Ensimmäinen Tšetšenian sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ensimmäinen Tšetšenian sota
Tšetšeenikapinallinen Groznyissa, jonka parlamenttitalo on palanut hyökkäyksen jäljiltä.
Tšetšeenikapinallinen Groznyissa, jonka parlamenttitalo on palanut hyökkäyksen jäljiltä.
Päivämäärä:

11.12.1994 – 31.8.1997

Paikka:

Tšetšenia (myös osittain Ingušiassa, Dagestanissa ja Stravopolin alueella)

Lopputulos:

Sota päättyi Hasavyurtin sopimukseen.[1]'

Osapuolet

Venäjä

Tšetšenia

Komentajat

Pavel Gratšov, Anatoli Kulikov

Džohar Dudajev, Aslan Mashadov

Vahvuudet

75 000 (helmikuussa 1995)

15 000 sotilasta, 15 000 miliisiä (venäläinen arvio)

Tappiot

5 732 kuollutta ja kadonnutta sotilasta, 161 siviiliä

noin 15 000 kuollutta ja kadonnutta sotilasta, 30 000 siviiliä[2]

Ensimmäinen Tšetšenian sota käytiin Venäjän ja Tšetšenian välillä vuosina 19941997. Sota johtui siitä, että tšetšeenien itsenäisyyttä ajavat tahot julistivat maan itsenäiseksi Neuvostoliiton hajottua.

Neuvostoliiton hajotessa monet vanhat neuvostotasavallat itsenäistyivät. Tšetšenia haki paikkaansa.[3]

Eräs mahdollinen syy siihen, miksi Venäjä ei antanut Tšetšenian itsenäistyä muiden alueiden tavoin on se, että sen maaperästä saa öljyä, ja Tšetšenian osuus Kaspianmeren rantaviivasta on merkittävä Venäjän vaatiessa Kaspianmeren öljyvarojen jakamista rantaviivojen pituuksien suhteessa. Tšetšenian kautta kulkevia öljyputkia pitkin kulki Mustanmeren öljysatamiin suuri osa Dagestanin ja Azerbaidžanin öljystä. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä rakennutti uudet Tšetšeniaa kiertävät putkistot.[4]

Ennen sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi. Tšetšenian kommunistijohtaja Doku Zavgajev syöstiin vallasta.[5] Kaappausta johti tsetseenipoliitikko Džohar Dudajev, entinen Neuvostoliiton ilmavoimien kenraali.[6]

Džohar Dudajev voitti marraskuun presidentinvaalit yli 90 %:n kannatuksella. Hän julisti Tšetšenian itsenäiseksi melkein heti vaalien jälkeen. Venäjä ei hyväksynyt vaalitulosta.[3] Samassa kuussa Georgia tunnusti Tšetšenian. Samaa ei tehnyt Venäjä, Yhdysvallat tai moni muukaan maa. Kansainvälisesti katsoen Tšetšenia jäi yksin. Pinnalta katsoen Venäjä näytti luovuttavan. Venäjä ja Tšetšenia sopivat venäläisten vetäytymisestä maasta toukokuussa 1992 ja sotilaat poistuivat maasta heinäkuussa 1992. Venäjän vetäydyttyä maasta vuoden 1992 kesällä jäljelle jäi runsaasti aseita. Venäläiset antoivat puolet aseistaan tšetšeeneille. Osin tämä johtui käytännön tilanteen tunnustamisesta: neuvostosotilaat olivat alkaneet myydä aseita paikallisille jo vuosia ennen Neuvostoliiton lakkautusta. Myös Venäjän valtio myi merkittävän määrän aseita Džohar Dudajevin hallinnolle. Vain osa aseista päätyi kuitenkin Tšetšenian viralliselle armeijalle – suuri osa jäi yksityishenkilöille ja erilaisille epävirallisille ryhmille. Jo marraskuussa 1992 sota uhkasi Tšetšeniassa, kun Venäjä miehitti tšetšeenien ja inguušien rajan ainakin muodollisesti inguušien ja osseettien välisen konfliktin takia. Tämän takia Tšetšenia pani asevoimansa liikekannalle, mutta sota ei silti alkanut vielä[7].

