituksen järjestävän lapsiperheiden toimeentulon lapsilisän ja muiden tukien avulla.[27]

Maatalousministeri 1956–1957[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simonen valittiin toiseksi maatalousministeriksi Fagerholmin toiseen hallitukseen 3. maaliskuuta 1956. Simoselle kuuluivat ministeriössä maa- ja kotitaloudellisia oppilaitoksia koskevat asiat. Maatalousministerin posti oli Simoselle mielenkiintoinen – olihan hän itse maanviljelijä ja maatalon emäntä.[28]

Simonen vastasi myös kalastusasioista. Hänen ministerikautenaan järjestettiin Suomessa kalastuskongressi, johon kaikki pohjoismaiden kalastusministerit osallistuivat.[29]

Vuoden 1956 kansanedustajat kyselivät maatalousministeriltä erityisen paljon metsästys- ja kalastusasioista sekä tekivät parannusehdotuksia näitä asioita koskeviin lakeihin. Kyseltiin esimerkiksi eräpoliisien asemasta sekä Suomenlahden rannikkoalueiden kalastajien mahdollisuuksista kalastaa merirajan taakse jääneillä vesillä. Lisäksi Ruotsalainen kansanpuolue oli huolissaan saaristolaisten hädästä, joka johtui kalastuksen epäonnistumisesta. Ulkosaaristolaisille luvattiin ensihätään vähäkorkoisia lainoja.[30]

Fagerholm jätti hallituksen eropyynnön hävittyään täpärästi SDP:n puheenjohtajuusvaalin Väinö Tannerille.[31]

Sosiaaliministeri 1959–1962[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vieno Simosesta tuli ensimmäinen sosiaaliministeri Sukselaisen toiseen hallitukseen.[32]

Sukselaisen hallituksen aikaan kansanedustajia huolettivat sopimattomat rangaistustoimenpiteet koulukodeissa. Sosiaaliministeriä koskivat myös lukuisat kyselyt huoneenvuokraamisesta. Lisäksi vuokraamiseen liittyviin lakeihin ehdotettiin korjauksia.[33]

Heinäkuussa 1961 pääministeri Sukselaisen täytyi erota hallituksesta Kelan johdon tekemän virkavirheen takia. Vieno Simonen sekä kuusi muuta ministeriä säilyttivät paikkansa ja jatkoivat seuraavassa hallituksessa.[34][1]

Hallituksen uudeksi pääministeriksi tuli Martti Miettunen. Miettusen hallitus teki seuraavan vuoden budjettia ja yritti auttaa Suomen heikoimmin menestyviä alueita.[35]

Vieno Simonen kieltäytyi asettumasta ehdolle vuoden 1962 eduskuntavaaleihin.[36]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vieno Simonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Kangas, s.7–20
  3. Kangas, s. 25
  4. Kangas, s. 24–26
  5. Kangas, s.26–31
  6. Kangas, s.35–37
  7. Kangas, s.46
  8. Kangas, s.50–51
  9. Kangas, s.56–59
  10. Kangas, s.72
  11. Kangas, s.74
  12. Kangas, s.94
  13. Kangas, s.94–96
  14. Kangas, s.99
  15. Kangas, s.105–107
  16. Kangas, s.113
  17. Kangas, s.111–112
  18. Suomen Pankin rahamuseo - Multimediat ja oppimateriaalit / Rahanarvolaskuri
  19. Kangas, s.108–110
  20. Kangas, s.122–124
  21. Kangas, s.125
  22. Kangas, s.130
  23. Kangas, s.125–127
  24. Jaana Kuusipalo: Naisten hyvinvointivaltio, s.170
  25. Kangas, s. 158–159
  26. Kangas, s. 130, 131
  27. Kangas, s. 131
  28. Kangas, s.138–141
  29. Kangas, s.143
  30. Kangas, s.143–144
  31. Kangas, s.148
  32. Kangas, s.150
  33. Kangas, s.150–151
  34. Kangas, s.154
  35. Kangas, s.155
  36. Kangas, s.155

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Väinö Leskinen
Suomen sosiaaliministeri
19591962
Seuraaja:
Olavi Saarinen