Rikollisuus rehotti Tšetšeniassa ja johti siihen, että Venäjällä tšetšeeni liitettiin monesti mafiaan. Jeltsin ei halunnut neuvotella Dudajevin kanssa henkilökohtaisesti vuosina 1992-1994[8]. 90-luvun alussa Tšetšenian sotaa ajoivat kansallisuusministeri Shahrai ja hänen seuraajansa Jegorov vielä jyrkemmin. Vuonna 1992 Dudajevin syrjäyttämistä yritettiin sisäministeriön joukkojen ja KGB:n avulla. Yritysten epäonnistuttua Venäjä yritti tukea kapinaliikkeitä Dudajeviä vastaan. Kapinaliikkeissä oli mukana jopa entisiä rikollisia, kuten Ruslan Labazanov[9]. Vuonna 1993 Dudajev oli ajautunut pahaan konfliktiin parlamentaarisen oppositionsa kanssa ja hänet koetettiin murhata toukokuussa 1993.

Salaiset operaatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjä pidättäytyi täysimittaisista hyökkäyksistä aina vuoteen 1994 saakka. Syksyllä 1994 Venäjän erikoisjoukot koettivat monta kertaa syöstä Dudajevin vallasta, mutta kaikki yritykset epäonnistuivat[10]. Lokakuussa 1994 Venäjän turvallisuuspalvelun tukemat sissijoukot yrittivät vallankaappausta, joka sekin epäonnistui. Heinäkuussa 1994 tšetšeenirikolliset kaappasivat bussin Mineralnyje Vodyn lähistöllä[11]. Tätä ja muita kaappauksia on pidetty joko aitoina tšetšeenirikollisten toimina tai Venäjän turvallisuuspalvelun toteuttamina provokaatioina[11]. Jotkut pitävät heinäkuun 1994 bussikaappausta viimeisenä syynä siihen, että Venäjä aloitti toimet Dudajevia vastaan.

Kapinalliset tšetšeenijoukot hyökkäsivät Groznyin keskustaan 26. marraskuuta 1994 panssareiden turvin. Todellisuudessa suuri osa kapinallisista oli Venäjän armeijan sotilaita, joilla oli sopimus maan turvallisuuspalvelun kanssa. Hyökkäystä tukivat lentokoneetkin. Mutta "kapinalliset" saarrettiin ja väijytettiin. Gantemirovin ja Tamanin eliittidivisioonan sotilaat eivät mahtaneet Shamil Basajevin ja Ruslan Gelajevin sissijoukoille mitään. Tosin venäläiset tarkka-ampujat ampuivat monta vastarintamiestä katoilta. Venäjä ei julkisesti tunnustanut armeijansa sotivan Tšetšeniassa[10]. Nämä Venäjän armeijan sotilaat olivat solmineet sopimuksen maansa turvallisuuspalvelun kanssa.

Jeltsin määräsi sotilaat kukistamaan tšetšeenikapinan kaikin mahdollisin voimakeinoin. Hän antoi 3. marraskuuta 1994 salaisen käskyn hyökätä Tšetšeniaan. Venäjän asevoimat erotti satoja taisteluista kieltäytyneitä upseereja, muun muassa Kaukasian sotilaspiirin koko esikunnan[12].

Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläinen sotilas Groznyin taistelujen keskellä.

Jeltsin määräsi sadat panssarivaunut ja miehistönkuljetusajoneuvot tunkeutumaan Groznyiin aamunkoitteessa 11. joulukuuta.[13]

Monet tšetšeenit pakenivat Groznyista vuoristojen kyliin, Ingušiaan tai Dagestaniin, mutta silti kaupunkiin jäi paljon tšetšeenejä ja venäläisiä. Edetessään kohti Groznyita venäläiset sotilaat ampuivat osaksi holtittomasti. Venäjän federaation alueet Tatarstan, Jakutia ja Karjala tuomitsivat hyökkäyksen. Paikalle saapuneet toimittajat raportoivat venäläisten sotilaiden huonosta moraalista, turhautuneisuudesta, runsaasta alkoholin käytöstä ja ryöstelyistä. 15. joulukuuta mennessä oli kuollut satoja siviilejä. Kozyrev lupasi sodan ratkeavan muutaman päivän kuluessa. Läntistä osastoa johtanut kenraali Ivan Babitshev pysäytti kolonnansa menetettyään 10 % ajoneuvoista. Hän kommentoi sotaretkeä televisiossa ja sanoi sen olevan laiton.[14]

Dudajev ehdotti sodan lopettamiseksi kansanäänestystä Tšetšenian itsenäisyydestä. Venäläiset alkoivat pommittaa Groznyita yöllä 17. joulukuuta 1994 ja tulittaa tykeillä kolme päivää myöhemmin[15].

Jeltsin piti ensimmäisen televisioidun puheensa Tšetšenian sodasta 27. joulukuuta. Hän kertoi, että saarto Groznyin ympärillä on tiivis ja kaupunki on pian venäläisten hallussa ja lupasi, että ilmapommituksissa pidetään taukoa siviilien suojelemiseksi.[16]

Sotilaiden äidit -järjestö arvosteli sotaa julkisesti ja kertoi että äidit halusivat poikansa pois sodasta. Äitejä matkusti Tšetšeniaan neuvottelemaan tšetšeenien kanssa.[17]

Vuoden 1995 uudenvuodenaaton hyökkäys Groznyihin epäonnistui sotilaskolonnan ajettua kaupungin keskustassa tšetšeenien väijytykseen. Tšetšeenit tuhosivat panssarit singoin ja polttopulloin. Venäläiset sotilaat hajaantuivat pieniksi ryhmiksi.Tšetšeenit saattoivat tuhota suojatta jääneet venäläiset sotilaat[15]. Hallitus ei saanut suljettua vapaata tiedonvälitystä. Moskovan TV:ssä näytettiin romuksi palaneita panssareita ja kasoihin koottuja venäläissotilaiden ruumiita[18].

Venäjän 40 000 miehen joukot valtasivat lopulta Groznyin kaupunkialueet tammikuun loppuun mennessä. Tšetšeenit jatkoivat vastarintaa seuraavan 20 kuukauden ajan, ja taisteluissa menehtyi tuhansia. Groznyin keskusta oli käytännössä tuhottu, ja BBC:n arvioiden mukaan konfliktin aikana kuoli yli satatuhatta ihmistä, joista monet olivat siviileitä.[19]

Maaliskuun alun tienoilla Groznyi oli vallattu ja venäläiset ilmoittivat ensimmäisen taisteluvaiheen päättyneen. Mutta tämä ei lopettanut sotaa. Nyt Tšetšeniaan saapui sisäministeriön joukkoja. Turvallisuuspalvelu loi vankileirejä, joissa tšetšeenejä kidutettiin ja tapettiin[20].

Shamaskin kylässä oli 2 000 kyläläistä ja pakolaista ennen Venäjän joukkojen tuloa. Venäläisten epäilivät kylässä olevan taistelijoita. Venäläiset saartoivat kylän tulittaen sitä yön yli. Aamulla sisäministeriön erikoisjoukot OMON:it menivät kylään. Joukot sytyttivät taloja ja ihmisiä liekinheittimillä, käyttivät väkivaltaa ja pakottivat väestöä seulontaleireihin. Kolmen päivän jälkeen joukot olivat tuhonneet 300 taloa. Tšetšeenejä kuoli kylässä 248 ja katosi 250[21].

Taisteluihin osallistui jonkun verran islamilaisia taistelijoita muista maista, mutta enimmäkseen sota oli Tšetšenian kansallinen itsenäisyyskamppailu. Zelimkhan Jandarbijevin ympärillä oli radikaali islamistiryhmä, mutta Dudajevili vanha neuvostokenraali jolle uskonasiat olivat jääneet vieraiksi.[22]

Loppukesällä 1995 islamilaiset taistelijat aloittivat terrori-iskut kostoksi venäläisten toimille[23]. Basajevin miehet kaappasivat Budjonnovskojessa sairaalan[24] ottaen noin tuhat panttivankia. Yli sata venäläistä kuoli operaatiossa kaappauksen päättämiseksi. Dudajev tuomitsi Budjonnovskojen tapahtumat, mutta seuraava isku näytti saaneen hänen hyväksyntänsä.[25]

Joulukuussa 1995 Salman Radujev teki sissi-iskun Gudermesiin. Venäläisten pommitus tuhosi enemmän rakennuksia ja siviilejä kuin sissejä. Parin kuukauden päästä Radujev valtasi Dagestanissa Kizjarissa lentokentän ja rautatieaseman epäonnistuttuaan hyökkäyksessään kaupungin helikopteritukikohtaan. Sissit ottivat noin 2 000-3 000 panttivankia eri puolilta kaupunkia. Kun venäläiset hyökkäsivät sairaalaan, sissit alkoivat tappaa panttivankejaan, ja venäläiset vetäytyivät. Dagestanin viranomaiset neuvottelivat Budjonnovskojen mallin mukaisen pakosopimuksen sisseille, jotka alkoivat palata kotimaahansa panttivangit mukanaan. Venäläiset hyökkäsivät sissejä vastaan Pervomaiskojen kylässä. Sissit hyökkäsivät kylän poliisiasemalle. Jeltsin lupasi rangaista bandiitteja tai terroristeja käyttäen tarkka-ampujia. Nyt toinen ryhmä, jotka olivat Turkissa asuvia abhaaseja ja tšetšeenejä, kaappasi matkustajalautan Mustanmeren satamassa. Venäläiset pommittivat Pervomaiskojeta raketinheittimin, ja monet Radujevin sissit pakenivat vieden 80 panttivankia. Venäjän hyökkäyksessä kuoli 69, joista 28 siviilejä[26].

Tammikuussa 1996 Tšetšenian presidentiksi valittiin Doku Zjuganov. Dudajev julisti hänen olevan venäläisten nukkehallitsija. Huhtikuussa 1996 Venäjän armeijan ohjus tappoi Džohar Dudajevin, jonka satelliittipuhelin oli onnistuttu paikantamaan. Hänen seuraajakseen nousi varapresidentti Jandarbijev.[19] Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Jandarbijev solmivat toukokuussa lyhytaikaisen tulitauon.[19]

Maaliskuussa 1996 sissit valtasivat Groznyin kolmeksi päiväksi ottaen sotasaalista.[27]. Jeltsin voitettua kesän 1996 presidentinvaalit, hän perui Tšetšenian sodan lopettamiseen liittyvät lupauksensa. Venäläiset eivät purkaneet tiesulkuja ja joukot hyökkäsivät Gekhin ja Mahketyn kyliin. Uusi tšetšeenijohtaja Jandarbijev majaili Mahketyssa, mistä onnistui joukkoineen pakenemaan hyökkäystä. Monia siviilejä kuoli, myös lapsia[28]. Kuukautta myöhemmin räjähti moskovalaisissa raitiovaunuissa kaksi pommia. Moskovan kansallismielinen pormestari Juri Luzhkov syytti iskuista kaupungin tšetšeenejä. Hän määräsi poliisit kostamaan iskut kaupungin tšetšeeneille. Epäiltiin että sodan kannattajia tukevat salaisen poliisin miehet tekivät pommi-iskut syyttäen tšetšeenien syyksi[28].

Basajevin johtamat sissit valtasivat Groznyin elokuussa 1996.Moskova lähetti Lebedin neuvottelemaan sodan lopettamisesta. Leved ja Mashadov allekirjoittivat Hasavjurtin sopimuksen, johon kuuluivat tulitauko, venäläisten vetäytyminen ja viiden vuoden sisällä aloitettavat itsenäisyysneuvottelut.[19]

Venäjä hävisi sodan mm. heikon sotilastaidon ja huonon mediakontrollin takia. Tšetšeenit käyttivät mediaa tehokkaasti hyväksi. Venäläisten ylimielisyys ja toisaalta tšetšeenien Venäjän asevoimien tuntemus sekä tietotekniikan kuten kännykät, internet, satelliittipuhelimet käyttö auttoivat heitä. Venäläiset eivät osanneet vastata tšetšeenien sissitaktiikkaan, joka perustui yllätyksiin ja yötoimintaan. Venäjä menetti sodassa noin 30 000 miestä[29].

Sotarikokset ja kansainvälisen yhteisön reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli Tšetšenian sotien sotarikokset

Sota oli hyvin epäinhimillistä puolin ja toisin. Varsinkin venäläiset rikkoivat törkeästi ihmisoikeuksia[30], mutta kansainvälisten sopimisten ja lain vastaisiin toimiin syyllistyivät myös Tšetšeenit. Human Rights Watch -järjestön raportin mukaan venäläiset surmasivat siviileitä ja kiduttivat kapinallisiksi epäilemiään tsetseenimiehiä. Tšetšeenit surmasivat kiinni saamiaan venäläislentäjiä, ottivat venäläissairaalan panttivangeiksi ja käyttivät siviilisairaalaa suojakilpenään.[31]

Kansainvälinen yhteisö tunnusti sodan Venäjän sisäiseksi asiaksi. ETYJin määrittelemät normit asettavat myös "sisäisille turvallisuusoperaatioille" väkivallan käytön suhteen kohtuullisuusrajoituksia ja kiinnittävät erityistä huomiota siviiliväestön suojelutarpeeseen. Venäjä oli sitoutunut näihin muodollisesti, mutta rikkoi niitä jatkuvasti, ja useat eurooppalaiset järjestöt vaativat asiaan puuttumista.[32]

ETYJ aloitti toimintansa Tšetšeniassa huhtikuussa 1995, ja pysyi maassa vuoteen 2001 asti. Sen tavoitteena oli edistää ihmisoikeuksia ja kriisinhallintaa sekä tukea avustusjärjestöjen työtä.[33] Sen tarkkailijat olivat riippuvaisia Venäjän suojelusta, ja käytännössä ne pystyivät vain avustamaan joissakin neuvotteluissa.[32]

Sodan jälkimainingit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuussa 1996 solmittu Hasavjurtin sopimus oli ensimmäisen Tšetšenian sodan päätepiste. Varsinainen rauhansopimus allekirjoitettiin Kremlissä toukokuussa 1997.[34]

Vuonna 1997 kapinallisjohtaja Aslan Mashadov valittiin Tšetšenian presidentiksi. Venäjä tunnusti hänen hallituksensa mutta ei ottanut kantaa Tšetšenian itsenäisyyteen.[35]

Venäjän kannalta katsoen sota ei ratkaissut Tšetšenian kysymystä. Aikaa myöten osaltaan tämäkin vei toiseen sotaan, jossa Venäjä menestyi paremmin.[33]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen Tšetšenian sota.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evangelista, Matthew: Tshetshenian sodat — Hajoaako Venäjä?. Suom. Yli-Vakkuri, Juhani. LIKE, 2004. ISBN 952-471-425-6.
  • Luntinen Pertti: Sota Venäjällä — Venäjä sodassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 9789517469784.
  • Leitzinger, Antero: Tshetseenit, Pohjois-Kaukasuksen historiaa ja Groznyin taistelu 24.1.1995. Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1995. ISBN 952-9752-10-5.
  • Peter Neville: Matkaopas historiaan: Venäjä 2003, ISBN 951-579-127-8.
  • Åsne Seierstad, Groznyin enkelit, s. 41. WSOY 2008, ISBN 978-951-0-33917-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.pakolaisapu.fi/suomen_pakolaisapu/pakolaisavun_historia/aiemmat_kotimaan_hankkeet/learning_by_experience/paossa_maailmalla/lisamateriaalia_kirjaan/pakomaita_ja_tarinoita_-lisamateriaali/tsetsenia Suomen pakolaisapu [vanhentunut linkki]
  2. Chechen official puts death toll for 2 wars at up to 160,000 NY Times. Viitattu 2.2.2013.
  3. a b Dudayev's Rise to Power Conflict in Checnya. PBS. Viitattu 2.2.2013.
  4. Chechnya Oil Pipeline Politics True Underlying Cause for Moscow Metro Bombings 2010. Market Oracle. Viitattu 2.2.2013.
  5. Tshetshenian kriisin kronologia Ulkominiteriön kehitysviestintä. Viitattu 2.2.2013.
  6. Chechnya Encyclopedia Britannica. Viitattu 2.2.2013.
  7. Evangelista, s. 43.
  8. Evangelista, s. 44.
  9. http://www.kolumbus.fi/suomi-tshetshenia-seura/lahihist.htm. Luettu 10.5.2012.
  10. a b http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/ensimmainen_tshetshenian_sota.htm
  11. a b Evangelista, s. 54.
  12. Luntinen, s. 191.
  13. 1994: Russian troops storm into Chechnya On This Day. BBC. Viitattu 2.2.2013.
  14. Leitzinger, s. 108.
  15. a b Luntinen s. 919
  16. Yeltsin Limits Air Raids on the Chechen Capital NY Times. Viitattu 2.2.2013.
  17. The Committee of Soldiers' Mothers of Russia, CSMR (Russia) Right Livelihood Award. Viitattu 2.2.2013.
  18. Luntinen, s. 920.
  19. a b c d The First Chechen War PBS. Viitattu 3.2.2013.
  20. Luntinen, s. 920.
  21. Luntinen s. 921
  22. Vidino L: The Arab Foreign Fighters and the Sacralization of the Chechen Conflict Fletcher School - Tufts University. Viitattu 3.2.2013.
  23. Evangelista, s. 68.
  24. Neville, s. 308.
  25. Chechen rebels' hostage history 2004. BBC. Viitattu 3.2.2013.
  26. Evangelista, s. 70.
  27. Luntinen, s. 923.
  28. a b Evangelista, s. 73.
  29. Neville, SIVUNNUMERO PUUTTUU
  30. Luntinen, s. 920, 921.
  31. Russian Federation Human Rights Report. 1996. HRW. Viitattu 3.2.2013.
  32. a b Pursiainen C: Kansainvälisen yhteisön vaikutus Venäjän Tshetshenian-politiikkaan: kolme tulkintaa Suomen Akatemia. Viitattu 3.2.2013.
  33. a b The OSCE Assistance Group to Chechnya (Closed) OSCE. Viitattu 3.2.2013. (englanniksi)
  34. Timeline Chechnya BBC. Viitattu 3.2.2013.
  35. Q&A: The Chechen conflict 2006. BBC. Viitattu 2.2.2013.